Tinttinä Andeilla

Unelma syntyi taskulampun valossa peiton alla. Kirjailija Jari Järvelä toteutti sen 40 vuotta myöhemmin.
Jari Järvelä ylittämässä kevätvuolasta puroa. Taustalla Salkantay, inkojen pyhin vuori. Kuva Jocelyn Songer

Tinttinä Andeilla

Unelma syntyi taskulampun valossa peiton alla. Kirjailija Jari Järvelä toteutti sen 40 vuotta myöhemmin.
Amerikka
13.11.2016 10:22

Pitäisi jo nukkua, mutta en malta. Kondori on juuri siepannut Tintin koiran Miloun, ja Tintti kiipeää Andien pystysuoraa seinämää pelastaakseen koiran. Kuohuvat kosket, lumivyöryt ja vihaiset laamat vaanivat. Olen yhdeksänvuotias ja luen taskulampun valossa peiton alla ties kuinka monetta kertaa Tintti-sarjakuvaa Auringon temppeli.

Unelmoin kiipeäväni Tintin lailla inkojen vuoripolkuja kohti heidän kätkettyä kaupunkiaan. Tiedän kaupungin nimenkin, se on Machu Picchu, olen nähnyt jyrkänteellä sijaitsevasta tarunomaisesta paikasta mustavalkoisia kuvia kirjoissa. Välkytän taskulampulla huoneeni turkooseja seiniä ja kuvittelen, että ne ovat Andien taivas.

 

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin värjöttelen aamuvarhaisella tien varressa Cuscossa, Perussa. Hengitys huuruaa. Minibussi nappaa minut mukaansa. Edessä on neljän tunnin ajomatka mäkisessä pimeydessä ennen kuin kahden viikon vaellus kohti lapsuuden unelman toteutumista alkaa.

Silmäilen varovasti muuta ryhmää, meitä on yhteensä seitsemän. Olen nähnyt toiset lyhyesti vain kerran aiemmin, toissa iltana. Heistä viisi on seikkaillut viimeksi Himalajalla, Annapurnan tietämissä.

Ainoa oma vuorikokemukseni on muutaman vuoden takaa, kun lähdin ensimmäiselle vaellukselleni silloin 15-vuotiaan poikani Havun kanssa. Valitsin isä-poikasuhdetta syventääkseni Euroopan vaikeimpana pidetyn trekkausreitin, GR 20:n Korsikalla.

Andien korkeudet ovat minulle tuiki tuntemattomat. Asun Kotkassa meren rannalla, jossa korkein nousu on se, kun kiipeän kotikerrostaloni neljänteen kerrokseen. Korsikalla kuljin poikani kanssa korkeintaan 2 500 metrissä. Andeilla suuri osa kahden viikon trekkauksesta vietetään kolmesta viiteen kilometrissä.

Bussin käytävän toisella puolella istuu kirjastonhoitajan näköinen nainen, joka kohentaa silmälasejaan. Hän ei kuulu Annapurna-ryhmään. Ehkä joukossa on yksi, joka on reissussa vielä heikommin eväin kuin minä. Ehkä hänellä ei ole edes Tinttiä matkaoppaana!

Ryhdymme juttusille. Naisen nimi on Jocelyn. Tunnustan, että tämä on toinen vuorivaellukseni. Jocelyn kertoo rakastavansa vuoria. Hän on vaeltanut kolmen viime vuoden aikana yli 10 000 kilometriä. Äskettäin hän on trekannut kaksi Yhdysvaltain kolmesta pitkästä ja vaativasta vaellusreitistä, Pacific Crest Trailin (noin 4 200 kilometriä) ja Appalachian Trailin (noin 3 500 kilometriä). Molempiin kului viitisen kuukautta, ja hän selvisi kummatkin ensi yrittämällä läpi. Yksin.

Andien reitistämme hän on sen sijaan huolissaan, koska korkeudet ja niiden päivävaihtelut ovat niin rajuja, että vuoristotaudin vaara on ilmeinen. Vuoristotauti johtuu hapenpuutteesta, se oireilee päänsärkynä, pahoinvointina, huimauksena ja pahimmillaan ödeemana, nesteen valumisena keuhkoihin ja aivojen turpoamisena.

Kuuntelen korvat punaisena ja tavaan hänen aaneloselle laatimaansa exceltaulukkoa tulevien päivien korkeuksista ja niiden muutoksista. En puhu mitään Tintistä.

sk45_jari_jarvelan_vaellusreitti

Klikkaa kartta suuremmaksi. Grafiikka Hannu Kyyriäinen

 

Auto jättää meidät kallion reunalle. Päivän valjettua aurinko alkaa paahtaa, lämpöä on äkkiä nelisenkymmentä astetta. ”Muistuttaa Mojaven autiomaata”, sanoo Jocelyn. Isken kävelysauvat maahan ja seuraan porukkaa.

Kuljemme alamäkeen kohti inkojen pyhän joen Apurímacin rantaa. Edellämme menee muutama hevosmies ja muuleja, joiden matkassa kulkevat teltat ja ruoat. Lisäksi porukkaan kuuluvat opas Herbert ja kokki Mauro.

Herbert ja muulikuskit ovat lyhyitä miehiä. Ihmisten keskipituus Andeilla on sama kuin inkojen aikaan, noin puolitoista metriä. Pienet miehet näyttävät satama-ahtaajilta, keuhkot ovat isontuneet ja rintakehät pullistuneet.

Pistävä vuoristoaurinko tökkii läpi päänahan. Hattua on pakko käyttää. Polku pöllyää tuulessa, pöly tunkeutuu silmiin ja peittää vaatteet. Välillä on pakko kätkeä kasvot huiviin.

Saavumme mutkaan, jossa on kyltti: ”MAANVYÖRYJÄ. ÄLÄ KÄYTÄ KUULOKKEITA!” Muutama vuosi sitten yksi opas suistui rotkoon, kun kuunteli päivän hittejä eikä kuullut ruminaa.

Ympärillämme kasvaa sirolehtisiä Andien agaaveja. Niiden lehtien säikeistä inkat punoivat köysiä, joilla he rakensivat pitkiä riippusiltojaan yli syvyyksien.

Kuudelta aurinko laskee, samalla lämpötila putoaa hetkessä kymmeniä asteita. Leiriydymme ja vetäydymme yhden ja kahden hengen telttoihin. Tarkastelen otsalampun valossa varpaitani, yllätyn kun en löydä yhtään rakkoa.

Yanaman vuorikylän lähellä vaelluksen viidentenä päivänä. Kuva Jocelyn Songer

Herätys on aamuisin viideltä tai puoli kuudelta. Valoisa aika käytetään vaeltamiseen. Meidän on ponnisteltava vuoron perään jyrkkiä ylämäkiä ja vielä jyrkempiä alamäkiä. Paikalliset kutsuvat tällaista maastoa inca flatiksi, inkojen tasamaaksi.

Toisena vaelluspäivänä kokki kompastuu ja on pudota polulta rotkoon, hän jää roikkumaan oksasta. Pusikosta kiirii kiihkeää säksätystä. Jo inkojen käyttämä ketšua muistuttaa turkin ja kreikan sekoitusta. Jokainen, joka ei puhu ketšuaa, on näille miehille gringo, muukalainen.

Tapaamme Ranskan Antilleilta kotoisin olevan pariskunnan. Innostun pölisemään ranskaksi, Tintti on Tintin. Muistelen kapteeni Haddockin kirouksia. Toinen hahmo josta kertoilen mielelläni, on yhdysvaltalainen Hiram Bingham, mies josta Hollywood loi Indiana Jonesin hahmon.

Me gringot pidämme Hiram Binghamia Machu Picchun löytäjänä vuonna 1911. Perulaisista 99 prosenttia pitää Binghamia pahaisena rantarosvona, joka ei olisi löytänyt edes omia kenkiään, jos paikalliset eivät olisi taluttaneet häntä niiden luo.

Herbert-opas kuuntelee juttujani ja alkaa kutsua löytöretkeilijää kuulteni ”ystävänäsi Hiram Binghamina”. Samalla sävyllä hän kertoo, kuinka ”ystävämme espanjalaiset konkistadorit saapuivat Cuscoon ja tekivät siellä rakennesuunnittelua” – eli ryöstivät kullan ja polttivat kaupungin.

 

Porukka alkaa näyttää rokkotautiselta. Mäkärät, moskiitot ja pikkiriikkiset polttiaiset ovat syöneet lähes kaikkien jalat paukamille hyttysmyrkystä huolimatta.

Minua huolettaa enemmän se, että Herbertin mielestä emme selviydy kuudennen päivän korkean ilmanalan 18 kilometrin matkasta, emmekä seitsemännestäkään päivästä. Korkeus ja happikato lisääntyvät jatkuvasti. Hän aikoo järjestää autokuljetuksen, jotta ryhmä voi skipata hankalan etapin.

Olen kyllä huomannut ongelman. Monien reppuja on siirretty muulien selkään. Ja etenemme liian hitaasti. Eräskin kieltäytyy kävelemästä kovempaa. Hän harrastaa meditatiivista kävelyä eikä halua hengittää korkeimmissakaan nousuissa suun kautta. Hän haluaa elää harmoniassa vuorten kanssa.

Protestoin kahden kesken Herbertille. Sanon tulleeni tänne kävelemään enkä autoilemaan. Mutta minua ei voi päästää yksin kuljeskelemaan neljään viiteen tonniin. Onneksi paikalle ilmestyy Jocelyn, joka myös haluaa trekata tuon pitkän päivän.

Vuorijuoksijoiden eli inkojen viestinviejien vaihtoasema Runkurakay 3 800 metrissä.

Vuorijuoksijoiden eli inkojen viestinviejien vaihtoasema Runkurakay 3 800 metrissä.

 

Lähdemme matkaan heti aamuyöstä, me kaksi päältäpäin erilaista ihmistä. Minä kirmailisin vuorilla kuin varsa kevätlaitumella, Jocelyn miettii riskit kahteenkymmeneen kertaan. Se on pitänyt hänet hengissä yksinvaelluksilla.

Jocelynin lääkekassi muistuttaa kulma-apteekin ja kenttäsairaalan yhdistelmää, saan häneltä pikakurssin ödeemaisen ihmisen elvyttämiseen. Keuhkojen hapenottokykyä hän on mitannut koko porukalta kahdesti päivässä oksimetrillä.

Taide ja tiede painelevat ylärinnettä peräkkäin. Minä olen 49-vuotias kirjailija. 38-vuotias Jocelyn on MIT:n tohtoreita ja tutkinut Nasassa astronauttien huimausta, kunnes paha ammatillinen astma pakotti lopettamaan työt. Trekkaus pitää hänet terveenä. Kolmantena porukkaan on liittynyt 22-vuotias Andien kasvatti Seledoño, joka näyttää meille oikeat polut.

Punnerramme kohti 4 700 metrissä sijaitsevaa Abra Marianon solaa. Neljän tonnin jälkeen minua alkaa huimata lievästi, on kuin astuisin pumpulipilvien päällä, samaan aikaan jalat ovat lyijynraskaat. Pohkeista tuntuu kadonneen kaikki puhti.

Korkeuksiin hyvin tottuneellakin kulkijalla on näissä korkeuksissa käytössään vain kaksi kolmannesta keuhkoistaan. Vähän solan jälkeen minua etoo.

Paha olo unohtuu, kun näen alapuolellani kaartavan kondorikotkan. Sen siiven yläpinnat hehkuvat valkoisina ja yli kolmimetrinen siipiväli on niin leveä, että sulat tuntuvat raapivat läheisten vuorten seiniä. Sitten näen toisen kondorin, kolmannen.

Painelemme koko päivän alas, ylös, alas. Alkuperäinen matka-arvio on pahasti alakanttiin. Kahdeksantoista kilometrin etappi on kasvanut jo kolmeksikymmeneksi.

Totoran pikkukylässä ostamme Seledoñolle pullon kokista. Hän kaataa siitä tilkan maahan, se on Pachamamalle, Maaäidille. Andien väellä inkojen aikainen Maaäiti ja kristitty Madonna sulautuvat toisiinsa. Pachamama hallitsee vuoria. Neitsyt Maria kuvataan usein vuorenmuotoisessa mekossa.

Musta ja valkoinen vuori. Valkoinen, Salkantay, kohoaa 6 270 metriin.

Olemme kulkeneet kaksitoista tuntia, kun pimeys lopullisesti laskeutuu. Punnerramme yhä ylöspäin, sytytämme otsalamput. Jocelynin polvi on kipeytynyt, kaivan hänelle repustani buranaa. ”Yksi vaikeimpia päiviä trekkausurallani”, hän huokaisee.

Etelän risti tuikkii yläpuolellamme. Horjahdan pari kertaa, hakeudun vuoren seinämän puolelle polkua, jotta en kompastuisi tyhjyyteen. Puren poskeni verille, etten nukahtaisi kävellessä.

Saavumme lopulta sovitulle leiripaikalle: ei ketään, vain pimeyttä. Jocelynilta pääsee kaikki englannin voimakkaimmat kirosanat.

Nojaamme sauvoihin, haukomme vähässä hapessa henkeä, sitten Jocelyn sanoo: ”Emme voi jäädä paikoillemme. Meidän on pakko jatkaa ylöspäin tai palellumme.”

Niin jatkamme, raskas askel kerrallaan. Vilkutan välillä otsalamppua ylärinteeseen. Huomaan valoja, mutta ne paljastuvat kuvitteluksi.

Lopulta valomerkkeihimme vastataan. Saavumme siirrettyyn yläleiriin neljäntoista tunnin sahalaitaisen painamisen jälkeen. Olemme kävelleet 41 kilometriä, neljänneksen koko kahden viikon 170 kilometrin taipaleesta, ja korkeusvaihtelua on ollut päivässä viidettä kilometriä. Tuijotan eteeni tuotua riisiä, en kykene syömään kuin pari haarukallista. Pystyn juuri ja juuri ryömimään makuupussiini.

Yöllä kuuntelen, kuinka muulit huutavat ja viereinen jäätikkö halkeilee paukkuen. Kylmyys huokuu makuualustan läpi: pakkasta on yli kymmenen astetta.

 

Inkojen pyhimmän vuoren, Salkantayn, luona saavutamme kahdeksantena päivänä reittimme korkeimman pisteen, Incachiriascan solan 5 000 metrissä.

Yksi porukastamme kärsii sitkeästä vuoristotaudista. Hän ei ole syönyt kolmeen neljään päivään. Lääkkeetkään eivät auta. Öisin useasta teltasta kantautuu haukahteleva yskä.

Laskeudumme kohti inkojen kuusisataa vuotta sitten rakentamaa kanaalia. Muutaman tunnin aikana aurinko paahtaa, myrskytuuli rikkoo teltan ja sataa rakeita. Isken vuoronperään sadetakkia päälle ja pakkaan sitä reppuun. Puuttuu vain vuoristotrekkauksen yleisin näkymä, pilvimassa joka peittää kaiken.

Seuraavana aamuna liitymme kaksiviikkoisen vaelluksemme kuuluisimpaan osaan, Classic Inca Trailiin, klassiseen inkatiehen. Hiram Bingham löysi inkaylimysten käyttämän portaikkopolun Machu Picchuun vuonna 1915. Nelipäiväinen reitti on maratonin mittainen, levottomana pörssikäyränä sinkoileva kapea ja jyrkkä portaikko. Muuleille on inkakiveykselle pääsy kielletty, tavaroita kuljettavat kohti Machu Picchua tästedes kantajat.

Inkaportaan korkeus vaihtelee kymmenestä neljäänkymmeneen senttimetriin. Portaita kutsutaan myös gringo killereiksi, gringontappajiksi. Niitä kun puhisee reppu selässä aluksi muutaman tuhatta ylös ja viisituhatta alas ja sitten taas ylös ja niin edespäin kahdeksan yhdeksän tuntia, huomaa ajattelevansa, että sadan metrin juoksu on aika iisi laji.

Pienet kantajamiehet liitävät portaita ylös alas itsensä kokoiset säkit selässään. Kun suomen kielessä on lukuisia sanoja lumelle, ketšuan kielessä on runsaasti sanoja kantamiselle.

Muutama vuosi sitten kantajille järjestettiin Inca Trail Marathon, ilman kantamuksia. Suuri osa osallistujista paineli 42 kilometriä portaita neljään tuntiin. Ennätys on tällä hetkellä 3:35, sen on tehnyt 55-vuotias kantaja, jaloissaan sandaalit. Huippumaratoonareille järjestettiin oma kisa. Parhaimmiston oli vaikea päästä alle viiden tunnin, ja pari kilpailijaa suistui matkalla louhikkoon.

Pachamamalle, Maaäidille, omistettu temppeli löytyi viidakon kätköistä 11. trekkauspäivänä. Kuva Jocelyn Songer

Pachamamalle, Maaäidille, omistettu temppeli löytyi viidakon kätköistä 11. trekkauspäivänä. Kuva Jocelyn Songer

 

Ryhmä on jakautunut kahtia. Viisi Himalajan-kävijää hiipuvat ja hidastuvat päivä päivältä enemmän. Itse olen saanut luvan suunnata sivupoluille. Saan lisää virtaa jokaisesta korkealla kielekkeellä siintävästä inkaterassista tai -linnakkeesta. Kamera täyttyy kuvista ja muistikirja tekstistä. Jocelyn painaa samoilla jyrkänpartailla väsymättä. Hän on ottanut varmaan viisituhatta kuvaa orkideoista.

Pari päivää ennen Machu Picchua saavumme sateen ryöpytessä Amazonin alkulähteille. Herbert pysäyttää minut: ”Jari, nyt on tilaisuutesi olla ystäväsi Hiram Bingham.”

Hän näyttää viidakosta liki näkymättömän polun. Syvemmällä on kuulemma inkarakennus, jonka vain harva on nähnyt. Herbert on käynyt siellä viimeksi vuosikausia sitten.

Saan Jocelynin taas seurakseni. Palaisimme toisten matkaan myöhemmin. Sademetsän puista ropisee vettä ja riippuu monimetrisiä saniaisia ja loiskasveja. Lakaisemme kävelysauvoilla polun vierustan heinikkoa käärmeiden varalta. Välillä kannattaa huitaista naaman edestä, ettei kävele pahki seittiin ja karvaiseen myrkkyhämähäkkiin, yksi sellainen ryömi teltan lähellä pari aamua sitten.

Umpeen kasvaneen polun yli risteilee vääränvänkyröitä puunoksia ja piikkipensaita, niiden välistä pitää pujottautua. Miekkamaiset, reunoiltaan viiltävät lehdet viipaloivat sadetakkiani. Valtava tuhatjalkainen mönkii läheistä oksaa pitkin. Näen perhosen, jonka siivissä on niin paljon pilkkuja ja pisteitä, että ne riittäisivät romaaniin.

Kalmanvalkeiden sananjalkojen takaa pilkottaa sammaleinen seinä. Huudahdan ihastuksesta. Puulabyrintin keskellä on piilossa Pachamamalle, Maaäidille, omistettu temppeli. Yhdellä seinällä on viisi uhrisyvennystä, toisella kaksi. Sivuseinän läpi kasvava puu on pullistanut kivimuuria. Kattona on viisto kalliopinta. Paikka on taianomaisin kaikista näkemistäni. Panen silmät kiinni, hengitän syvään, en tahdo tämän hetken päättyvän.

Näkymä Machu Picchu -vuorelta Machu Picchun inkakaupunkiin avautui lopulta pilviverhon kaikottua.

Toiseksi viimeisenä aamuna herätys on aamuyöllä jo kolmelta. Tänään sen pitäisi toteutua: näkisin, kuinka nouseva aurinko valaisee Aurinkoportin läpi tarunomaisen Machu Picchun.

Machu Picchu oli nykytulkinnan mukaan inkojen yliopisto, paikka jossa eliittiä koulutettiin. Tieto oli inkoille todellista valtaa, ja sitä jaettiin vain ylimysnuorille. Machu Picchussa opetettiin tähtitiedettä, kasvinjalostusta, insinöörioppeja. Myrkyllisestä perunasta inkat jalostivat kolmetuhatta syötävää lajiketta.

Kaupunki uhmaa aikaa ja maanjäristyksiä kahden siirroslinjan päällä. Machu Picchun ydin on tornimainen valkoisesta graniitista rakennettu Auringon temppeli. Inkat palvoivat aurinkoa yli kaiken. Ei ihme, että Tintti onnistui säikäyttämään heidät niin perin pohjin auringonpimennystä hyväksi käyttämällä.

Kaupungin molemmin puolin nousee kaksi vuorta: Huayna Picchu ja Machu Picchu – jälkimmäisestä itse kaupunki sai 1900-luvulla nimensä. Kukaan ei tiedä, mikä on Machu Picchun inkojen aikainen nimi. Espanjalaiset konkistadorit eivät aikoinaan löytäneet paikkaa.

Mutta kaupunkia ei kävellä katselemaan noin vain. Ensin on saatava kontrollipisteestä lupa kulkea viimeiset viisi kilometriä Machu Picchun kuuluisalle sisäänkäynnille, Aurinkoportille. Se sijaitsee vuorten välisessä solassa kaupungin yllä.

Ryhmitymme pimeässä jonottamaan eri puolilta maailmaa saapuneiden trekkaajien kanssa kontrollipisteen eteen. Siinä vierähtää kaksi tuntia. Puoli kuudelta passit ja kulkuluvat syynätään tarkasti.

Puolen peninkulman matka kapeaa ja jyrkkää polkua on ankaran kilpajuoksun tanner. Jokainen kahdestasadasta kulkuluvan saaneesta haluaa olla ensimmäisten joukossa Aurinkoportilla ihailemassa Machu Picchun kaupunkia aamuruskossa. Pari vuotta sitten parikymppinen tyttö kompastui ja putosi viisisataa metriä rotkoon. Ihmiset ovat kampanneet toisiaan vaellussauvoilla päästäkseen ensimmäisinä perille.

Olisi hienoa sanoa, että kypsässä 49 vuoden iässä en välitä kilpailla vaan astelen rauhassa omaa tahtiani. Mutta huuma vie mukanaan. Kun jenkkiopiskelijat hihkuvat porukalla Aurinkoportilla ”38 minuuttia, oh my God, repikää siitä luuserit”, maltan sentään pysyä yläpuolisella kalliolla hiljaa. Tulin pätkän puolessa tunnissa.

Alapuolella Machu Picchu piilottelee paksun pilviverhon alla.

 

Laskeudumme kymmenen kilometrin päähän Aguas Calientesin muoviseen neonvalokylään, jota myös Inca Vegasiksi kutsutaan. Edessä on ensimmäinen yö hotellissa pariin viikkoon.

Ryhmällemme annetaan mahdollisuus kiivetä Huayna Picchu -vuorelle aikaisin seuraavana aamuna. Kiipeäjien määrää valvotaan. Meidän olisi herättävä aamuyöllä ja seisottava bussijonossa ani varhain, jotta ehtisimme ajoissa Huayna Picchulle.

Yhteisellä illallisella selviää, että toisessa vaakakupissa painavat lämmin suihku, baaritiski ja huoneessa odottava pehmeä sänky. Annapurnan-kävijät puistavat päätään ja nauravat, etteivät aio herätä enää yhteenkään hyiseen aamuun ennen kukonlaulua. He tilaavat pisco sourit.

Auringon temppeli Machu Picchussa.

Auringon temppeli Machu Picchussa.

 

Niin sitten seisomme kaksistaan, minä ja Jocelyn, aamuneljältä kadunvarressa. Sade piiskaa, ostan sadeponchon katukauppiaalta viidakossa rikkomani tilalle.

Emme ole ainoita, bussijono kasvaa pian satojen metrien mittaiseksi.

Ehdimme ajoissa Huayna Picchun juurelle. Kiipeäminen vuorelle on liukasta ja jyrkkää, roikun käsilläni kalliosta.

Kapealla huipulla mahtuu seisomaan yksi ihminen kerrallaan. Katson, kuinka ihmisiä ähertää muurahaisina ylös Huayna Picchun seinämää. Päätämme yrittää palata oikotietä vuoren takakautta. Oikotie mutkistaa matkan. Reitti putoaa syvälle sademetsään, välillä meidän pitää haparoida alas liukkaita puutikkaita pitkin.

Pilvimetsän pohjalla törmäämme yllättäen luolaan ja siellä olevaan inkojen Kuun temppeliin. Paikan täytyy olla Machu Picchun vähiten vierailtu nähtävyys.

Kuun temppeliä vartioi ruosteenpunainen iso tunki, Perun kansallislintu. Se syöksähtelee uhrialttareiden välissä kuin hermostunut inkapappi. Paikka on yhtä mystinen kuin viidakon kätketty Pachamama-pyhäkkö.

Inkat eivät välittäneet hopeasta ja kullasta rahallisina sijoituksina. Hopea oli omistettu metallina kuulle ja kulta auringolle. Kuvittelen, miten kallioluolan uhrisyvennykset ovat hohtaneet hopeisina kilpaa täysikuun kanssa.

Jocelyn ravistaa minut unelmoinnista. Vielä olisi mahdollisuus nousta Machu Picchu -vuorelle inkakaupungin vastapuolella. Aluksi pitäisi vain päästä sademetsän pohjalta pois. Kiipeän loputtomia inkaportaita. Puut tippuvat vettä, minä tipun vettä, taivas vuotaa, joku voisi panna siihen tulpan.

 

Ehdimme viimeiselle kontrollipisteelle minuuttia ennen sen sulkeutumista. Lähdemme kapuamaan kaupungille nimen antanutta Machu Picchua. Paksut pilvet peittävät näkyvyyden. Vastaan tulee kolmikymppinen huohottava mies, joka pysähtyy kohdallemme ja nostaa peukalon pystyyn kannustavasti: ”Once in a lifetime experience”, kerran elämässä -kokemus. Hetken päästä hän lisää: ”Ihanaa, ei koskaan enää.”

Tunnin kiipeämisen jälkeen vastaan kompuroi ihmisiä, jotka sanovat, ettei kannata jatkaa, koko huippu on pilvessä.

Jatkamme silti. Jocelynin polvet ovat entistä kipeämmät, hän manailee espanjaksi ”Dios mío, mis rodillas” ja miettii, ettei pääse huomenna ulos lentokoneesta ja jos pääsee, niin sen jälkeen ortopedi antaa selkään. Lopulta saavumme huipulle. Muutamia kymmeniä ihmisiä istuu siellä, partasuu mies tuijottaa suu mutrussa paksuun pumpuliin.

Nakerran myslipatukkaa silmät ummessa. Itse asiassa Tintin piirtäjä Hergé ei käynyt ikinä Perussa, hän kuvitteli koko maan. Olen kiivennyt, läähättänyt, hionnut ja palellut kaksi viikkoa pelkän kuvitelman perässä. On hienoa, että pelkät keksityt tarinat saavat ihmisen kiertämään puoli maapalloa. Vai onko?

Äänekäs kohahdus kiirii ympärilläni ja tunnen tönäisyn olkapäässäni. Avaan silmät. Taivas on auennut parissakymmenessä sekunnissa.

Äkkiä kuusisataa metriä alempana loistaa inkojen kuuluisin kaupunki, aurinko hehkuu sen valkoisesta graniitista. Machu Picchu näyttää merenpohjan syvänteen valtavalta helmeltä.

Vilkaisen vasemmalle, partasuinen mies pyyhkii kyyneleitä silmistään ja yrittää sanoa huuli vapisten jotakin.

Niin, kaikelle ei löydy sanoja.

 

Jari Järvelän seurueen vaelluksesta voi lukea myös Jocelyn Songerin blogista www.patchesthru.com