Pohjois-Korea – näin diktatuuri toimii: Tietokoneella ei pääse nettiin, mutta Angry Birdsiä voi pelata

Silti Jean Leen valokuvissa pohjoiskorealaiset hymyilevät.

diktatuurit
Teksti
Johanna Vehkoo
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suuren seuraajan, Kim Jong-unin, kasvokuva koristaa juna-asemaa maaseudulla. Maanviljelijät työskentelevät karuilla, vuoriston ympäröimillä pelloilla.

Yliopisto-opiskelijat tuijottavat tietokoneen ruutua. Monitorin ylälaidan tarrassa muistutetaan, että kone on lahja Kim Jong-ililtä. Pohjoiskorealainen nyrkki murskaa koko Amerikan Yhdysvallat postikortin piirroksessa.

Toisaalta: Pjongjangilaisessa kahvilassa on upouusi espressokone. Kaupassa myydään muovisia Angry Birds -tohveleita. Karvakauluksisiin talvitakkeihin pukeutuneet naiset odottavat vuoroaan luistinradalla. Koulupojalla on selässään Mikki Hiiri -reppu.

Toki Pohjois-Koreasta on nähty valokuvia ennenkin, niin luvan kanssa kuin salaa otettuja. Mutta kuvien jakaminen avoimesti ja reaaliaikaisesti sosiaalisessa mediassa on uutta. Jean Leen Instagram-kuvat ja Twitter-päivitykset ovat avanneet uudenlaisen väylän diktatuurin sisään.

Amerikankorealainen Jean Lee oli ensimmäinen länsimainen kirjeenvaihtaja Pohjois-Koreassa. Nyt hän kirjoittaa kirjaa kokemuksistaan. Kuva Susana Raab
Amerikankorealainen Jean Lee oli ensimmäinen länsimainen kirjeenvaihtaja Pohjois-Koreassa. Nyt hän kirjoittaa kirjaa kokemuksistaan. Kuva Susana Raab © Susana Raab

Jean Lee on amerikankorealainen toimittaja, josta tuli ensimmäinen länsimainen kirjeenvaihtaja Pohjois-Koreassa. Hänet tunnetaan erityisesti siitä, että hän käytti sosiaalista mediaa maailman suljetuimman valtion sisältä.

Leen valokuvat kertovat Pohjois-Korean arjesta, johon kuuluu valtion propagandan lisäksi ihan tavallisia asioita. ”Ihmisiä hämmästyttää eniten se, että kuvissani pohjoiskorealaiset usein hymyilevät”, Lee sanoo Washington DC:ssä, jossa hän nyt työskentelee tutkijana ja kirjoittaa kokemuksistaan kirjaa.

Hän aloitti Associated Pressin (AP) Soulin-toimiston vetäjänä Etelä-Koreassa syyskuussa 2008. ”Ensimmäisenä päivänäni sain kuulla, että todellinen tehtäväni olisi avata toimisto Pjongjangiin. Se oli aikamoinen yllätys.”

Diktaattori Kim Jong-il oli juuri saanut aivohalvauksen, ja maa oli epätietoisuuden tilassa. Kuka seuraisi Suurta johtajaa? Lähtökohdat amerikkalaisten toimittajien saamiseksi maahan eivät näyttäneet lupaavilta.

Tilannetta mutkisti myös se, että Yhdysvallat ja Pohjois-Korea ovat edelleen periaatteessa sodassa keskenään eikä mailla ole diplomaattisuhteita. ”Pohjoiskorealaiset oppivat pelkäämään ja vihaamaan amerikkalaisia lapsesta pitäen. Propagandan stereotyyppinen amerikkalainen on vaalea pottunokkainen sotilas. Monet pelästyivät nähdessään valkoihoisia kollegoitani.”

Liikennepoliisi Pjongjangissa. Kuvat Jean H. Lee
Liikennepoliisi Pjongjangissa. © Jean H. Lee

Lee alkoi tehdä lyhyitä työ- ja neuvottelumatkoja Pohjois-Koreaan. Lokakuussa 2010 hän oli paikalla Korean työväenpuolueen 65-vuotisjuhlassa, jossa Kim Jong-un esiteltiin ensimmäisen kerran julkisesti niin omalle kansalleen kuin ulkomaailmalle.

Jean Lee oli juuri Pjongjangissa, kun Kim Jong-il loppuvuodesta 2011 kuoli. Hän pelästyi; nyt neuvottelut pysähtyvät pitkäksi aikaa. Kim Jong-ilin isän Kim Il-sungin kuoleman jälkeen maan suruaika kesti kolme vuotta.

”Ihmiset olivat sokissa. Monet itkivät. Ehkä se ei ollut niinkään surua vaan järkytystä. Heillä oli ollut vain kaksi johtajaa, ja nyt toinenkin oli yhtäkkiä kuollut.”

Mutta Pjongjangissa edes rakennustyöt eivät pysähtyneet. Maan piti palata nopeasti normaaliin. 2012 olisi tärkeä vuosi: pitäisi saada kaikki valmiiksi Kim Il-sungin näyttäviä satavuotisjuhlia varten, pitäisi laukaista raketteja avaruuteen.

Neuvottelut olivat kestäneet jo yli kolme vuotta, mutta tammikuussa 2012 AP:stä tuli ensimmäinen Pjongjangista tekstiä ja kuvaa lähettävä länsimainen uutistoimisto.

Lee palkkasi paikallista henkilökuntaa ja alkoi kouluttaa heitä tuottamaan uutisia propagandan sijaan.

 

Muutos tapahtuu Pohjois-Koreassa piinallisen hitaasti. Diktatuurivaltio pelkää kaikkea uutta, ja niin pelkäävät myös sen varovaiset kansalaiset. On kuitenkin yksi alue, missä Kim Jong-un haluaa nähdä edistystä: teknologia ja tietokoneet ovat hallinnon uusi lempihanke, jolle omistetaan yhä enemmän rahaa valtion budjetista.

Vuonna 2008, ensimmäisten vierailujensa aikaan, Jean Lee ei nähnyt kenenkään käyttävän matkapuhelinta. Omansa hän joutui jättämään lentokenttäviranomaisten haltuun. AP:n valokuvaaja ei saanut tuoda mukanaan kauko-objektiiveja, ja valokuvauksen kohteita säädeltiin tiukasti.

Pohjois-Koreassa työskentely tarkoitti noina vuosina sitä, että Lee joutui elämään yhtä eristyksissä kuin paikalliset. Hän ei voinut pitää yhteyttä ystäviinsä eikä perheeseensä Yhdysvalloissa. Kun Japanin Fukushimassa tapahtui ydinvoimalaonnettomuus, Lee sai tietää siitä vasta päiviä myöhemmin, lennettyään Pekingiin.

”Maailman suurin uutinen, ja minä en tiennyt siitä mitään! Ihmettelin Kiinassa, mistä ihmeestä kaikki oikein puhuvat.”

Vuonna 2009 Lee näki paikallisen kaitsijansa käyttävän kännykkää. Siitä lähtien matkapuhelinten määrä on ollut huimassa kasvussa. Matkapuhelinverkko on jaettu kahtia: pohjoiskorealaiset voivat soittaa vain pohjoiskorealaisille, ulkomaalaiset ulkomaalaisille. Ulkomaalaisten verkosta voi soittaa jopa Yhdysvaltoihin (hintaan kahdeksan dollaria minuutti), mutta ei sentään Etelä-Koreaan.

Myös tietokoneet ovat yleistyneet Pjongjangin toimistoissa, ja kaupungissa myydään Samjiyon-taulutietokoneita. Nimi tulee seudusta, jossa Pohjois-Korea otti vuonna 1939 voiton Japanista. Hallinto väittää, että tabletit valmistetaan kotimaassa, mutta mitä ilmeisimmin ne ovat oikeasti kiinalaista tuotantoa.

Tablettia esiteltiin Google-pomo Eric Schmidtille, kun tämä vieraili Pjongjangissa tammikuussa 2013.

”Se on aika hämmästyttävä laite”, Lee toteaa. Tabletti sisältää muun muassa Microsoft Officen ja paljon sähkökirjoja.

”Pohjoiskorealaisen kirjallisuuden lisäksi näin tabletilla ainakin Ivanhoen ja amerikkalaisen kommunistiromaanin nimeltään American Tragedy. Lisäksi niille on ladattu keittokirjoja, sanakirjoja ja pelejä.”

Tabletti käyttää Android-käyttöjärjestelmää, ja sillä voi pelata Angry Birdsia. Internetiin sillä ei pääse.

Koululaisia odottamassa valaseremonian alkua.
Koululaisia odottamassa valaseremonian alkua. © Jean H. Lee

Pohjoiskorealaisille tärkein laite on silti ihan tavallinen kännykkä, sellainen, joka mullisti suomalaisten ja muiden länsimaalaisten tiedonvälityksen hamalla 1990-luvulla. Älypuhelimiakin on, mutta koska niillä ei pääse maailmanlaajuiseen tietoverkkoon, tekstiviestit ovat erittäin suosittuja.

”He vaihtavat soittoääniään jatkuvasti ja käyttävät Bluetoothia pelien ja musiikin jakamiseen, aivan kuten minä tein 2000-luvun alussa. Pohjoiskorealaisia ja eteläkorealaisia yhdistää kiinnostus kaikenlaisiin uusiin vempaimiin.”

Lee osti pohjoiskorealaisen kännykän ja siihen maan sankarillista rakettiohjelmaa juhlistavan pelin.

”Kun olin tammikuussa 2013 lähdössä Souliin, minulle sanottiin, että ensi kerralla voin ottaa oman puhelimeni mukaan. Aloin lobata egyptiläistä firmaa, jotta se alkaisi tarjota 3G-internetyhteyttä Pohjois-Koreassa.”

Jean Lee oli egyptiläis-pohjoiskorealaisen teleyhtiön Koryolinkin toimistossa odottamassa, kun yhteys laitettiin päälle. Hän lähetti sieltä ensimmäisen tviittinsä. Hello world.

Leen paikallinen henkilökunta tuijotti epäuskoisena puhelinta, jolla pääsi ”kansainväliseen internetiin”.

Hotelleista ulkomaalaiset olivat toki päässeet verkkoon jo aiemmin, mutta matkapuhelinyhteyden mahdollistama välittömyys mullisti tavan, jolla Pohjois-Koreasta saatiin tietoa. Yhtäkkiä muuri tuntui edes hiukan murentuneen.

”Pohjoiskorealaiset tuntuvat uskovan, että hekin vielä pääsevät 3G-verkkoon. Se on hallinnolle pelottava ajatus. Mutta kuka olisi kuvitellut muutama vuosi sitten, että pohjoiskorealaisilla on matkapuhelimia tai että ulkomaalaiset pääsevät puhelimillaan nettiin?”

Sitä paitsi pohjoiskorealaisilla on jo oma sosiaalinen mediansa, joskin alkukantainen. Intranetiksi kutsuttuun verkkoon pääsee yliopistoissa ja kirjastoissa, kun esittää henkilötodistuksensa. Ulkomaalaiset eivät saa käyttää intranetiä, mutta Jean Leen Instagramista löytyy kuvia siitäkin. Intranet koostuu eräänlaisesta sähköpostijärjestelmästä ja ilmoitustaulua muistuttavista sivuista, joilla opiskelijat esimerkiksi toivottavat opettajilleen hyvää syntymäpäivää.

”Opiskelijat jakavat siellä musiikkia ja kuvia, vaihtavat viestejä, lukevat yliopiston lehteä, katsovat sääennusteita.”

 

Toki kaikki tiedonvälitys on edelleen valtion virallisessa hallinnassa. Eikä kännyköitä juuri näe suurten kaupunkien ulkopuolella. Maaseudun rutiköyhissä kylissä ei yleensä ole edes sähköä.

Silti Jean Lee arvioi, että pohjoiskorealaiset luultavasti tietävät ulkomaailmasta enemmän kuin me tiedämme Pohjois-Koreasta. Korkea-arvoisilla viranomaisilla on kaapelitelevisio ulkomaisine kanavineen. Valtion virallisilla kanavilla näytetään propagandan lisäksi itäeurooppalaisia ja kiinalaisia elokuvia, joskus jopa Disneyn piirrettyjä.

Monet urheilijat, liikemiehet, esiintyvät taiteilijat ja Kiinan pohjoiskorealaisissa ravintoloissa työskentelevät tarjoilijat matkustavat säännöllisesti ulkomaille.

Jean Lee matkusti Pekingistä Pjongjangiin pohjoiskorealaisella lentoyhtiöllä. Koneet olivat aina täynnä.

Etelä-Koreassa elävät loikkarit ja demokratia-aktivistit salakuljettavat Pohjois-Koreaan muistitikkuja, joilla on amerikkalaisia elokuvia ja tv-sarjoja. Frendien jaksot opettavat pohjoiskorealaisille paitsi englantia myös amerikkalaista elämäntapaa.

”Ulkomaailma tulee Pohjois-Koreaan tavalla tai toisella, vaikka suurin osa väestöstä ei pääse ulos.”

Kuolema amerikkalaisille imperialisteille -kyltti.
Kuolema amerikkalaisille imperialisteille -kyltti. © Jean H. Lee

Pjongjangissa elää kasvava ylempi keskiluokka, jolla on varaa hyvään ruokaan ja muodikkaisiin kulutustavaroihin. Joidenkin elämäntyyliä voi pitää jopa pröystäilevänä, kun sitä vertaa maaseudun köyhiin ja aliravittuihin.

Kun Lee joskus kirjoitti maan ruokakulttuurista ja muodista, häntä kritisoitiin siitä, ettei hän keskittynyt ainoastaan ihmisoikeuskysymyksiin ja ydinaseisiin.

”Pohjois-Korea on toki itse pitkälti syypää kansansa robottimaiseen imagoon, mutta minusta on tärkeää kertoa myös, mitä he syövät, miten he menevät naimisiin ja mitä he tekevät vapaa-ajallaan. Se auttaa ymmärtämään.”

Vaatemuodin paraneminen voi tuntua kosmeettiselta muutokselta, mutta sillä on merkitystä. ”Kun ihmisille on tarjolla tavaroita, joita he haluavat ostaa, se rohkaisee heitä hankkimaan lisätuloja, joilla hankkia näitä tavaroita.”

Ennen valinnanvaraa ei ollut. Kaikki oli valtion omaa tuotantoa. Nyt vaatteita ja kulutustavaroita tuodaan Kiinasta, Malesiasta, Vietnamista ja Venäjältä.

Ensimmäisille matkoilleen Jean Lee pakkasi kaksi valtavaa matkalaukkua, koska juuri mitään ei voinut ostaa. Hammastahnan loppumisesta seurasi paniikki – ei siksi, etteikö Pohjois-Koreassa myytäisi hammastahnaa, vaan siksi, että ulkomaalaiset eivät päässeet paikallisiin kauppoihin sitä ostamaan.

Nyt maan nuori johtaja haluaa antaa itsestään kuvan hyväntahtoisena hallitsijana, joka välittää kansansa elintasosta. Siksi Pjongjangissa on jatkuva modernisointityö käynnissä.

Leen mukaan pohjoiskorealaiset tykkäävät laulamisesta, tanssimisesta, puistopiknikeistä ja juomisesta. Isoina juhlapyhinä puistoissa järjestetään tanssijuhlia.

”Me oletamme, että heidän elämänsä on pelkkää kurjuutta aamusta iltaan. On selvää, että elämä Pohjois-Koreassa on rankkaa, mutta ihminen etsii aina jotakin iloa elämäänsä.”

Lee näki tätä puolta Pohjois-Koreasta kenties enemmän kuin kukaan maassa matkannut länsijournalisti aiemmin. Korealaisena hän pystyi sulautumaan joukkoon. AP:n paikallinen henkilökunta opetti Leetä puhumaan pohjoiskorealaisella aksentilla. Hän pääsi silloin tällöin jopa yksin kävelylle, ilman kaitsijaa.

 

Lee ilmoitti viranomaisille heti alkuun, että minkäänlainen ennakkosensuuri ei olisi mahdollista. Valituksia uutisjutuista tuli silti jälkikäteen, jolloin Lee yritti parhaansa mukaan selittää, miten länsimainen journalismi toimii. Että kun faktat ovat kunnossa, mitään valittamista ei ole.

”Eivät he tietenkään siitä tykänneet. Me teemme journalismia, he tekevät propagandaa. Mutta sitten sovimme, että olemme asiasta eri mieltä. Testasin koko ajan heidän sietokykynsä rajoja, mutta sain aina palata maahan.”

Työ oli loputonta neuvottelemista, diplomatiaa ilman diplomaatin kokemusta. Piti huolehtia niin omasta kuin paikallisten kontaktien turvallisuudesta. Piti sietää jatkuvaa tarkkailun alla olemista. Lopulta paine kävi turhan kovaksi.

Leen lähdettyä maasta hänen seuraajallaan oli pitkään vaikeuksia saada viisumia. Seuraaja ei ole myöskään saanut yhtä suuria vapauksia kuin Lee.

Veteraaneja Korean sodan päättymisen muistojuhlassa Pjongjangissa.
Veteraaneja Korean sodan päättymisen muistojuhlassa Pjongjangissa. © Jean H. Lee

Moni on kysynyt Leeltä, voisiko Pohjois-Koreassa tapahtua jotakin Arabikevään kaltaista.

”Pohjoiskorealaiset ovat oppineet pelkäämään informaatiota. Se voi olla vaarallista. He tietävät varsin hyvin, millaisia rangaistuksia oppositiotoiminnasta tulee, eivätkä käyttäisi puhelimiaan sellaiseen.”

Toisaalta teknologia on alue, jossa avautumista ja muutosta on tapahtunut. Seurauksia on vaikea ennustaa.

”Ainakin puhelimet ja tabletit muuttavat ihmisten suhdetta informaatioon. Tiedon tuoma uhka hälvenee.”

Hallinto tietää, että maan taloutta on pakko kehittää. Talouden muutokset muuttavat väkisin yhteiskuntaa. Mutta Pohjois-Korea tietää, millaista muutosta se ei halua. Se ei halua Kiinaksi tai Vietnamiksi.

”Pohjois-Korea haluaa säilyttää identiteettinsä. Viranomaiset tietävät, että heidän maallaan on pahan pojan maine. He ovat siitä ylpeitä.”

 

Jean Leen Twitter- ja Instagram-tilit: @newsjean