Kaksikymmentä vuotta Burman vankiloissa – ”Järjestelmä teki kaikkensa murtaakseen minut”

SK:n arkistoista: Burmaa on hitaasti mutta määrätietoisesti ohjattu kohti demokratiaa.
Demokratialiikkeen johtajan Aung San Suu Kyin kasvot löytyvät t-paidoista Yangonin keskustassa. © Petri Kaipiainen
Kansanedustajat kiidätetään Naypyidaw’ssa Burmassa 20-kaistaista väylää pitkin parlamenttiin.

Kansanedustajat kiidätetään Naypyidaw’ssa Burmassa 20-kaistaista väylää pitkin parlamenttiin. Kuvat Petri Kaipiainen

Kaksikymmentä tyhjää autokaistaa johtaa yhteen maailman omituisimmista rakennelmista. Burman (virallisesti Myanmar) megalomaaninen parlamenttitalo maan lähes tyhjässä pääkaupungissa Naypyidaw’ssa koostuu 31 mahtipontisesta rakennuksesta.

Sunnuntaina 8. marraskuuta rakennuksiin valitaan uudet päättäjät. Ensimmäistä kertaa 25 vuoteen myös maan oppositiopuolueet saavat osallistua vaaleihin vapaasti. Nobel-palkitun Aung San Suu Kyin johtamaa puoluetta NLD:ää pidetään vaalien vahvana ennakkosuosikkina.

Toimittaja Katri Merikallio ja valokuvaaja Petri Kaipiainen olivat reportaasimatkalla Burmassa vuonna 2012. Tarina alkaa vangista, joka saa yllättäviä uutisia.

 

BURMA – Kesti hetken, ennen kuin unesta herätetty Min Ko Naing ymmärsi, mitä vartija oli  sanonut. Aamulla hän olisi vapaa mies.

Pienen sellin ovi kolahti taas kiinni. Pimeys laskeutui.

Min Ko Naing, 49, ei enää nukkunut. Mielipiteidensä takia hän oli viettänyt elämästään 20 vuotta Burman vankiloissa. Hänen oli määrä vapautua vähän ennen 110-vuotissyntymäpäiväänsä. Mutta vapaus olikin nyt vain muutaman tunnin päässä.

Ennen kuin aamu sarasti, Min Ko Naing oli vaihtanut vangin sinisen asun vanhoihin vaatteisiinsa. Vartijan tarjoamasta kyydistä hän kieltäytyi. Lievästi vasenta jalkaansa ontuen hän käveli Thayetin vankilasta vuolaan Iravadijoen rantaan, nousi pieneen veneeseen ja suuntasi kohti itää. Aurinko nousi. Hän oli vapaa.

Samana päivänä, 13. tammikuuta 2012, eri puolilla Burmaa yli 300 poliittista vankia käveli vapauteen, heistä kymmenet Min Ko Naingin läheisiä ystäviä opiskelijaliikkeestä.

”Matka Yangoniin kesti lopulta kaksi päivää, sillä kaikkialla ihmiset halusivat juhlia kanssamme”, Min Ko Naing kertoo 10 kuukautta myöhemmin.

Entiset opiskelija-aktivistit – niin sanottu 88-sukupolvi – olivat nopeasti taas yhdessä ja valmiita jatkamaan taistelua.

 

Marraskuinen aamu on hiljainen ja vielä lähes viileä. Vanha kitara nojaa riisisäkkiin täpötäysien kirjakaappien edessä. Perinteiseen pitkään miesten hameeseen, lungiin, pukeutunut Min Ko Naing kantaa höyryäviä teekuppeja toimiston keittiöstä.

Talossa joka ennen toimi bordellina, rakennetaan nyt Burman uutta demokratiaa.

Min Ko Naing vietti tuhansien burmalaisnuorten tavoin parhaat vuotensa pimeissä, tukahduttavan kuumissa selleissä suljettuna muulta maailmalta. Suuri osa vangituista menetti terveytensä, monet järkensä. Liian moni henkensä.

”Järjestelmä teki kaikkensa murtaakseen minut. 1990-luvun alussa olin kolme  vuotta täydessä erityksessä. Ei mitään ihmiskontakteja, ei kirjoja, ei edes  paperinpalaa, jolle kirjoittaa. Se oli pahinta.”

Jopa vartijan piti katsoa muualle, kun hän tyrkkäsi lautasen selliin.

Min Ko Naing sanoo selvinneensä buddhalaisen vakaumuksensa, demokratiauskonsa ja viime kädessä huumorin avulla.

”Me voimme antaa anteeksi, vaikka he eivät koskaan edes pyytäisi sitä. Mutta sitä mitä on tapahtunut, me emme voi unohtaa.”

Unohtaminen olisikin vaikeaa. Toimiston ulkopuolella palmujen alla istuu nytkin kaksi siviilivaatteisiin pukeutunutta poliisia. Heidän tehtävänään on seurata, keitä Min Ko Naing tapaa, missä hän kulkee.

Min Ko Naingia tympääntyneen näköiset poliisit vain naurattavat.

”Joskus he jopa auttavat meitä kantamaan tavaroita. Hekin tietävät, että muutos on jo alkanut.”

Aurinko nousee Keski-Burmassa Baganin temppelialueella.

Aurinko nousee Keski-Burmassa Baganin temppelialueella.

Syyskuussa 2007 maailma seurasi Yangonin tapahtumia järkyttyneenä. Kultaisena hohtavan Sule-pagodin edustalla burmalaissotilaat ampuivat ja hakkasivat rauhanomaisesti mieltään osoittavia opiskelijoita ja punakaapuisia munkkeja.

Vertavaluvia nuoria ahdettiin kuorma-autojen lavoille, eikä heistä kuultu sen koommin.

Maa vajosi yhä syvemmälle hylkiövaltioiden joukkoon.

Burmaa 45 vuotta johtanut sotilasjuntta sulki ovet. Vain ohjelmoidut turistiryhmät saattoivat vierailla historiallisissa temppelikaupungeissa. Toimittajien oli turha hakea viisumeita.

Paineet niin maan sisällä kuin sen ulkopuolella kuitenkin kasvoivat, ja suljettujen ovien takana alkoi tapahtua.

Marraskuussa 2010 kenraalit päättivät, että oli aika kohdata vihollinen. Yangonissa University Avenue 54:n edessä rullattiin piikkilanka-aidat kasaan ja raskaat harmaat metalliportit aukesivat.

Ulos astui pienikokoinen, hento nainen, joka oli ollut kaikkiaan liki 15 vuotta suljettuna omaan taloonsa.

Sinä aikana hänestä oli tullut väkivallattoman vastarinnan symboli, ja hänelle oli myönnetty Nobelin rauhanpalkinto.

Aung San Suu Kyi kipusi korokkeelle ja tervehti hyväntuulisesti kadulle kertyneitä tuhansia haltioituneita kannattajiaan.

Vain neljä kuukautta myöhemmin maan pitkäaikainen sotilasjohtaja, astrologiauskostaan ja häikäilemättömästä julmuudestaan tunnettu kenraali Than Shwe ilmoitti, että hän oli valinnut seuraajansa, nuoremman polven kenraalin Thein Seinin, 67. Tämän tehtäväksi tuli avata Burma hitaasti ja kurinalaisesti.

Thein Sein ei kuitenkaan aikaillut.

Ratkaiseva askel otettiin elokuussa 2011. Ladylle – kuten Aung San Suu Kyitä hallituspiireissä kutsutaan – lähetettiin kutsukortti.

”Se oli nimetön viesti tulla tapaamaan presidenttiä”, kuvailee hallitusta lähellä oleva vaikuttaja. ”Ei vastauspyyntöä, vain kutsu.”

”Tapaamispäivänä laitoimme auton hakemaan Ladya tietämättä edes, tulisiko hän. Tiesimme ottavamme riskin.”

”Kun kuljettaja soitti kelloa, Lady oli valmiina.”

Aung San Suu Kyi kätteli presidentti Thein Seiniä. Vangin asua symboloivaan siniseen paitaan pukeutunut Suu Kyi ja valkoiseen perinteiseen burmalaispaitaan sonnustautunut kenraali vetäytyivät korkeiden ovien taakse kahden kesken, ilman yhtäkään avustajaa.

Kun lyhyt tapaaminen oli päättynyt, Aung San Suu Kyi oli tehnyt päätöksensä. Hän ilmoitti lähimmilleen luottavansa tähän mieheen.

Burma oli valmis ottamaan uuden kurssin.

Marraskuisena lauantai-iltana vapaaehtoiset lakaisevat Shwedagon-pagodin pihat Yangonissa.

Marraskuisena lauantai-iltana vapaaehtoiset lakaisevat Shwedagon-pagodin pihat Yangonissa.

Historiallisen tapaamisen jälkeen muutoksen tahti on ollut hämmästyttävä. Yli 700 poliittista vankia on vapautettu, mielenosoitukset, joukkokokoontumiset ja ammattiyhdistysliikkeet sallittu ja ulkomaankauppaa helpotettu.

Aseellisten etnisten ryhmien kanssa etsitään nyt vakavissaan rauhaa.

Aung San Suu Kyin puolue NLD päätti osallistua huhtikuussa 2012 parlamentin täytevaaleihin. Puolue sai murskavoiton. Vaikka jaossa oli vain pieni osa parlamentin paikoista, tulos paljasti, mitä ihmiset johtajistaan ajattelevat.

Kenraalit nielivät tappion.

Elokuussa 2012 poistettiin lehdistöä rajoittava ennakkosensuuri. Lokakuussa presidentti piti ensimmäistä kertaa lehdistölle tiedotustilaisuuden, jossa toimittajat saivat tehdä suoria kysymyksiä.

MyanmarDana-lehden toimitus rähjäisen kerrostalon toisessa kerroksessa  Yangonissa totuttelee vielä uuteen aikaan.

Vuosikymmenten ajan päätoimittaja Thiha Saw lähetti viikkolehtensä jokaisen numeron ennen painatusta sensuuriin, josta se palasi vahvalla mustalla tussilla ruksittuna.

Tuo kappale piti poistaa, tämä kuva vaihtaa.

Aung San Suu Kyin kuvaa ei kannattanut edes yrittää tarjota.

”Sitten yhtenä aamuna 48 vuotta voimassa ollutta sensuuria ei enää ollut”, Thiha Saw sanoo.

Hän on muutosten suhteen optimistinen, mutta vain varovaisen optimistinen. Jälkisensuuri toimii yhä.

”Me voimme nyt kirjoittaa mistä haluamme ja miten haluamme, mutta jokainen julkaistu lehti pitää lähettää ministeriöön”, hän hymähtää.

”Ja lehtien toimiluvat myönnetään vain vuodeksi kerrallaan.”

Luostarin apotin ruumis poltetaan pagodin edustalla Iravadijoen varrella Salayn kylässä.

Luostarin apotin ruumis poltetaan pagodin edustalla Iravadijoen varrella Salayn kylässä.

Aukiolla jolla sotilaat vielä viisi vuotta sitten ampuivat opiskelijoita ja munkkeja, katukauppiaat tarjoilevat nyt hikeä pyyhkien nuudelikeittoja ja japanilaisturistit asettautuvat kuvattaviksi historiallisen Sule-pagodin eteen.

Kuvankaunis nuori myyjä esittelee viikkolehteä, jonka kannessa vilkuttelee hyväntuulinen presidentti Barack Obama.

”I love him”, tyttö ilmoittaa siekailematta.

Viereisessä lehdessä vilkuttelee puolestaan Aung San Suu Kyi. ”Häntä tietenkin myös”, Susuksi esittäytyvä myyjä sanoo.

Sen enempää poliiseja kuin sotilaita ei näy missään.

Brittien rakennuttamat siirtomaa-aikaiset arvotalot aukion reunoilla peittyvät päivä päivältä yhä paksumman vihreän sammaleen ja mustan homeen alle.

Uudet lasista ja peilistä tehdyt ostoskeskukset ja pankit nousevat ruuhkaisten väylien varsille.

Pääkadun kulmassa demokratialiikkeen aktivistit kaupustelevat T-paitoja, mukeja ja avaimenperiä, joissa kaikissa Aung San Suu Kyi hymyilee salaperäisesti. Vielä pari vuotta sitten kauppias olisi joutunut suoraan vankilaan.

Kun juntta lopulta uskoi, että puhuminen ei sittenkään olisi vaarallista, tavallisen simkortin hintaa pudotettiin 2000 euroa. Se maksaa enää 150 euroa, tavallisen burmalaisen kahden kuukauden palkan verran. Nyt yhä useampi nuori rupattelee katukahviloissa ja bussipysäkeillä kännykkäänsä.

Mutta moni asia on myös ennallaan.

Kuoppaiset pääkadut täyttyvät nilkkaa myöten vedestä lyhyenkin sadekuuron jälkeen. Illan tullen hämärillä kaduilla jokainen askel on otettava varoen, jottei putoa romahtaneeseen katuviemäriin tai astu lihavan rotan hännälle.

Ostoksille lähtiessään on syytä varata tukuittain kyatin-seteleitä, sillä talouspakotteet ovat pitäneet luottokorttiyhtiöt pois maasta. Samasta syystä kaupungissa ei näy Coca Colan, McDonaldsin eikä Nokian mainoksia.

Mutta Yhdysvallat ja EU ovat hellittämässä talouspakotteitaan. Ensimmäinen Coca Colan mainos ilmestyi lentokentän kupeeseen vain muutama viikko sitten. Luottokorttiyhtiöt ovat jo ovella.

Puiset härkävankkurit tekevät matkaa kohti pääkaupunkia Naypyidaw’ta.

Puiset härkävankkurit tekevät matkaa kohti pääkaupunkia Naypyidaw’ta.

Kun kaoottinen valtatie haarautuu Yangonin jälkeen vasemmalle kohti maan pääkaupunkia Naypyidaw’ta, savuttavat kaupunkibussit, ikäloput taksit ja ihmisiä pursuavat kuorma-autot katoavat maisemasta kuin taikaiskusta.

Edessä aukeaa viivasuora betoniväylä ja kaksi yhtä tyhjää kaistaa molempiin suuntiin.

Naypyidaw’n suuntaan kulkevat kanssamme vain tien pientareella puukärryä vetävät härkäkaksikot.

Syvän vihreillä riisipelloilla vilahtaa olkihattuja. Kultakupuiset pienet pagodit kimaltelevat etäisten kukkuloitten laella.

Burman sotilasjohto päätti 2000-luvun alkuvuosina, että maa tarvitsee uuden pääkaupungin. Se perustettiin keskelle metsiä ja peltoja, 320 kilometrin päähän entisestä pääkaupungista Yangonista.

Mahtipontisuudessaan Naypyidaw hakee vertaistaan. Liki Uudenmaan läänin kokoinen alue on jaettu sotilaallisesti vyöhykkeisiin – ostosvyöhyke, hallintovyöhyke, asumisvyöhyke, hotellivyöhyke. Ne yhdistyvät toisiinsa 10–16-kaistaisilla väylillä.

Ja kaikki väylät ovat yhtä tyhjiä. Vastaan tulee vain satunnaisesti auto tai polkupyöräilijä. Tuntuu kuin ajelisi ristiin rastiin kulkevilla kiitoradoilla.

Juntta siirrätti armeijan avulla kaikki ministeriöt työntekijöineen Naypyidaw’hon marraskuussa 2005 astrologin suotuisaksi katsomalla kellonlyömällä. Virallisesti kaupungissa asuu nyt miljoona ihmistä, joskin sitä on vaikea uskoa.

Junttaa lähellä oleva liikemies rakennutti kaupunkiin myös täydellisen kopion Shwedagonin pagodista, Yangonin keskustassa säteilevästä lähes 100 metriä korkeasta buddhalaisen uskon historiallisesta sydämestä. Täällä se on kuitenkin 30 senttiä matalampi – ja tietenkin tyhjä.

Armeijan ympärille pesiytynyt, syvästi korruptoitunut suurliikemiesten rinki on saanut yksinoikeudet maan hulppeisiin timanttikaivoksiin, tiikkimetsien hakkuisiin ja kaupunkien arvotontteihin. Sen on tarvinnut vain kanavoida sopiva summa kenraalien tileille.

Chit Thae Phyu ja Aye Thanday kitkevät rikkaruohoja pääkaupungissa. He ovat maalanneet kasvonsa thanakapuusta raastetulla voiteella.

Chit Thae Phyu ja Aye Thanday kitkevät rikkaruohoja pääkaupungissa. He ovat maalanneet kasvonsa thanakapuusta raastetulla voiteella.

Väylien keskellä, trimmattujen pensaiden juurella kykkii polvillaan kaksi nuorta tyttöä olkihatut syvällä päässään. Aye Thanday, 18, ja Chit Thae Phyu, 14, ovat tulleet perheineen 500 kilometrin päästä köyhältä delta-alueelta kitkemään pääkaupungin rikkaruohoja.

”Emme me tiedä politiikasta mitään, me kävimme koulua vain neljä vuotta”, Aye Thanday toteaa ujostellen.

Täydestä työpäivästä tytöille maksetaan 1,5 euroa. Uudessa virkamiehille tarkoitetussa, ilmastoidussa ostoskeskuksessa rahalla saisi lautasellisen kana-nuudelikeittoa.

Tavallisissa burmalaisissa Naypyidaw herättää lähinnä raivoa. Samaan aikaan kun burmalaisten köyhä enemmistö viettää iltansa kynttilänvalossa vailla sähköä, Naypyidaw hehkuu täydessä valaistuksessa läpi yön.

Mutta maan sotilasjohtoa eivät tavallisten burmalaisten mielipiteet ole kiinnostaneet.

Ainakaan tähän asti.

Noviisipoika odottaa ruoka-annosta varhain aamulla Nyanung Un kylässä.

Noviisipoika odottaa ruoka-annosta varhain aamulla Nyanung Un kylässä.

Kansanedustaja U Win Htein, 71, ottaa vaaleankeltaisen pillerihatun päästään, asettelee sen kovitettuun laatikkoon ja istahtaa huokaisten valkoiselle  muovituolille.

Kirjapinot ja vaatekasat täyttävät betonilattian, hyttysverkot roikkuvat kolmen vierekkäisen puusängyn yläpuolella. Muita huonekaluja huoneeseen ei mahdukaan.

Istuntopäivien jälkeen kansanedustajat kiidätetään busseilla megalomaanisesta parlamenttitalosta 20-kaistaista väylää pitkin autiolle asuinalueelle. Parakkimaisissa taloissa kullakin opposition edustajalla on avustajineen käytössään yksi huone, jossa ei ole wc:tä eikä vesipistettä.

Valtapuolue USDP:n kansanedustajat asuvat jossain toisaalla.

U Win Htein on yksi opposition tuoreesta 43 kansanedustajasta, kuten Aung San Suu Kyi. Oppositiopuolue NLD voitti täytevaaleissa myös Naypyidaw’n piirissä, vaikka pääkaupungissa pitäisi asua vain puolueuskollisia virkamiehiä.

”Siellä me istumme nyt parlamentissa vangitsijoittemme keskellä, aivan sananmukaisesti”, U Win Htein nauraa.

Armeijalla on parlamentissa 25 prosentin kiintiö, ja sotilaat istuvat asepuvuissaan salin laidalla omana ryhmänään. Ja pysyttelevät hiljaa.

”Nyt he pelkäävät meitä.”

Kuten yli puolet NLD:n kansanedustajista, myös U Win Htein on siirtynyt lähes suoraan vankilasta parlamenttiin. 20 vankilavuotta sinetöivät uskon demokratiaan.

Kesään asti maan parlamentti oli käytännössä sotilasjuntan kumileimasin.

”Moni on tullut sanomaan, että parlamentissa oli ennen todella tylsää. Nyt me käymme kiivaita keskusteluja ja salissa puhutaan oikeista asioista, tänään esimerkiksi maanviljelijöiden oikeudesta omaan maahansa.”

Oppositio yrittää purkaa epädemokraattisia lakeja, kuten brittien siirtomaaajalta peräisin olevaa pakkotyölakia, jota sotilashallinto on kursailematta soveltanut.

Vastaavia lakeja arvioidaan olevan noin tuhat. Tähän mennessä niitä on muutettu 30.

”Jopa valtapuolue USDP on nyt alkanut ajaa tavallisten ihmisten asioita”, U Win Htein hymähtää.

Samaan aikaan kun hän avaa meille Naypyidaw’n hämärtyvässä illassa tuoreimpia poliittisia käänteitä, kulman takana kuusi poliisia kovistelee autonkuljettajaamme: keitä nuo ulkomaalaiset ovat ja mitä he täällä tekevät.

Sen enempää USDP:n kansanedustajat kuin muutkaan johtavan puolueen johtohenkilöt eivät kuitenkaan halua antaa haastatteluja. Se että maata johtavat kenraalit ovat jättäneet koppalakkinsa naulaan ja vaihtaneet univormunsa tummiin länsipukuihin, ei tarkoita sitä, että Burmasta olisi tullut siviilivaltio.

Hallituksen 36 ministeristä vain kahdeksan on tehnyt uransa muualla kuin armeijassa, ja kaikki tärkeimmät ministerit ovat entisiä kenraaleita. Ja vankiloissa istuu yhä ainakin 200 poliittista vankia.

Siivooja rukoilee työnsä lomassa Manuhan pagodissa Myinkaban kylässä Keski-Burmassa.

Siivooja rukoilee työnsä lomassa Manuhan pagodissa Myinkaban kylässä Keski-Burmassa.

Hämmentävää Burman keväässä on se, ettei se muistuta viimevuotista arabikevättä juuri millään tavoin. Samaan aikaan kun miljoonat ihmiset vaativat kaduilla Hosni Mubarakin, Muammar Gaddafin ja Ben Alin päätä vadille, burmalaiset odottivat tyynesti.

He olivat jo kipeästi oppineet, että maan juntta ja sen puoli miljoonaa sotilasta eivät marssimalla poistu.

Mutta miksi sitten kenraalit ryhtyivät karsimaan omia valtaoikeuksiaan, jos ei ollut pakko?

Diktaattoreiden syöksykierre alkaa usein yhdestä ratkaisevasta virheestä. Täällä se oli munkkien ampuminen Yangonin keskustassa 2007, arvioivat monet haastateltavistamme. Useimmat heistä haluavat pysytellä nimettöminä.

Syvästi buddhalaisessa maassa munkkien tappaminen jakoi armeijan ylimmän johdon – ja uudistusmieliset kenraalit löysivät toisensa.

Seuraavana vuonna hirmumyrsky Nagris tappoi 138 000 burmalaista, mutta katastrofiavun vauhdittamisen sijasta ylin sotilasjohto keskittyi estämään ulkomaalaisten auttajien liikkumista.

Molempina vuosina maan pääministerinä toimi nykyinen presidentti Thein Sein.

”Käytännössä hänellä ei kuitenkaan ollut tuolloin mitään valtaa. Kaikki päätökset teki kenraali Than Shwe henkilökohtaisesti”, sanoo tunnettu burmalaistoimittaja.

Mutta pääministerinä Thein Sein pääsi matkustamaan muihin Aasian maihin ja näki, miten musertavan kauas menestyvistä naapureistaan Burma oli jäänyt.

”Tiedäthän, vanha kunnon naapurikateus”, toimittaja toteaa.

Kaksi kertaa Suomen kokoinen maa, joka oli ollut yksi maailman suurista riisinviejistä, kykeni enää hädin tuskin ruokkimaan liki 60-miljoonaisen väestönsä. Kolmannes burmalaisista eli syvässä köyhyydessä, koulutustaso oli romahtanut.

Vuoden 2007 verilöyly sai länsimaat kiristämään talouspakotteita. Se puolestaan työnsi Burman yhä syvemmälle suuren naapurinsa Kiinan syliin. Mutta Kiinan pohjaton hinku Burman mittavien öljy-, kaasu- ja vesivoimalähteiden äärelle alkoi saada yhä kolonialistisempia piirteitä.

Kenraalit ymmärsivät, että vain talouspakotteiden purkaminen voisi irrottaa maan Kiinan tukahduttavasta syleilystä.

Mutta ilman Ladyn myötävaikutusta länsimaat eivät taipuisi.

Kun Thein Sein nousi valtaan, kenraalit olivat valmiita lähettämään Ladylle kutsukortin.

 

Talo ei ole vähääkään nimensä näköinen. Rose Villa on tumma, moderni ja raskas. Järeän rautaportin takaa pilkottaa vai ruskea katto.

Keskenkasvuiset limoviikunat muurin kupeessa eivät tuo varjoa paahtavalta auringolta. Kansanedustaja Aung San Suu Kyi asuu arkipäivät Naypyidaw’ssa keskeneräisessä lähiössä pölyisen hiekkatien varrella. Viereinen tontti puskee kuivaa heinää. Juuri tällä kadulla ei katuvaloja ole.

Illan tunteina portti aukeaa vain lyhyeksi hetkeksi, kun Suu Kyita kuljettava valkoinen tila-auto ajaa pihaan.

Vaikka toimittajilta portit pysyvät kiinni, viime viikkoina niitä on avattu tiuhaan. Vieraslista saisi jokaisen valtionpäämiehen kateelliseksi. Barack Obama, Hillary Clinton, Jose Manuel Barroso. Pääministereitä Ruotsista, Tanskasta, Norjasta.

Tapasivat he toki myös presidentti Thein Seinin, mutta se ei kiinnostanut ketään.

Periksiantamattomuuden ikoniksi noussut Suu Kyi on maksanut vakaumuksestaan kovan hinnan. Juntta eristi hänet vuosiksi myös perheestä.

Suu Kyin puolisoa, brittiläistä kulttuuritutkija Michael Arisia ei päästetty maahan edes viimeisinä elinkuukausinaan. Aris kuoli Britanniassa maaliskuussa 1999 syöpään näkemättä vaimoaan neljään vuoteen. Pariskunnan nuorempi poika Kim Aris pääsi marraskuussa 2010 tapaamaan äitiään ensimmäisen kerran 12 vuoteen.

 

Maailmalla Suu Kyi on ihailtu, mutta Burmassa palvottu. Suu Kyin tuntevat sanovat, että hänen muistinsa on ilmiömäinen, rohkeutensa rajaton ja tahtonsa raudan luja – aina jääräpäisyyteen asti.

Kun hän keväällä vaalien alla kiersi maata, hän keräsi kaikkialla kymmeniätuhansia haltioituneita ihmisiä ympärilleen.

Suu Kyin puoluetoverit tietävät, että siinä on riskinsä.

”Tietenkin hän on liian vahva ja liian palvottu, mutta niin kauan kuin kamppailu on kesken, me tarvitsemme vahvan johtajan”, sanoo puolueen toinen keskeinen vaikuttaja U Win Tin, 83.

”Hän on kuin auran edessä kulkeva härkä, joka takaa että pysymme oikealla kurssilla.”

Myös U Win Tin istui yli 20 vuotta vankilassa ja on tänäänkin pukeutunut siniseen paitaan. Vasta kun Burma ei enää ole vankila, hän on valmis vaihtamaan väriä.

Oppositiolla ei ole harhakuvitelmia siitä, että kenraalit olisivat vain yhtenä aamuna heränneet katumaan pahoja tekojaan ja haluaisivat nyt kaikille pelkkää hyvää.

Ja vaikka osa johtajista aidosti haluaisikin muutosta, eivät kovan linjan kannattajat ole kadonneet. Nyt he vain ovat hiljaa.

”Meillä on vuosien kokemus heidän yrityksistään harhauttaa ihmisiä. Me tunnemme heidät”, hymähtää opiskelijaliikkeen Min Ko Naing.

Maata yli 20 vuotta johtanut itsevaltainen kenraali Than Shwe ei koskaan tule joutumaan tilille tekemisistään.

Hän saa nauttia eläkepäivänsä vapaana miehenä hulppean varallisuutensa keskellä.

 

Shwedagonin kullattu pagodi Yangonin keskellä on perimätiedon mukaan säteillyt rauhaa Burman ylle yli 2000 vuotta.

Mahtavat kuningaskunnat ovat nousseet ja romahtaneet sen juurella. Vuosisatojen aikana sen ovat ryövänneet niin portugalilaiset kuin britit, mutta aina burmalaiset ovat rakentaneet sen uudelleen.

Pagodin juurella on myös pidetty maan historian tärkeimmät puheet: 1946 maan kansallissankari, kenraali Aung San vaati brittejä lähtemään maasta. 42 vuotta myöhemmin puoli miljoonaa burmalaista kuunteli, kun hänen tyttärensä Aung San Suu Kyi vaati maalle demokratiaa.

Nyt Burma on jälleen taitekohdassa. Ensimmäisen kerran puoleen vuosisataan pagodissa rukoillaan istuvalle presidentille lisää elinvuosia.

Seuraavat parlamenttivaalit pidetään 2015, ja oppositiolle odotetaan murskavoittoa.

Kun NLD edellisen kerran voitti vaalit 1990, sotilasjuntta mitätöi tuloksen. Ja lähetti suuren joukon aktiiveja vankilaan.

Siksi oppositiolla on kiire. Niin kauan kuin ikkuna on auki, on otettava kaikki valo sisään.

Jokainen poskisuudelma, jonka Aung San Suu Kyi saa maassa vierailevalta valtionpäämieheltä, on kuin korotettu henkivakuutus.

Mutta demokratia on paljon enemmän kuin vain vaalit.

”Burmalaiset eivät ole uskaltaneet puhua politiikasta edes perhepiirissä 50 vuoteen. Aina on pitänyt katsoa selän taakse, kuka kuuntelee”, Min Ko Naing sanoo ja vilkaisee toimiston ikkunasta kadulle. Valkopaitaiset poliisit istuvat edelleen nurmikolla palmujen juurella.

”Meidän täytyy rohkaista ihmisiä jälleen puhumaan. Kaikesta pelosta, kärsimyksestä ja menetetyistä vuosista huolimatta.”

Min Ko Naing on pitkään hiljaa silmät kiinni ennen kuin jatkaa.

”Sillä haluan ajatella, että meidän elämämme on sittenkin ollut vain siemen tulevien sukupolvien elämälle.”

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 49/2012. Suomen Kuvalehti käyttää sotilasjuntan antaman Myanmar-nimen sijasta maan perinteistä nimeä Burma, kunnes maan demokraattisesti valittu parlamentti tekee nimestä päätöksen.