Tšernobyl ei ollut Neuvostoliiton ainoa ydinkatastrofi – siivu Uralvuorista on yhä Majakin räjähdyksen myrkyttämä

Suomi vei omaa ydinjätettään tuhoisan ydinonnettomuuden alueelle Tšeljabinskiin vielä 1990-luvulla.
Tiede 11.6.2019 07:30

Säteilystä varoittava kyltti saastuneen Tetša-joen varrella Tšeljabinskissa. © Ecodefense / Heinrich Böll Stiftung Russia / Wikimedia Commons

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986 on monien huulilla arvostelumenestykseksi nousseen HBO:n tuottaman viisiosaisen Chernobyl-minisarjan ansiosta.

Vähemmän huomiota on saanut Neuvostoliiton vuosikymmeniä aiemmin tapahtunut ydinkatastrofi vuodelta 1957. Majakin ydinmateriaalin käsittelylaitoksella Etelä-Uralilla tapahtunut räjähdys saastutti alun perin noin 800 neliökilometrin kokoisen alueen ja altisti lähes puoli miljoonaa ihmistä säteilylle. Tapahtuma nimettiin Kyštymin turmaksi.

1950-luvulla saastuneesta alueesta suurin osa on sittemmin otettu uudelleen käyttöön, mutta laajat alueet ovat edelleen elinkelvottomaksi myrkyttyneitä. Noin 180 neliökilometriä räjähdyskohdan ympäriltä on yhä kiellettyä aluetta.

Seudulta löytyy muun muassa planeetan pahiten saastuneena kohteena pidetty Karatšai-järvi, jota on käytetty ydinpolttoaineen kaatopaikkana. Järven säteilyn kerrotaan voivan tappaa ihmisen alle tunnissa.

Majakin ydinmateriaalin käsittelylaitos sijaitsee parin kilometrin päässä Ozjorskin kaupungista runsaat 50 kilometriä Tšeljabinskista pohjoiseen.

Onnettomuus tapahtui 29. syyskuuta 1957. Käsittelylaitoksella räjähti ydinjätesäiliö, joka levitti radioaktiivisen pilven noin 300 kilometriä luoteeseen tuulen mukana.

Koska onnettomuus tapahtui 1950-luvun Neuvostoliitossa, tapahtumien ylle laskeutui rautaesirippu. Onnettomuuden todellista luonnetta ei paljastettu edes alueelta evakuoiduille paikallisille – ulkovalloista puhumattakaan.

 

”Päästöpilvi ei kulkeutunut Eurooppaan päin, joten päästöä ei voinut meillä eikä muuallakaan mitata”, kertoo Säteilyturvakeskuksen (STUK) valmiusyksikön päällikkö Hannele Aaltonen Suomen Kuvalehdelle 1950-luvun tapahtumista.

”Emme voineet havaita, että jotakin oli tapahtunut, jos maa ei itse asiasta kertonut.” Aaltosen mukaan säteilytasojen valtakunnallinen valvonta aloitettiin Suomessa 1960-luvun alkupuolella ja kansainväliset ilmoitusvelvoitteet saatiin sovittua vasta Tšernobylin onnettomuuden jälkeen vuonna 1986.

”Tapahtuma-aikaan vuonna 1957 Suomen ensimmäisiä säteilyvalvontasysteemejä oltiin vasta perustamassa, eikä valmiutta havainnointiin tainnut käytännössä kovinkaan paljon olla”, kertoo STUK:in ylitarkastaja Juhani Lahtinen. ”Lisäksi tapaus ei Suomen näkökulmasta ollut vakavuudeltaan lähelläkään Tšernobylin onnettomuutta, ja laskeuma jäi silloisen Neuvostoliiton alueelle.”

Kyštymin turmasta alkoi tihkua tietoja kansainväliseen julkisuuteen vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Onnettomuuden täysi mittakaava selvisi glasnostin aikaan 1980-luvun lopulla.

Jopa onnettomuuden nimi on harhaa. Se ei tapahtunut Kyštymissä, vaan Kyštym oli lähinnä sijainneen virallisesti olemassa olleen kaupungin nimi.

Turmaa pidetään maailmanhistorian kolmanneksi pahimpana ydinonnettomuutena Tšernobylin vuoden 1986 ja Fukushiman vuoden 2011 turmien jälkeen.

Seitsenportaisella ydinonnettomuuksien INES-portaikolla se sijoittuu toisiksi pahimpaan luokkaan 6. Virallisten lukujen mukaan onnettomuus surmasi ainakin 200 ihmistä, mutta pitkän aikavälin uhrimääriä on vaikea arvioida.

 

Laitoksen tarina ja vuoden 1957 onnettomuus liittyvät tiiviisti kylmän sodan historiaan ja toisen maailmansodan loppuun vuonna 1945. Kun Yhdysvallat pudotti kaksi atomipommia Japaniin, Neuvostoliitto tajusi olevansa pahasti alakynnessä ydinteknologian saralla. Maa ohjasikin heti valtaisat resurssit eron umpeen kuromiseen.

Majak oli ensimmäinen Neuvostoliiton kolmesta ydinaseissa käytettävän plutoniumin rikastuslaitoksesta. Plutoniumin tuotanto aloitettiin siellä jo 1946.

Laitoksella työskennelleitä varten perustettiin suljettu kaupunki Tšeljabinsk-40, jota ei merkitty kartalle ja jonka asukkaat pyyhittiin neuvostovaltion kirjanpidosta. Kaupunki tunnetaan nykyisin Ozjorskina.

Plutoniumin tuotannossa syntynyt korkea-aktiivinen jäte varastoitiin Majakissa massiivisiin, jäähdytettäviin betonilla vuorattuihin terässäiliöihin. Onnettomuudessa yhden säiliön jäähdytysjärjestelmä joutui epäkuntoon, mikä johti räjähdykseen.

Räjähdys repi paikoiltaan säiliön 160 tonnia painavan kannen ja paljasti erittäin radioaktiivisen jätteen, joka levisi taivaan tuuliin.

Suurin osa säteilevästä materiaalista jäi räjähdyspaikan läheisyyteen, mutta kilometrin korkeuteen noussut jätepilvi riitti saastuttamaan noin 270 000 ihmisen asuttaman alueen. Saastunut kaistale Etelä-Uralia tunnetaan ”Kyštymin jalanjälkenä”.

 

Vuoden 1957 onnettomuus pysyi salaisena osaltaan myös Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:n päätöksestä. Amerikkalaiset vakoojat olivat saaneet vihiä tapahtuneesta jo vuonna 1960, mutta päättivät salata sen, jotta yleisön mielipiteet eivät kääntyisi ydinvoimaa vastaan.

Majakin laitos on yhä nykyisinkin toiminnassa radioaktiivisen jätteen jälleenkäsittely- ja varastointilaitoksena. Viimeinen alueella sijainneista viidestä plutoniumintuotantoreaktorista suljettiin vuonna 1990.

Myös Suomella on osansa laitoksen historiassa. Suomi lähetti ydinjätteensä käsiteltäväksi Majakiin vielä 1990-luvulla, ja käytäntö päätettiin lopettaa vasta lakimuutoksen myötä vuonna 1994. Tuolloin päätettiin, että suomalaisten synnyttämän ydinjätteen lopullinen leposija olisi jatkossa Suomi.

Itään suunnanneista käytettyä ydinpolttoainetta kuljettaneista ”atomijunista” ensimmäinen lähti liikkeelle vuonna 1981 ja viimeinen vuonna 1996.