Naisten kanavasta tuli kuin kansanradio, mutta sitten taleban palasi: "Ikkunoihin piti laittaa kalterit"

SK tapasi afganistanilaisen toimittajan Zarghoona Hassanin Helsingissä vain pari päivää ennen kuin tämä päätti, ettei palaa kotiin.

Afganistan
Teksti
Katri Merikallio
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Afganistanilainen Zarghoona Hassan, 38, osallistui Naistoimittajat ry:n järjestämälle runsaan viikon mittaiselle kurssille Helsingissä.

Perjantaina 22. syyskuuta, kurssin viimeisenä päivänä, Hassan ilmoitti, että hakee Suomesta turvapaikkaa. Toimittajalle, joka ei suostu olemaan hiljaa, elämä Afganistanissa on käynyt liian vaaralliseksi.

Hassanin vanhemmat ja sisarukset asuvat jo ennestään Tampereella.

Myös viisi muuta kurssille osallistunutta afgaanitoimittajaa jätti palaamatta kotimaahansa. Kurssi päättyi perjantaina 22. syyskuuta.

Suomen Kuvalehti tapasi Hassanin pari päivää ennen kuin tämä päätti olla palaamatta Afganistaniin.

 

Hassan istuu keskiviikkona 20. syyskuuta Helsingin Lauttasaaressa Villa Salinin terassilla ja kuvailee vuolaasti toimittajan elämäänsä Kunduzin kaupungissa Afganistanin pohjoisosassa. Vihreäpunamusta huivi on valahtanut harteille.

”Neljä hienoa, hienoa vuotta. Täynnä intoa ja uskoa parempaan”, Hassan kuvailee aikaa vuodesta 2004 aina tammikuuhun 2009 asti.

Kaikki näytti etenevän lupaavasti, ja Hassan työtovereineen teki kaikkensa, jotta afgaaninaiset saisivat lopultakin äänensä kuuluviin.

Noin neljännesmiljoonan asukkaan kaupunki oli päässyt muutama vuosi aiemmin eroon talebanin hirmuvallasta. Naiset olivat saaneet palata työpaikoilleen, ja länsimaiset avustusjärjestöt olivat nekin tulleet takaisin.

Myös Hassan oli palannut takaisin työpaikalleen valtion omistamalle radioasemalle.

Vuonna 2004 Hassan sai saksalaiselta järjestöltä lahjan.

”Tai lahja oli oikeastaan Kunduzin naisille”, Hassan täsmentää.

Laatikoissa oli tietokone, neljä mikrofonia, miksauslaite, radiolähetin sekä lupaus lähetysantennista ja äänistudiosta.

Kun masto olisi pystyssä, se välittäisi äänen 20 kilometrin päähän asemasta.

”Me olimme pitkään halunneet perustaa naisten radioaseman, joka kertoisi naisten oikeuksista, jakaisi tietoa äänestämisestä merkityksestä, tyttöjen koulunkäynnistä ja perheväkivallan vastustamisesta. Nyt se lopultakin oli toteutumassa.”

 

Alku ei ollut helppo.

”Emme tienneet laitteiden tekniikasta mitään. Opettelimme käsipelillä niiden käyttöä ja kyselimme käyttöohjeita miehiltä, jotka tulivat haastattelemaan meitä omaan radiolähetykseensä.”

Aseman nimeksi annettiin Zohra. Se on pashtun kieltä ja tarkoittaa tähteä.

”Jotain, joka säteilee valoa ympärilleen ja joka on niin kaukana, ettei sitä voi kukaan saavuttaa”, Hassan kuvailee.

”Tai niin me ajattelimme. Olimme vapaita ja onnellisia.”

Kuten kaikki Kuduzin naiset myös lukion suorittanut Hassan oli talebanin valtavuodet joutunut istumaan kotona. Hänellä oli kyllä työpaikka edelleen, mutta sinne ei nainen saanut enää mennä.

”Istuin kotona, ompelin ja autoin lääkärisiskoani, joka piti salaa lapsille koulua.”

Kun saksalaisten lahja oli saatu kasattua, Hassan alkoi luoda naisten radiokanavalle strategiaa. Ensin soitettaisiin vain musiikkia ja välitettäisiin kuulijoiden lähettämiä viestejä.

”Tärkeintä oli, että kuulijat löytäisivät asemamme.”

Muutaman kuukauden päästä, kun aamun ja iltapäivän musiikkilähetykset jo rullasivat, toimittajanaiset työnsivät mikrofonin ja minidisk-soittimet burkansa alle ja lähtivät jutuntekoon.

 

”Pidin tallentavaa MD-soitinta kädessä burkan alla ja työnsin mikrofonin burkan ulkopuolelle ja aloin haastatella. Se oli hankalaa, kun en nähnyt minidiskiä ollenkaan.”

Ihmiset suhtautuivat toimittajanaisiin kuitenkin myönteisen uteliaasti ja kertyivät ympärille seuraamaan haastatteluja.

”Oli selvä, että Kunduzin asukkaat halusivat jakaa kokemuksiaan.”

Lähetysajat pitenivät, ja yhä useammat naiset rohkaistuivat soittamaan suoraan lähetykseen – eivät enää vain hihitelleen sulkeneet puhelinta heti kun olivat päässeet lähetykseen läpi.

”Lopulta pääsimme käsittelemään myös vakavampia asioita, kuten perheväkivaltaa.”

“Ihmiset tunnistivat ääneni ja tulivat kiittämään työstä, jota teimme.”

Toimittajien reportaasimatkat ulottuivat nyt jo kaupungin ulkopuolelle. Usein he törmäsivät ihmisten arjen epäkohtiin.

Yhdessä kylässä ei ollut lainkaan juomavettä, ainoastaan tummankeltaista, lumesta sulatettua lientä.

Kerran köyhä äiti tuli radio-ohjelmaan kertomaan, että kylän valtamies yrittää myydä hänen tyttärensä tuttavalleen.

Ohjelma nostatti suuttumuksen myrskyn. Kun se tuli ulos ja kunduzilaiset alkoivat kadunkulmissa puhua asiasta, viranomaiset ja järjestöt heräsivät ja tarttuivat ongelmaan.

Zohra-kanavasta tuli ikään kuin paikallinen 118 tai kansanradio.

”Meistä tuli niin kuuluisia, että kun juttelin kadulla tuttuni kanssa, ihmiset tunnistivat ääneni ja tulivat kiittämään työstä, jota teimme. Se tuntui niin hyvältä.”

 

Ilo ei kestänyt pitkään. Kun taleban oli nuollut haavansa, sen joukot alkoivat uudelleen kiristää silmukkaa Kunduzin ympärillä. Kylä kylältä puhelut radioasemalle lakkasivat. Reportaasimatkoja kaupungin ulkopuolelle ei voinut enää tehdä.

Ensimmäinen hyökkäys naisten radioasemalle tehtiin 21. tammikuuta 2009.

”Olin lukenut kello 18:n uutiset nauhalle ja lähtenyt kotiin.”

Kun uutislähetys oli vielä käynnissä, radioaseman oveen koputettiin. Hassanin työtoverit näkivät ikkunasta miehen ja avasivat oven. Samalla hetkellä ovesta työntyi sisään joukko miehiä, jotka painoivat naisille aseet ohimolle ja vaativat Hassania.

”Kun tytöt sanoivat, että olin jo lähtenyt, miehet sanoivat, että he valehtelivat. He olivat juuri kuulleet minun ääneni radiossa.”

Pettyneet miehet rikkoivat aseman ja veivät työntekijöiden puhelimet.

”Vain joitain päiviä myöhemmin minulle soitti miesääni. Hän sanoi: ‘Zarghoona, minulla on kaikki teidän arvotavarat. Älä kuvittele olevasi turvassa. Jollet maksa viittätuhatta dollaria, seuraavaksi me viemme sinut’.”

Hassan kertoo, että kidnappauksista oli tullut nopeasti kaupungissa uusi bisness.

”Tiesin myös, että heillä oli suojelijoita korkeilla tahoilla, sillä poliisi ei halunnut puuttua asioihin.”

Lopulta toimittajat pystyivät tekemään ohjelmia vain studiossa.

“Ikkunoihin piti laittaa kalterit, oven ulkopuolelle hankittiin vartija. Ihmiset silti yhä soittivat ohjelmiin.”

Viesti oli aina sama: me tapamme sinut, jollet lopeta lähetyksiä.

Painostuksesta ärtynyt Hassan perusti toisen radioaseman, joka keskittyi nuorille suunnattuihin ohjelmiin.

Seuraavaksi uhkailun aloitti taleban.

”Ystävällinen miesääni soitti. Hän sanoi: ‘Rakas sisko. Soitat ohjelmissasi musiikkia, vaikka se on kiellettyä. Ole ystävällinen ja lopeta se. Sillä jos sinä tai joku sinun ystävistäsi kuolee, veri on sinun käsissäsi’.”

Radiotoimittaja kun on, Zahrgoona Hassan äänitti kaikki puhelut. Hän vei ne poliisille ja sai lopulta suojelun.

Mutta talebanin soitot ja uhkailu jatkuivat. Viesti oli aina sama: me tapamme sinut, jollet lopeta lähetyksiä.

Zargoona Hassan sisuuntui entisestään. Hän perusti kolmannen radioaseman. Sen nimeksi hän antoi Shaesta, kaunis.

 

Talebanin lähestyessä tunnelma kaupungissa kuitenkin muuttui.

Uskonoppineet, joilla oli jo ennestään äärimmäisiä mielipiteiltään, alkoivat saarnata yhä äänekkäämmin. Vapaamieliset vaikenivat.

”Uskonoppineet alkoivat mustamaalata meitä, sillä me jatkoimme yhä.”

Naiset eivät uskaltaneet enää soittaa radiolähetyksiin, ja keskusteluohjelmiin oli vaikea saada ihmisiä puhumaan. Kunduzilaiset asettuivat ikään kuin varmuuden vuoksi taleban-asentoon.

Hassan salasi uhkailun vanhemmiltaan, jotta ei kuormittaisi heitä. Pian uhkailu kuitenkin kohdistui jo koko hänen perheeseensä. Hassanin siskonmies hakattiin pahoin ”varoitukseksi” ja hänen nuorimpia sisariaan uhattiin kaappauksella ja pakkoavioliitolla talebanin kanssa.

“Jäljelle jäin ainoastaan 15 metriä korkea mastomme.”

Syyskuun 28. päivänä vuona 2015 taleban lopulta vyöryi kaupunkiin. Jo samana päivänä he murtautuivat radioasemalle ja veivät kaiken, minkä vain saivat irti.

”Se, mitä ei voinut irrottaa, tuhottiin. Jäljelle jäin ainoastaan 15 metriä korkea mastomme.”

Kaksi päivää Hassan piilotteli perheensä kanssa talonsa kellarissa. Lopulta heidän oli lähdettävä.

Yön pimeydessä perheen naiset vetivät burkat päälleen, myös lapset käärittiin myös burkiin ja perhe ahtautui autoihin.

”Pakenimme lujaa ja niin, että meillä oli mukana vain yllämme olevat vaatteet. Kaikki muu jäi.”

Perhe löysi turvaa sukulaisten luota Kabulista, mutta Zarghoonan iäkäs isä päätti, että nyt riitti. Hän halusi nuorimmat tyttärensä turvaan. Perhe pakeni maasta ja päätyi Tampereelle.

Zargoona päätti jäädä Afganistaniin.

”En halunnut jättää radioasemiamme.”

 

Kun hallituksen joukot valtasivat takaisin Kunduzin kaupungin, myös Zarghoona Hassan palasi. Hän oli kiertänyt Kabulissa suurlähetystöjä ja järjestöjä ja etsinyt rahaa radioaseman käynnistämiseksi uudelleen.

Maaliskuussa 2016 lähetykset alkoivat uudelleen, mutta vapautta kesti vain hetken. Kahden kuukauden kuluttua taleban valtasi kaupungin uudestaan. Ja uhkailu alkoi taas.

Kaupunki on ollut nyt vuoroin hallituksen, vuoroin talebanin hallinnassa.

”Mutta he eivät meitä hiljennä”, Hassan sanoo.

Zarghoona Hassan johtaa edelleen asemaa, mutta ei pysty enää elämään Kunduzissa. Se olisi liian vaarallista, hän sanoo.

Hän käy paikan päällä harvakseltaan ja silloinkin visusti burkaan pukeutuneena. Viimeksi kun hän kävi asemalla, sen ulkopuolelle ehdittiin virittää miina.

Radioasemaa hoitaa pari paikallista naista.

”Kun ennen minulla oli töissä 16 naista, enää on kaksi.”

“Afganistan tarvitsee tukea koulujärjestelmän kehittämisessä.”

Vielä 2000-luvun alussa kaikki oli Hassanin mukaan aivan selvää.

”Halusin muuttaa Afganistania niin, että naisten elämä kohenee. Ajattelin aina, että koska olen saanut koulutuksen, minun pitää antaa muille naisille ääni. ”

Hassan sanoo, että hän pelkää.

“Poliisi ei anna minulle turvaa, toteaa vain, että minun pitää itse huolehtia turvallisuudestani.”

EU:lle ja Suomelle Zarghona Hassanilla on vahva viesti.

”Älkää jättäkö Afganistanin naisia yksin. Auttakaan mediaa, kouluttakaa poliiseja.”

”Koko maa on nyt yksi suuri sotku”, hän sanoo.

Korruptio yltää kaikkialle. Salakuljettajat ja huumekauppiaat ovat saaneet yhä vahvemman aseman maassa. Poliisit ja armeijan joukot eivät ole ammattilaisia. Kaiken päälle maan lukuisat etniset ryhmät ovat alkeet taistella toisiaan vastaan.

Samaan aikaan taleban valtaa yhä enemmän alueita. Maan vaaleilla valittu johto,  jonka hallussa on arviolta enää kolmannes maasta, keskittyy riitelemään vallanjaosta.

Myös Kunduzissa turvallisuusviranomaiset ovat jakautuneet etnisten linjojen mukaan eivätkä tee enää yhteistyötä keskenään. Kaikki hyöty siitä valuu talebanille.

”Aivan erityisesti Afganistan tarvitsee tukea koulujärjestelmän kehittämisessä”, Hassan sanoo.

Kun ihmiset eivät ole lukutaitoisia, heitä on Hassanin mukaan helppo käyttää hyväkseen ja lietsoa toinen toisiaan vastaan. Sota jatkuu kunnes ihmiset saavat koulutuksen, hän sanoo.

 

Haastattelua seuraavana päivänä 21. syyskuuta Hassan matkusti Helsingistä Tamperelle tapaamaan perhettään. Perjantaina hän viestitti päätöksestään hakea Suomesta turvapaikkaa.  


”On mahdollista, että he hakevat turvapaikkaa”

Viisi afganistanilaista naistoimittajaa jättäytyi pois Suomessa järjestetyltä toimittajakurssilta pari päivää ennen kurssin loppua.

”Heillä on Schengen-alueella voimassa olevat viisumit”, sanoo naistoimittajat ry:n Afganistan-hankkeen koordinaattori Eeva Koskinen.

”On mahdollista, että he hakevat turvapaikkaa.”

Kaksi toimittajista on ilmoittanut olevansa nyt Saksassa.

Koskinen sanoo, että koulutusohjelman näkökulmasta päätös on harmillinen, sillä koulutukseen osallistuneet naiset ovat olleet keskeisiä kouluttajia Afganistanin päässä.

”Mutta he ovat aikuisia ihmisiä ja vapaita tekemään omat päätöksensä”, Koskinen sanoo.

”Kukapa meistä voisi heitä tuomita.”