Kolmen päivän rauha

Mustapartainen, turbaanipäinen taleban-taistelija puristaa tiukasti hallituksen sotilasta. Kummankin selässä roikkuu rynnäkkökivääri. Tällä kertaa vihollista ei ammuta – vaan halataan.

Kesäkuun puolivälissä afganistanilaiset saivat elää kolme päivää ilman pelkoa: ei autopommeja, ei väijytyksiä, ei harhaluoteja. Tulitauko oli ensimmäinen 17 vuotta jatkuneessa sodassa.

Nuori kabulilainen naistoimittaja Nabila Seraaj hämmästelee yhä, miltä hetki rauhaa tuntui.

”Taleban ajoi moottoripyörillä lippuja heiluttaen kaupunkiin. Sotilaat ja talebanit ottivat yhteiskuvia ja itkivät ilosta”, Seraaj kuvailee.

Tulitauko ajoittui muslimeille tärkeään paaston päättymisjuhlaan Eid al-Fitriin. Jopa naiset uskaltautuivat selfie-kuviin pitkähiuksisten, ystävällisesti käyttäytyvien taistelijoiden kanssa.

”Kaikki olivat niin toiveikkaita. Ehkä tästä tulisi kestävä rauha”, Seraaj kertoo.

Ilon keskellä presidentti Ashraf Ghani lupasi, että hallitus on valmis jatkamaan tulitaukoa vielä kymmenen päivää.

Ei kiitos, vastasi talebanin johto. Kun juhlat päättyivät, taistelijat katosivat yön pimeyteen. Tappaminen jatkui.

Unelma rauhasta jäi kuitenkin itämään afganistanilaisten mieliin.

Sodan kulusta päätetään yli 11 000 kilometrin päässä Kabulista. USA maksaa myös laskut.

Kuluva vuosi on ollut tavallisille afganistanilaisille verisin sitten vuoden 2009, jolloin YK alkoi pitää tilastoa sodan siviiliuhreista.

Kuudessa kuukaudessa kuoli 1 700 ihmistä ja 3 430 haavoittui. Uhreista neljännes oli lapsia: heitä kuoli 363 ja haavoittui yli tuhat.

Erityisen paljon lisääntyivät suuret itsemurhaiskut. Niissä kuoli yli 400 siviiliä. Iskuja teki eritoten terroristijärjestö Isis mutta myös taleban.

Viidennes sodan siviiliuhreista kuoli tai haavoittui hallituksen tai Yhdysvaltain hyökkäyksissä sekä ilmaiskuissa.

Afganistanin hallitus ei kerro, kuinka moni sotilas tai poliisi on kuollut tänä vuonna. Uusimmat tiedot ovat vuodelta 2016, silloin turvallisuusjoukkojen jäseniä kuoli yli 6 000. Seuraavana vuonna luvut julistettiin salaisiksi. Siitä voi päätellä, että hallitus on ajautumassa yhä ahtaammalle.

Aina ei ole selvää, kuka Afganistania oikein hallitsee. Amerikkalaisten sotilaslähteiden mukaan hallitus kontrolloi vajaata 60:ta prosenttia maasta, kapinalliset taas 20:tä prosenttia. Lopusta alueesta taistellaan. Toisen arvion mukaan 70 prosenttia maasta on kapinallisten vaikutusvallan alla, ja hallituksen kontrollissa ovat lähinnä maakuntien sekä merkittävimpien piirikuntien kaupungit.

Vaikka taleban on vuosi vuodelta vahvistanut jalansijaansa, selvä enemmistö afgaanisiviileistä elää hallituksen alueilla. Liki kaksi miljoonaa ihmistä on paennut taisteluja asutuskeskuksiin ja kaupunkeihin.

Esimerkiksi Kabulin väkiluku on nelinkertaistunut sotavuosien aikana. Siellä elää jo 4,6 miljoonaa ihmistä. Aiemmin väljistä kaduistaan ja moderneista asuinalueistaan tunnettu pääkaupunki on ääriään myöten täynnä. 70 prosenttia väestä viettää yönsä hökkeleissä, teltoissa, piharakennuksissa tai talojen raunioissa. YK:n mukaan 4,2 miljoonaa ihmistä Afganistanin 35 miljoonaisesta väestöstä tarvitsee kiireellisesti humanitaarista apua.

Tilannetta ei helpota se, että niin naapurimaat Pakistan ja Iran kuin Euroopan maatkin työntävät sotaa paenneita ihmisiä takaisin Afganistaniin.

Kansainvälisten joukkojen määrää on vähennetty ja poliittista päätösvaltaa siirretty Kabuliin. Silti sodan kulusta päätetään yli 11 000 kilometrin päässä Washingtonissa. Siellä myös maksetaan leijonanosa laskuista.

Juuri nyt Valkoisessa talossa uskotaan pommituksiin. Tämän vuoden alkupuoliskon aikana amerikkalaiset pudottivat Afganistaniin 3 000 pommia. Se on selvästi enemmän kuin sodan huippuvuosina, jolloin maassa oli yli 130 000 ulkomaista sotilasta.

Ilmapommituksista seuraa nykyään harvoin minkäänlaisia sotaponnisteluja, joilla pommitettu alue pyrittäisiin saamaan hallituksen haltuun. Se jättää monet afgaanit ihmettelemään, mikä ilmaiskujen tarkoitus ylipäätään on.

Taleban on ollut vahvoilla siitä lähtien, kun kansainvälinen sotilasoperaatio Isaf lopetettiin 2014 ja valtaosa amerikkalaisjoukoista vedettiin pois maasta. Se katsoo, että Kabulin hallitus on altavastaajana.

”Ja se on totta”, sanoo Olli Ruohomäki. ”Afganistan on kuin kaltevalla pinnalla, joka viettää tasaisesti alaspäin.” Afganistan-asiantuntija Ruohomäki työskentelee ulkoministeriössä neuvonantajana.

Useimmat afganistanilaiset ovat 17 vuoden sotimisen jälkeen lopen väsyneitä tappamiseen. Väsyneitä sotaan ovat myös Kabulin hallitus ja sitä rahoittava kansainvälinen yhteisö. Ainoa joka ei osoita väsymyksen merkkejä, on taleban.

Palomiehet siivoavat talebanin hyökkäyksen jälkiä Ghaznissa 14. elokuuta.

Taleban marssi Kabuliin vuonna 1996 vallattuaan ensin suurimman osan eteläistä Afganistania. Vastarinta oli lähes olematonta. Afgaanit olivat kyllästyneet kaaokseen, talebanin tuoma kuri ja järjestys houkuttelivat.

Mustapartaiset turbaanimiehet vetivät kuitenkin maan keskiaikaiseen barbariaan: naiset eivät saaneet poistua kodeistaan ilman miessaattajaa, burkan käyttö tuli pakolliseksi, tyttöjen koulut suljettiin. Musiikki, elokuvat ja jopa leijojen lennättäminen kiellettiin.

Kaikkein vanhoillisin tulkinta šaria-laista otettiin käyttöön. Varkaalta katkaistiin käsi, aviorikkojat kivitettiin julkisesti hengiltä. Hirmuvalta kesti viisi vuotta.

Nyt taleban on jälleen sotilaallisesti vahvoilla. Se haluaa kuitenkin osoittaa tavallisille afgaaneille olevansa uudistunut poliittinen toimija, joka pystyy tuottamaan palveluja ja hallinnoimaan maata.

Talebanin johtamien kylien asukkaat vahvistavat, että lupaus on totta. Viranomaisten sanaan voi luottaa – toisin kuin syvästi korruptoituneisiin hallituksen virkamiehiin.

Koulut ja klinikat toimivat, sillä taleban valvoo, että työntekijät saapuvat töihinsä. Rikollisuus on vähäistä. Tuomareita ei voi lahjoa ja rangaistukset tiedetään koviksi.

Toisaalta sanavapautta ei ole. On vain yksi islamilainen totuus, jonka tulkinnasta päättävät Pakistanin koraanikouluissa indoktrinoidut johtajat.

Uudistuneen ja vastuullisemman talebanin arvellaan olevan mullah Akhtar Mansourin luomus. Talebanin perustajan mullah Omarin kuoltua 2013 Mansour rakensi talebanista varjovaltiota ja uskoi ratkaisun olevan vallan jakamisessa, ei sodan voittamisessa.

Mansour kuoli amerikkalaisten ohjusiskussa toukokuussa 2016. Hänen perintönsä elää vahvana.

Luotettavan tiedon saaminen talebanin hallitsemilta alueilta – ja Afganistanin maaseudulta ylipäätään – on entistä vaikeampaa. Kansainvälisiä joukkoja ja avustusjärjestöjä liikkuu syrjäseuduilla koko ajan vähemmän.

Taleban saattaa tuoda vakautta hallitsemilleen alueille, mutta muualla maassa se suhtautuu täysin piittaamattomasti sodankäynnin sääntöihin. Se tekee iskuja kouluihin, terveysasemille ja toimituksiin. Se värvää lapsisotilaita riveihinsä ja tappaa avustustyöntekijöitä.

Suomessa asuva Shakiba Adil palasi äskettäin kuuden viikon matkalta Kabulista Helsinkiin. Häneen vakuuttelu uudistuneesta talebanista ei pure. Adil muistaa liiankin hyvin, minkälaisia oli talebanin hallitsemassa Kabulissa.

”Me elimme kuin vankilassa.”

Etenkin koulutetuille kabulilaisille ajatus talebanin paluusta on kauhistus. Uudistunut taleban sanoo, ettei se vastusta tyttöjen koulutusta tai naisten työntekoa. Todellisuudessa talebanin hallitsemilla alueilla tyttöjen koulunkäynti päättyy puberteetti-ikään eivätkä naiset edelleenkään saa poistua kotoa ilman miessaattajaa – eivät töihin eivätkä muuallekaan.

”He eivät ikinä muutu”, Shakiba Adil arvelee. ”Jos hallitus ottaa heidät takaisin, se merkitsee erityisesti naisille valtavaa askelta taaksepäin.”

Kesti kolme päivää, ennen kuin maan presidentille kerrottiin talebanin vallanneen Ghaznin.

Aamuyöstä elokuun 10. päivänä arviolta tuhat vahvasti aseistettua taleban-taistelijaa hyökkäsi eri suunnista Ghaznin kaupunkiin.

Poliisit ja harvalukuiset sotilaat eivät voineet muuta kuin linnoittautua suojelemaan hallintorakennuksia, poliisiasemia ja vankiloita. Suurin osa Ghazniin sijoitetuista joukoista oli lähetetty taistelemaan talebania vastaan toisaalle. Lisävoimien lähettäminen runsaan sadan kilometrin päästä Kabulista kesti.

Vasta viisi päivää myöhemmin amerikkalaiset ja afganistanilaiset erikoisjoukot saivat tyhjennettyä kaupungin keskustan kapinallisista talo talolta. Virallisen tiedon mukaan Ghaznissa kuoli 155 afgaanipoliisia ja -sotilasta, 70 siviiliä ja 430 kapinallista.

Valtateiden solmukohdassa sijaitseva Ghazni ei ole mikään merkityksetön syrjäkylä vaan portti Kabuliin.

Tuhat vuotta sitten se oli jättimäisen Ghaznavidi-imperiumin kuhiseva pääkaupunki. Siellä persialaiset filosofit, runoilijat ja oppineet kerääntyivät keskustelemaan eri uskontojen syvimmästä merkityksestä. Kaupungin korkeat minareetit ja järeä linnoitus tarjosivat turvaa hyökkääjiltä ja varjoa paahtavalta auringolta.

Viime vuodet kaupunkia on kehitetty määrätietoisesti. Kaksi suurta tyttökoulua on kunnostettu, niissä saa opetusta yli 5 000 tyttöä. Amerikkalaisten perustamassa Lincoln-keskuksessa kuka tahansa saa opiskella ilmaiseksi englantia ja lapsille järjestetään sarjakuvapiirustuskilpailuja.

Ihmiset ympäröivältä maaseudulta ovat paenneet taisteluja Ghazniin. Kolmessa vuodessa maakunnan pääkaupungin väkiluku on liki kaksinkertaistunut ja on nyt 270 000.

Talebanin hyökkäyksen ei olisi pitänyt olla yllätys. Kapinalliset ovat hallinneet miltei koko ympäröivää maakuntaa jo pitkään. Kaupunkiin virranneet ihmiset kertoivat yhä tiukemmasta piiritysringistä kaupungin ulkopuolella. Taleban teki iskuja kaupungin sisälle ja keräsi veroja sen ulkolaidoilla.

Olli Ruohomäki sanoo, että tämä on Afganistanille tyypillistä asymmetristä sodankäyntiä: kaupungin keskustassa voivat partioida poliisit ja sotilaat, mutta jo tie kaupungista ulos voi olla turvaton.

Maanantaina liikenne sujuu ongelmitta, mutta jo tiistaina taleban pysäyttää busseja ja vetää niistä ulos virkamiehiä ja vääräuskoisia.

”Tilanne vaihtelee koko ajan”, Ruohomäki sanoo. ”Rintamalinjaa ei ole eikä siksi voida sanoa, että jokin alue on turvallinen.”

Kabulin hallinnosta kertoo jotain se, että presidentti Ghanin avustajat paljastivat maan johtajalle tilanteen vakavuuden vasta Ghaznin hyökkäyksen kolmantena päivänä – kun taleban oli jo miehittänyt koko keskustan.

Samanlainen merkittävän kaupungin pikavaltaus tapahtui Kunduzissa kolme vuotta sitten ja Farahissa tänä keväänä.

Ghaznin lyhytaikainen miehitys elokuussa oli talebanille valtava propagandavoitto – ja hallitukselle paha kasvojen menetys. Hallitus ja amerikkalaiset pyrkivät vähättelemään hyökkäyksen merkitystä.

Harva halusi muistella, että samanlainen uutinen kiiri maailmalle Ghaznista 23 vuotta sitten. Silloin Etelä-Afganistanista vyörynyt huonosti tunnettu turbaanipäinen asejoukkio rynni kaupunkiin ja miehitti sen.

Joukko oli ottanut nimen taleban. Vuotta myöhemmin se miehitti Kabulin.

Talebanin taistelijat ovat tehneet kiihtyvässä tahdissa iskuja myös Afganistanin armeijan syrjäisiin tukikohtiin. Piiritetyt tukikohdat eivät aina saa Kabulista tukea tai ammuksia puolustautuakseen. Pahimmassa tapauksessa saarretuille sotilaille ei ole toimitettu edes ruokaa. Sotilashelikopterit ovat olleet poliitikkojen käytössä.

Armeija kärsii raskaita tappioita. Tilastot ovat salaisia, mutta Yhdysvaltain puolustusministeri James Mattis paljasti Kabulin vierailullaan syyskuussa, että yhdessä kuukaudessa 513 afgaanisotilasta kuoli ja 718 haavoittui.

Afganistanin armeijan ja poliisin palkkalistoilla on yhteensä 350 000 ihmistä, mutta joukko hupenee nopeasti. Kun itsemurhaiskuista ja yllätyshyökkäyksistä suurin osa kohdistuu poliiseihin ja sotilaisiin, yhä useampi luopuu mieluummin univormusta ja palkasta kuin hengestään.

Talebanin edetessä Afganistanin hallitus on uudistanut sotilasstrategiansa. Nyt kaupunkien ja isojen asutuskeskusten suojeleminen on asetettu etusijalle. Syrjäseudulla olevia pieniä tukikohtia suljetaan, joukkoja vedetään pois. Ja kun tukikohta lähtee, jää paikallispoliisi yksin suojelemaan kylää talebanilta.

Yksin jätetyillä poliiseilla ei juuri ole valinnan varaa. Joko he pakenevat, kuolevat tai vaihtavat puolta. Monet valitsevat viimeisen vaihtoehdon. Talebanit kun yleensä ovat oman kylän poikia.

Rauhamarssijat kulkivat kesäkuussa yli 600 kilometrin matkan Helmandin maakunnasta Kabuliin.

Maaliskuisena perjantai-iltana afgaanien perinteinen painiottelu oli juuri päättynyt stadionilla Lashkar gahin kaupungissa maan eteläosassa Helmandin maakunnassa.

Katu oli jo pimeä. Sadat miehet ja pikkupojat tungeksivat stadionin portista ulos ehtiäkseen kotiin pyhäillan aterialle. Juuri silloin joku laukaisi pommin. Räjähteitä täynnä oleva auto repesi ilmaan. Yhteensä 14 ihmistä kuoli, 42 loukkaantui.

Paikalliset kiidättivät verta vuotavia omaisiaan sairaalaan.

Tuona iltana jokin Lashkar gahissa muuttui. Afganistanissa on nähty huomattavasti tuhoisampia pommi-iskuja ja Helmandin maakunnassa on vuodatettu verta vuosikaudet, mutta nyt uhrien omaiset ryhtyivät pystyttämään telttoja räjähdyspaikalle. He istuivat teltoissa, osa kieltäytyi enää syömästä.

Yksi omaisista oli nimeltään Obaidullah. Hän kertoi, että kuolleiden joukossa oli neljä hänen veljenpoikaansa. Kuusi hänen perheenjäsenistään loukkaantui.

”Me haluamme että taleban ja hallitus lopettavat tämän viattomien ihmisten tappamisen”, Obaidullah sanoi.

Moni kietoi otsaansa nauhan, jossa luki ”Jo riittää sotiminen, haluamme rauhan”. Rukoukset täyttivät ilman.

Pieni protesti kasvoi päivä päivältä yhä suuremmaksi ja pian kaupungista lähti liikkeelle rauhanmarssi, joka kulki halki maan.

Kabulissa mielenosoittajat asettuivat istumaan suurlähetystöjen, YK:n rakennusten sekä parlamentin edustalle.

Mitään vastaavaa ei Afganistanissa ole aiemmin nähty.

Kesäkuussa yli 3 000 uskonnollista johtajaa julkisti Kabulissa fatwan, jossa aseelliset hyökkäykset hallitusta vastaan todettiin laittomiksi ja kehotettiin talebania liittymään rauhanprosessiin.

”Tavalliset ihmiset ovat alkaneet viestittää, että he haluavat muutosta”, sanoo Göteborgin yliopiston apulaisprofessori Sari Kouvo. Hän asui Afganistanissa vuosia ja oli mukana perustamassa siellä kenttätutkimusta tekevää Afghanistan Analyst Networkiä.

Kouvo sanoo, että askeleet voivat ulospäin näyttää pieniltä, mutta Afganistanissa ne ovat merkittäviä.

Sekä hallitus että taleban ymmärtävät, että Afganistaniin ei saada rauhaa sotimalla.

Sekä Kabulin hallitus että taleban ymmärtävät, että Afganistaniin ei saada rauhaa sotimalla. Siksi kumpikin puoli petaa itselle asemia ja pyrkii osoittamaan maailmalle olevansa vahvoilla mahdollisten neuvottelujen lähestyessä.

Presidentti Ghani on toistuvasti kutsunut talebania neuvottelupöytään. Vastaus on aina ollut sama: me emme neuvottele Kabulin nukkehallituksen kanssa. Niin kauan kuin maassa on amerikkalaisjoukkoja, neuvottelemme vain amerikkalaisten kanssa.

Amerikkalaiset taas ovat toistaneet, että asiat on ratkaistava afganistanilaisten pöydissä.

Kesällä tuuli näytti jo kääntyvän. Runsas kuukausi sen jälkeen, kun presidentti Donald Trump oli tavannut Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-unin, korkea amerikkalaisdiplomaatti Alice Wells tapasi talebanin johtoa Dohassa.

Presidentti Ghani ehätti tarjoamaan talebanille jälleen uutta tulitaukoa.

Sitten tuli Ghaznin valtaus.

Niin Kouvo kuin Ruohomäki arvioivat, että rauhantunnusteluja on voinut olla, mutta varsinaisista neuvotteluista ollaan vielä kaukana. Yleensä neuvotteleminen kiinnostaa vasta silloin, kun jumiudutaan molemmille osapuolille haitalliseen pattitilanteeseen.

”Afganistanissa ollaan hitaasti lähestymässä tätä tilannetta”, Sari Kouvo arvioi.

Talebanin neuvotteluvalmiutta saattaa avittaa Trumpin elokuinen päätös vetää sotilaallinen tuki Pakistanilta. Trumpin mukaan Pakistan ei ole riittävän pontevasti estänyt kapinallisten kulkua Afganistanin rajan yli. Ilman Pakistanin armeijan hiljaista tukea taleban tuskin pystyy taistelemaan kovin kauaa.

Parlamenttivaalit järjestetään 20. lokakuuta. Ehdolla on myös naisia, heidän joukossaan tohtori Zuhra Nawabi.

Kabulissa järeiden rauta-aitojen ja betonipylväiden takana istuu Afganistanin parlamentti. Se on pahasti jatkoajalla. Nykyiset kansanedustajat valittiin tehtäväänsä 2010 ja uudet vaalit piti järjestää jo kolme vuotta sitten. Turvallisuusongelmien takia niitä on lykätty kahdesti.

Nyt vaalit on sovittu lokakuun 20. päiväksi.

Arviolta yhdeksän miljoonaa äänestäjää on käynyt jo rekisteröitymässä – monet henkensä uhalla. Ainakin 135 ihmistä on kuollut itsemurhaiskuissa, kun äänestäjät ovat jonottaneet rekisteröitymiskorttejaan.

Äänestämisen turvaaminen eri puolilla maata on vaikeaa, talebanin hallitsemissa kunnissa mahdotonta. Alun perin äänestyspaikkoja piti olla yli 7 000. Nyt arvioidaan, että äänestyspaikkoja on 5 100.

Afgaanipoliitikot eivät tee vaaliviranomaisten elämää helpoksi. Syyttely vaalivilpistä, äänten ostamisesta ja henkilökorttien väärentämisestä on käynyt kiivaana jo viikkoja. Osa oppositioryhmistä pitää täysin varmana sitä, että hallitus aikoo peukaloida tuloksen mieleisekseen. Niinpä ne protestiksi sulkivat vaalivirastoja keskeisissä kaupungeissa.

Monet pelkäävät myös vuoden 2014 presidentinvaalin uusintaa. Tuolloin suuret määrät väärennettyjä vaalilippuja ilmestyi tuloslaskentaan, ja kiista oikeasta tuloksesta repi maata kuukausien ajan.

Ensi keväänä presidentinvaalit järjestetään uudelleen.

Vaalien järjestäminen talebanin aiheuttaman sotilaallisen ja poliittisen paineen alla on maan johdon ainoa keino pitää kiinni uskottavuudestaan niin omien kansalaisten kuin kansainvälisten rahoittajien silmissä.

Jos edessä ovat rauhanneuvottelut, hallitus tarvitsee siihen vahvat valtuudet Afganistanin kansalta.

Myös presidentti Ghani iloitsi kesäisestä tulitauosta ja jatkaa sitkeästi talebanin houkuttelemista neuvottelupöytään. Mutta illuusioita hänellä ei ole.

”Ero meidän ja talebanin välillä on siinä, että me nojaamme ja luotamme ihmisten ääniin. Taleban luottaa ainoastaan kivääreihin.”