Afganistanin vaikutusvaltaisin nainen: Tytöt tarvitsevat oman korkeakoulun

Ulkomaat 30.3.2012 08:29

Kuva: Kaisa Rautaheimo

Kymmenen vuotta sitten kun haastattelin Sima Samaria edellisen kerran, hän oli juuri aloittanut maan uudessa hallituksessa naisasioista vastaavana ministerinä.
Se pesti kesti vain joitain kuukausia.

”Olen varmaankin liian suorasukainen”, Sima Samar arvelee naureskellen.

”He olisivat halunneet lähettää minut suurlähettilääksi Pohjoismaihin. Totesin että ette te niin helposti minusta pääse eroon.”

Nyt hän johtaa maan itsenäistä ihmisoikeuskomissiota, valtiollista elintä, jonka lausuntoja kuullaan herkällä korvalla.

Sima Samaria pidetään ehkä Afganistanin vaikutusvaltaisimpana naisena. Hän on ollut useita kertoja ehdolla myös Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Samar kuuntelee mielenkiinnolla, mitä hän vaati Suomen Kuvalehden haastattelussa kymmenen vuotta sitten ja jää pohtimaan, kuinka nämä vaatimukset ovat toteutuneet.

”Olemme kiistatta saavuttaneet paljon. Meillä on noin kaksi miljoonaa tyttöä koulussa. Paljon ala-asteella, vähemmän korkeakoulutuksessa.”

Naisopettajia on edelleen liian vähän, sillä niin moni tyttö jättää koulun 6–7 luokan jälkeen. ”Koulutuksessa tarvitsisimme nyt ennen kaikkea kunnollista valtakunnallisen strategian.”

Terveyspalvelujen saatavuus on parantunut.

”Nyt 50–60 prosentilla väestöstä on jonkinlaisen pääsy terveyspalveluihin.”

Maan terveysministeriön mukaan äitien synnytyskuolemat ovat vähentyneet tuntuvasti, mutta Sima Samar ei pidä ministeriön antamia lukuja uskottavina.

”Meidän omat tutkimuksemme eivät vahvista tätä. Määrä on ehkä vähentynyt, mutta ei todellakaan kovin dramaattisesti.”

”Lakinaisia on jonkin verran lisää, mutta aivan liian vähän. Parlamentissa on onneksi naiskiintiö.”

Sen sijaan naisille tarkoitettuja turvakoteja ei kymmenen vuotta sitten ollut yhtäkään. Nyt niitä on 14. Niiden merkitystä ei väkivallan täyttämässä maassa yliarvioida.

Jopa huonot vanhat perinteet ovat Samarin mukaan vähentyneet tietoisuuden lisäännyttyä.

”Kunniamurhia ja raiskauksia on edelleen, mutta nyt ihmiset tulevat esiin ja puhuvat niistä. Enää ei pelätä kertoa asiasta julkisuudessa. Se on suuri askel.”

Missä on ensimmäinen nainen?

Samar kritisoi hyvin avoimesti maan vanhakantaista nykyjohtoa.

”Jos maan ensimmäinen nainen ei koskaan näy julkisuudessa niin kertoohan se paljon johdon näkemyksistä. Demokratiaa ja ihmisoikeuksia vaaditaan naapuriin mutta ei omaan taloon.”

Afganistaniin on kymmenen vuoden aikana kannettu valtavasti ulkomaista rahaa. Naisten aseman parantamiseksi siitä on riittänyt kovin vähän.

”Sanon hyvin suoraan: minkäänlaista pitkäjänteistä tai kokonaisvaltaista suunnitelmaa ei Afganistanin kehittämisessä ole ollut. Sen puute näkyy nyt selvästi.”

Suomen hallitus esimerkiksi tukee Afganistanin ulkoministeriötä luomaan maalle toimintasuunnitelman siitä, miten naisten ääni ja heidän tarpeensa saadaan kuuluville niin rauhan kuin koko yhteiskunnan rakentamisessa.

”Meiltä kesti 11 vuotta tajuta että tämä YK:n päätöslauselma 1325 edellyttää meiltä toimintasuunnitelmaa. Toivon totisesti ettei kestä jälleen 11 vuotta, ennen kuin tämän suunnitelma saadaan valmiiksi – ja vielä 11 vuotta ennen kuin se toteutetaan.”

”Sillä jos poliittista tahtoa olisi, tämä toteutuisi kolmessa kuukaudessa.”

Neuvottelut, joita maan hallitus ja Yhdysvallat käyvät talebanin kanssa, ei saa Samaria innostumaan.

”Taleban ei ole yhtenäinen, sen edustajat eivät ole itsenäisiä, emmekä me edes tiedä, kenen kanssa pitäisi keskustella.”

”Rauhan rakentaminen on prosessi, joka vaatii ennen kaiken poliittista tahtoa, edes hieman rehellisyyttä ja selkeän näkemyksen siitä mitä halutaan.”

Ja ennen kaikkea ihmisten mukaantulon.

”Ei kaksi johtajaa voi tehdä kestävää rauhaa. Se on nähty tässä maassa jo niin monta kertaa.”

”Naisille oma yliopisto”

Afganistaniin on syntynyt suuri määrä aktiivisia naisryhmiä. Ne eivät ole toimineet erityisen hyvin yhdessä.

”Sanon aina naisryhmien tapaamisessa, että aloitetaan siitä, mistä olemme yhtä mieltä. Mutta maassa, jossa koulutustaso on heikko, on vaikea saada ihmisiä toimimaan yhdessä.”

Koulutus on Samarin mielestä edelleen kaiken avain.

”Olen etsinyt rahaa siihen, että voisimme aloittaa naisten korkeakoulun tai yliopiston, jotta saisimme lisää naislääkäreitä ja -opettajia. Kaikesta tästä valtavasta rahamäärästä, jota Afganistaniin tulee, sitä ei löydy.”

Kuitenkin se on Samarin mukaan ainoa keino saada koulutus myös niille tytöille, joiden perheet eivät anna heidän tulla yhteiskoulutukseen.

”Tämä menoa emme ikänä saa naisopettajia syrjäisimpiin provinsseihin.”

Lisää aiheesta Suomen Kuvalehden uusimmassa numerossa 13/2012.

Mikä on muuttunut? SK kirjoitti Afganistanin naisista myös kymmenen vuotta sitten. Lue juttu Kabulin naiset (julkaistu Suomen Kuvalehdessä 9/2002).