Tansania: SK kiersi kylästä toiseen lääkäri Leena Pasasen matkassa

Maastoauton perällä kulkevat hiv-testit ja ripulilääkkeet. Usein apu tulee ajoissa. Mutta ei aina.
Afrikka 24.2.2014 18:30
Pahasti kuivunut kaksikuinen vauva tuodaan Leena Pasasen tutkittavaksi. © Katri Merikallio

TANSANIA–Keskellä korkeaa maissipeltoa juoksee nainen sininen huivi päässään.

Hän huutaa jotain epämääräistä. Outoa. Ei mitään kieltä.

Leena Pasanen, 65, etenee hitaasti naista kohti, puhelee arkisia, kyselee sadon kypsymisestä.

Mutta sininen huivi katoaa yhä syvemmälle vihreään maissipeltoon.

Leena Pasanen kääntyy takaisin. Tämä oli jo toinen kerta, kun Zakina Kibeneloa, 28, on yritetty houkutella puhumaan lääkärin kanssa. Turhaan.

Zakina Kibenelon sisarukset ja entinen aviomies istuvat pienen talon sisällä ymmällään. Kolmen lapsen äiti oli ahkera ja puhelias. Pari vuotta sitten hän alkoi muuttua. Ääni kävi oudoksi, puheet sekaviksi.

Zakina lopetti ruuan keittämisen, kulki vain tyhjä katse silmissään.

Nyt 5-, 7- ja 12-vuotiaat lapset joutuvat selviämään omillaan.

Leena Pasanen kuuntelee swahilinkielistä kertomusta, kyselee muista oireista. Ei, Zakina ei suostu hoidettavaksi, sitäkin on yritetty. Lääkkeet hän heitti heti peltoon.

Pasanen kaivaa värikkäästä kangaskassistaan purkin ja tiputtelee pieniä valkoisia pillereitä paperipussiin.

”Otatte yhden pillerin joka päivä ja murskaatte sen aivan pieneksi. Jauheen sekoitatte puuron joukkoon niin ettei hän huomaa”, Pasanen selittää.

”Jos tässä onnistutte, hän alkaa hyvin nopeasti palautua ennalleen.”

Pasanen kertoo, mitä psykoosi tarkoittaa, ja painottaa, että lääkkeet todella tehoavat. Mutta niitä on syötävä loppuelämä.

Zakina Kibenelon omaiset kuuntelevat vakavina, hieman epäuskoisina, mutta lupaavat yrittää.

Pasanen sanoo tulevansa pian uudestaan katsomaan, miten tilanne edistyy.

 

Talon edessä odottaa Leena Pasasen 20 vuotta vanha tumman sininen Toyota Surf. Se on vahva nelivetomaasturi, joka pääsee ylös melkein pystysuoraa seinää.

Pasanen työntää psyykelääkekassinsa auton takaosan ikkunasta sisään.

Siellä on iso kasa kirjavia kangaskasseja. Yhdessä ovat lasten antibiootit, toisessa ihovoiteet ja silmätipat, kolmannessa epilepsia- ja psyykelääkkeet. Kaikkiaan yhdeksän kangaskassia. Kokonainen apteekki.

Psyyken ongelmat ovat täällä yhtä yleisiä kuin maailmalla yleensä, Leena Pasanen kertoo, kun lähdemme ajamaan kohti seuraavaa kylään.

”Kovin usein niitä kuitenkin pidetään noituuden aiheuttamina eikä mennä lääkärin vaan poppamiehen luo. Lopputulos voi olla kauhistuttava.”

Sadekausi on runnellut eteläisen Tansanian hiekkatiet syville urille. Pasanen ohjaa maasturia montun reunalta toiselle. Auto on vahva ja tie nyt kuiva. Pääsemme ylös jyrkimmätkin mäet.

Pasanen on tehnyt lääkärikierroksia Etelä-Tansanian maaseudulla yli viiden vuoden ajan ja tietää, milloin on syytä varoa. Vähän väliä hän vilkaisee taivaalle. Sinne nousee mustia ukkospilviä. Kun sade putoaa, jyrkkä tie muuttuu mutaliukumäeksi.

Pasanen vaihtaa ykkösen silmään, ja raskas auto etenee hitaasti mäkeä ylös. Vain jokunen kuukausi sitten Pasasen autoa kaivettiin samassa mäessä mudan keskeltä monta tuntia.

 

Leena Pasanen tuli Tansaniaan nuorena lähetyslääkärinä vuonna 1981, ihastui maahan ja sen ihmisiin ja jäi.

Vuosi sitten Pasasen virkavuodet Lähetysseuran sairaalalääkärinä tulivat täyteen, ja hänen piti tehdä valinta: Suomi vai Tansania. Tansania voitti. Täällä hänellä on neljä kasvattilasta ja koko eletty elämä. Lapset ovat luvanneet huolehtia, kun äidin ikä alkaa painaa.

Suomen Kela kuitenkin edellyttää, että Leena Pasasen on oltava Suomessa kuusi kuukautta ja yksi päivä vuodessa. Muutoin häneltä menee sosiaaliturva. Tansanian syrjäkylien sairailta se vie lääkärin aina puoleksi vuodeksi, monelta myös hengen.

Kun Etelä-Tansaniassa kiiri sana, että Pasanen on jäämässä eläkkeelle, ei mennyt kuin hetki niin hänet oli puhuttu ympäri hoitamaan osa-aikaisesti orpolapsia Mufindin lastenkylässä sekä kyliä sen ympärillä.

Ja tänään on kyläkierrospäivä.

 

Igodassa pienet punaiset tiilitalot täplittävät maisemaa kylänraitin molemmin puolin. Välissä on peltoa, banaanipuita, palmuja ja puskaa.

Kylän vapaaehtoinen avustaja on kirjoittanut Pasaselle kotikäyntiä tarvitsevien perheiden listan valmiiksi.

Pasanen itse kutsuu tätä kirppukierroksiksi. Jokaisesta kyläpäivästä jää punainen kutiseva muisto tai kaksi.

Igodan kylänraitilla jokainen auto on nähtävyys. Leena Pasanen saa pysähtyä vähän väliä ja avata ikkunansa. Vanha mies tulee halaamaan. Pasanen pelasti hänen poikansa vain muutama vuosi sitten.

Nuori nainen niiaa ja hymyilee, kun auto  tulee kohdalle.

”Tuon naisen nenänpieli piti ommella kiinni. Aviomiehen toinen vaimo oli riidassa purrut sen auki.”

 

Tien pientareella ruohomättään päällä istuu 56-vuotias Christina. Hänen säärensä ovat kuin tikut. Voimat ovat pois.

Christina painelee peukalolla keskisormea, josta nuori amerikkalaislääkäri Andrew otti hetki sitten verinäytteen. Andrew seuraa Leena Pasasen työtä.

Tippa verta tiputetaan raskaustestiltä näyttävän testiliuskan reunaan. Pieni punertava varjo lähtee nousemaan hitaasti liuskaa ylöspäin.

Pieniin aukkoihin piirtyy kaksi viivaa.

Leena Pasanen on hetken hiljaa ja käy kyykkyyn Christinan viereen.

”Christina, nyt me tiedämme, mikä sinulta on vienyt voimat, mutta tarkistamme vielä”, Pasanen sanoo.

Christina ei kysy mitään. Eikä hänen tyttärensä.

He elävät kylässä, jossa lähes joka toinen aikuinen sairastaa aidsia.

Auton takaosasta löytyy oikea kassi, ja Pasanen kaataa monivitamiinipillereitä ja B-vitamiinia pieniin paperipusseihin.

Avustaja lupaa huolehtia, että joku ajaa tänne uudelleen huomenna, nostaa Christinan moottoripyörän selkään ja tuo amerikkalaisten (metodistien) ylläpitämälle klinikalle. Aids-lääkitys aloitetaan heti huomenna, kunhan tulos varmistuu.

Kun aids alkoi 1980-luvun puolivälissä kaataa kansaa Tansaniassa, lääkkeiden sijasta Leena Pasanen joutui jakamaan ihmisille kuolemantuomioita. Lääkkeitä ei ollut, ainakaan afrikkalaisille.

Tauti jyllää edelleen, mutta nyt tilanne on kokonaan toinen. Sairaudesta puhutaan avoimesti, testeihin mennään hanakasti. Immuniteettitasoa voidaan seurata paikallisklinikalle lahjoitetulla CD-4-koneella.

Lääkkeiden hinta on romahtanut.

Tansanian laki sanoo, että valtio antaa aids-potilaille lääkkeet ilmaiseksi. Kun laki kirjoitettiin, maailma oli juuri herännyt ymmärtämään, että tauti oli viemässä hautaan puolet Afrikan mantereen väestä.

Kansainvälinen yhteisö perusti George W. Bushin vetämänä kaksi suurta rahastoa hankkimaan lääkkeitä. Kaikki näytti hyvältä: uudet tartunnat vähenivät ja taudin kanssa saattoi elää jo vuosia.

Pari vuotta sitten tutkijat sanoivat ensimmäisen kerran, että maailma voi päästä aidsista kokonaan eroon.

Sitten tuli globaali finanssikriisi. Länsimaiden hallitukset, Yhdysvallat etusijassa, alkoivat sulkea rahahanoja.

Niinpä huomenna, kun Christina saa kuulla sairastavansa aidsia, hän ei saa tarvitsemaansa lääkettä kuin ehkä joka toiselle päivälle. Jos hyvin käy, se voi riittää pitämään hänet hengissä.

 

Leena Pasanen käynnistää auton uudelleen ja vääntää rattia kaikin voimin. Ohjaustehostimen säiliö vuotaa. Vaikka siihen on joka aamu lisätty öljyä, iltapäivällä vanha maasturi on jo kuin vanha traktori.

Matka jatkuu yhä syvemmälle syrjäkyliin.

 

Benetin talossa tulisija ja patja ovat vierekkäin keskellä lattiaa. Patjalla makaa isä-Benet.

”Habari yako Benet”, Leena Pasanen huikkaa ja kyykistyy Benetin patjan viereen. Peiton alta työntyy esiin pahasti turvonnut jalka, joka märkii. Jalassa on Kaposin sarkooma, tyypillinen aidsin loppuvaiheeseen liittyvä syöpä.

Sekä isä että äiti sairastavat aidsia. Yhdeksäs lapsi syntyi vain muutama viikko sitten. Lapsista ainakin kaksi on hiv-positiivisia, vauvaa ei vielä ole testattu.

Äiti viihtyy paremmin kapakassa kuin keittokatoksella.

Pasanen jututtaa potilasta, kyselee miten lapset voivat. Saa kuull,a että tänään vaimo on selvinnyt pellolle kuokkimaan.

”Juominen on valtava ongelma. Sekä naisten että miesten”, Leena Pasanen kertoo.

Kun riittävä määrä maissiviinaa on huudeltu muovisaaveista alas, kapakoissa alkaa rähinä. Viidakkoveitset heiluvat, lapset unohtuvat. Lopulta unohtuu myös se kondomi.

Mutta isä-Benet ei juo ja uskoo, että kun tuskainen jalka vain paranee, hän pääsee vielä takaisin töihin. Pasanen hymyilee hiljaa ja tutkii jalan vielä uudestaan ja antaa kipulääkettä. Paikalle tulleet lapset jututetaan ja tutkitaan seuraavaksi.

Kourallinen matolääkettä yhdelle lapselle, voidetta toisen käsivarressa olevaan ihottumaan.

Vielä autossa Leena Pasanen pohtii, että perheen tilanne on yhä vain huono. Isä tekee jo kuolemaa, äiti ei kykene hoitamaan kotia. Mummo huolehtii lasten ja miehen lääkkeistä.

Todennäköisesti neljä nuorinta lasta pitää ottaa takaisin Mufindin lastenkylään, josta he vain jokin aika sitten pääsivät omaan kotiin.

Joskus asiat vain eivät käänny paremmin päin.

 

Leenan Pasasen silmä tunnistaa kylien raitilla nopeasti, missä talossa ei juoda. Vanhemmat paiskivat töitä pihalla, kasvimaa on kitketty, talon katto ei vuoda ja lasten vihreät koulupaidat ovat ehjiä. Näitä taloja näkee paljon.

Niihin pihoihin tarvitsee harvemmin kaartaa.

Sellainen on esimerkiksi kuuromykän Magdan perhe. 15-vuotias Magda on juuri saanut loistavat arvosanat koulusta. Hän kehitti ystävänsä kanssa oman viittomakielen, ja ystävä tulkkasi aina, kun Magda ei kyennyt lukemaan opettajan huulilta.

Nyt Magda pitäisi saada kuurojen kouluun jatko-opintoihin.

”Tyttö on niin älykäs, että pystyy tekemään ihan mitä ikinä haluaa”, Leena Pasanen arvioi.

Pasanen tarttuu kännykkään, ja jo muutaman soiton jälkeen parinsadan kilometrin päässä olevassa kuurojen koulussa on tieto Magdan tulosta. Lääkärin ja sosiaalityöntekijän välinen raja on täällä häilyvä.

 

Matka jatkuu yhä ylemmäs vuorille. Näköala rinteeltä syvälle laaksoon on kuin satukirjasta, vihreän eri sävyjä jokaiseen ilmansuuntaan.

Auto pitää jättää tienposkeen, kapeaa polkua on mentävä jalan vielä vajaa kilometri, ennen kuin seuraavan potilaan koti alkaa häämöttää puiden takana.

Rajuja epilepsiakohtauksia saava Tina ei enää kommunikoi eikä pysty tekemään työtä. Köyhässä perheessä menetetty käsipari on kova paikka.

”Tyypillinen hoitamaton epilepsia, joka pudottaa ihmisen älykkyyttä”, Leena Pasanen kuvailee Andrewlle.

Mutta 20-vuotias Tina reagoi heti hymyllä, kun saa tuliaisina käytetyn keltaisen puuvillamekon, hameen ja kaksi t-paitaa.

Naapurissa Philippe Msindilan jalka on pahasti turvonnut ja nivusissa on leikkausta vaativa golfpallon kokoinen kasvain.

10-vuotias Baraka asuu mummonsa kanssa, sillä molemmat vanhemmat ovat jo kuolleet aidsiin. Myös Barakalla on aids, eikä hän näytä hyvältä. Poika käy koulua, mutta silmä on turvonnut kiinni, nenässä on märkivä haava. Päälakea täplittää paksu sienikasvusto.

Pasanen kyykistyy jälleen matalalle jakkaralle hämärän talon perälle. Puhutaan taudista, Leena ehdottaa että Baraka tulisi joksikin aikaa lastenkylään, jotta lääkitys saadaan kohdalleen ja poika kuntoon.

Nyt hän sairastaa tauti taudin perään. Mummo myöntää, että ajatus on hyvä. Toistuvasti sairastava poika vie mummon voimat.

 

Päivän potilaslista alkaa lähestyä loppua. Takana on 50 kilomeriä ajoa ja kymmenkunta pikkuruista tiilitaloa.

Kotimatka on juuri alkamassa, kun Pasasen luokse kiirehtii pariskunta. Naisen sylissä on paksuun punaiseen peittoon kääritty heiveröinen vauva. Kaksikuinen vauva hengittää äänekkäästi ja tuskaisesti. Silmissä on hätääntynyt ilme.

Leena Pasanen menee sisälle, istuu sohvalle vauvan äidin viereen ja koettaa ensimmäiseksi vauvan päälakea. Aukile on syvästi painuksissa. Se tarkoittaa vakavaa kuivumista. Ripuli on koetellut hiv-positiivisen äidin vauvaa jo kaksi viikkoa.

Vauvan hengitys käy yhä huonommaksi. Kaikki aikuiset ympärillä alkavat hätääntyä. Leena Pasanen jatkaa tyynesti tutkimista.

”Keuhkot kuulostavat normaalilta, ei siis keuhkokuumetta. Lämpöä on vähän”, hän toteaa.

Pasanen sanoo, että lapsi pitää saada nesteytykseen, täytyy lähteä sairaalaan. Ajomatkaa on puolitoista tuntia.

Kirjavasta kassista löytyy ensiavuksi ripulilääkettä. Pienellä lääkeruiskulla muutama tippa kerrallaan pieneen suuhun.

Kaikki seuraavat imemistä henkeä pidätellen.

Vauva tuntuu pitävän nesteestä ja alkaa hamuilla ruiskua ahnaasti. Ja neste pysyy sisässä.

Vauvan isän autoon on löydetty polttoainetta sairaalamatkan verran, ja mukaan on pakattu vauvalle varavaippoja ja -vaatteita ja äidille aids-lääkkeet pariksi päiväksi. Perhe voi nyt lähteä.

 

Aurinko on jo laskemassa, kun Leena Pasanen pääsee lopulta takaisin kotiinsa. Orpokylää ylläpitävä järjestö, jota Suomen Mufindin ystävät ry tukee, on rakennuttanut Pasaselle valoisan uuden talon lastenkylän rinteeseen. Terassilta aukeaa näkymä yli koko syvän laakson.

Pian aurinko putoaa vuoren taakse ja laakso pimenee. Alempana rinteessä generaattori hurahtaa käyntiin. Valoja syttyy siellä täällä. Etäältä orpokodin pihoilta kuuluu lasten ääniä.

Aamulla Pasasen kodinhoitaja tietää kertoa, että eilisen vauvaperheen sairaalareissu jäi lyhyeksi.

Vauva kuoli äitinsä syliin, ennen kuin he ehtivät sairaalaan.

Leena Pasanen jatkaa aamupalan syömistä vaitonaisena.

Seuraavana päivänä tulee toinenkin uutinen.

Sinihuivinen Zakina oli tullut maissipellolta takaisin, ja perhe oli saanut ujutettua psykoosilääkkeen puuroon.

Jo kahden pillerin jälkeen Zakina oli alkanut palata ennalleen. Nyt hän puhuu perheelleen ja on jo laittanut heille ensimmäisen yhteisen aterian.

Zakinan lapset saivat äitinsä takaisin.

 

Lue Hän-henkilökuva Leena Pasasesta Suomen Kuvalehden numerosta 34/2012.