”Kuinka voitte?” Terveisiä Maasta – tämän viestin lähetimme avaruuteen

SK:n arkistoista: Ensi kertaa ihmisen rakentama laite on matkalla kohti toisia tähtiä – kohti tuntematonta, 60 000 kilometriä tunnissa.

avaruus
Teksti
Markus Hotakainen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kullanhohtoinen levy pyörii hitaasti. Neula seuraa rosoreunaista uraa. Rahiseva naisen ääni tervehtii kohteliaasti ja tiedustelee japanin kielellä: ”Kuinka voitte?”

Vastausta joudumme odottamaan hyvin, hyvin pitkään; levy lähtee pyörimään aikaisintaan kymmenientuhansien vuosien kuluttua. Voi olla, että niin ei tapahdu koskaan.

Emme tiedä, onko kukaan ottamassa lähettämäämme viestiä vastaan.

Vointia uteleva kysymys matkaa kaik­kiaan 55:llä eri kielellä esitetyn tervehdyksen joukossa tähtienvälisessä avaruudessa. Kullalla päällystetty kuparikiekko kiitää 17 kilometrin sekuntinopeudella Voyager 1 -luotaimen mukana yhä kauemmas Maasta, Auringosta ja kaikista muistakin Aurinkokunnan kappaleista.

Yhdessä tunnissa moderni pulloposti etääntyy meistä yli 60 000 kilometriä. Sillä vauhdilla kiertäisi Maapallon ympäri vajaassa kolmessa vartissa.

Kaukana kulkevan levyn toivotaan kertovan mahdollisille avaruuden muukalaisille, mistä alus on lähtöisin ja millaiset olennot ovat sen saattaneet matkaan – olettaen, että he ymmärtävät mukana olevat käyttöohjeet. Tähtienvälisen viestin välittäminen ei kuitenkaan ole Voyagerin ainoa tai edes tärkein tehtävä.

 

Ennen avaruusaikaa taivaankappaleista saatiin tietoa vain niistä tulevan valon ja radiosäteilyn välityksellä. Maailmankaikkeuden etäisyydet ovat niin suunnattomia, että paikan päälle on edelleen mahdoton päästä ihmettelemään, millaista missäkin on.

Se on onnistunut vain omilla kosmisilla kotikulmillamme, Aurinkokunnassa.

Ihminen ei ole vieläkään matkannut Kuuta kauemmas, mutta luotainten avulla on tutkittu lähietäisyydeltä jo kaikkia planeettoja ja lukuisia niiden kuita sekä useita asteroideja ja komeettoja.

Se ei ole ollut ihan helppoa. 1960-luvun alusta lähtien Neuvostoliitto ja Yhdysvallat sinkosivat kilvan luotaimia kohti naapuriplaneettojamme. Useimmat niistä eivät edes päässeet perille.

Vuosikymmenen aikana Mars ehti tutkijoiden mielissä kuolla ja syntyä uudelleen ja Venus osoittautua olosuhteiltaan helvetiksi. Vuonna 1972 saatiin lopulta lähdettyä edemmäs: Nasan Pioneer 10 laukaistiin kohti kaukaisia planeettajättiläisiä.

Kahden Pioneerin vanavedessä seuranneiden Voyager-luotainten esihistoria alkaa vuodesta 1964. Tuolloin Nasassa työskennellyt jatko-opiskelija Gary Flandro sai tehtäväkseen pohtia Aurinkokunnan uloimpien planeettojen tutkimista luotainten avulla.

Se olisi vielä vaikeampaa kuin takkuillen alkanut mittalaitteiden lähettäminen Marsiin ja Venukseen.

Tuohon aikaan Aurinkokunnan tutkimus avaruustekniikan keinoin ei ollut vielä edes lapsenkengissä. Yhdysvalloilla oli tilillään vasta kaksi menestyksekästä luotainta: Pioneer 5 oli tutkinut Aurinkoa keväällä 1960 ja Mariner 2 oli ohittanut Venuksen joulukuussa 1962. Lukuisista yrityksistä huolimatta Neuvostoliitolla ei ollut vielä ainuttakaan onnistumista.

 

Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus ovat kaukana paitsi Maasta myös toisistaan. Jupiter on lähimmilläänkin yli 600 miljoonan kilometrin päässä meistä, Neptunus melkein seitsemän kertaa ­kauempana. Ja Uranuksen ja Neptunuksen välimatka on pisimmillään liki 7,5 miljardia kilometriä.

Jatko-opiskelija Flandro äkkäsi, että Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus kulkeutuvat 1970-luvun lopulla poikkeuksellisen edulliseen asemaan radoillaan. Vastaava tilanne toistuu 176 vuoden välein. Silloin planeetat eivät ole läheskään suorassa linjassa, vaan suunnissa, joissa niitä voi käyttää apuna luotaimen vauhdittamisessa.

Jos luotain lähetettäisiin sopivalla radalla kohti Jupiteria, Flandro päätteli, se voisi ottaa lisävauhtia jättiläisplaneetan vetovoimakentästä ja singahtaa Saturnukseen, jatkaa sen viskaamana edelleen kohti Uranusta ja lopulta Neptunukseen saakka. Vetovoiman avulla fuskaamalla kolmen-neljänkymmenen vuoden mittaisesta maratonista selvittäisiin runsaassa vuosikymmenessä.

Flandro antoi suunnitelmalleen nimeksi Grand Tour, suuri kiertomatka.

Samaa nimeä oli käyttänyt vuonna 1956 italialainen matemaatikko Gaetano Grocco. Hän hahmotteli vetovoima-avusteista luotainlentoa, jolla olisi tutkittu Marsia ja Venusta.

Flandron suunnittelema tutkimusmatka oli tarkoitus toteuttaa peräti neljän luotaimen armadalla: kaksi niistä olisi kiitänyt Jupiterin, Saturnuksen ja Pluton ohi, toiset kaksi olisivat suunnanneet Jupiterin linkoamina suoraan Uranukseen ja Neptunukseen.

Nelikko olisi lähetetty vuosina 1976–1979, ja ne olisivat saavuttaneet määränpäänsä 1980-luvun kuluessa.

Nerokas suunnitelma ei toteutunut. Sen romuttivat avaruustutkimuksen ikuiset riesat: budjettileikkaukset ja eri projektien välinen kilpailu. Avaruussukkulan kehittämistä pidettiin 1970-luvun alussa tärkeämpänä kuin Aurinkokunnan ulko-osien tutkimusta.

Edes Grand Tourin karsitut versiot, ”pienoissuurturneet”, eivät saaneet rahoitusta.

 

Grand Tour -luotainten nimeksi piti tulla Mariner, merenkävijä. Ne olisivat olleet saman tyyppisiä kuin aiemmin avaruuteen lähetetyt luotaimet.

Nyt tuli kuitenkin Voyagereiden, matkaajien vuoro.

Luotainten rakenne pantiin uusiksi.

Yhteydenpitoon käytettävän 3,7-metrisen lautasantennin alla – tai Maasta katsottuna takana – on luotaimen runkorakenne. Siihen saatiin ahdettua 11 mittalaitetta, osa niistä pitkiin puomeihin.

Esimerkiksi kamerat muodostivat oman kokonaisuutensa, joka oli kääntyvällä alustalla. Kuvien ottamisen lisäksi instrumenteilla oli tarkoitus tutkia jättiläisplaneettojen säteilyä eri aallonpituuksilla ja tehdä mittauksia niiden voimakkaista magneettikentistä.

Kun satelliitit kiertävät Maata ja luotaimet risteilevät Aurinkokunnan sisäosissa, laitteiden tarvitseman sähkön tuottavat aurinkopaneelit. Mutta kauempana Auringosta niiden teho ei enää riitä, valoa on liian vähän.

Valon määrä vähenee etäisyyden kas­vaessa. Jupiterin lähistöllä valaistusta on alle viisi prosenttia siitä, mikä vallitsee Maan kiertoradan kohdalla. Neptunuksen etäisyydellä valon määrä on pudonnut noin tuhannesosaan.

Voyager-luotainten laitteet saavatkin virtansa ydinparistoista. Niissä olevan plutoniumin radioaktiivinen hajoaminen tuottaa lämpöä, joka muunnetaan piistä ja germaniumista valmistetuilla lämpöpareilla sähköksi.

Aikaa myöten paristojen teho on hiipunut, mutta sen lasketaan riittävän vielä useiksi vuosiksi, ehkä jopa vuosikymmeneksi. Silloin ydinparistot ovat syöttäneet sähköä luotainten energiapiheille instrumenteille lähes puolen vuosisadan ajan.

Voyager 2 lähetettiin matkaan 20. elokuuta 1977, Voyager 1 seurasi 5. syyskuuta 1977.

 

Entä kullanhohtoinen äänilevy?

Luotainten mukaan päätettiin laittaa ”matkamuisto”, joka esittelisi niiden kaukaista kotipaikkaa, planeetta Maata.

Tunnetun tähtitieteen popularisoijan, edesmenneen Carl Saganin johtama työryhmä kokosi levyn sisällön. Tähtiä kohti matkaa tervehdysten lisäksi 115 valokuvaa, erilaisia luonnon ääniä, kuten valaan laulua ja ukkosen jylyä, sekä eri kulttuurien ja aikakausien musiikkia.

Levyn mukana on käyttöohjeet ja sisällön toistamiseen tarvittava äänirasia neuloineen.

Voyager 1 on seuraavan kerran lähellä (eikä silloinkaan kovin lähellä) toista tähteä noin 40 000 vuoden kuluttua. Silloin on ensimmäinen mahdollisuus, että toinen sivilisaatio sieppaa luotaimen ja laittaa levyn soimaan.

Se mahdollisuus on häviävän pieni. Jos älyllistä elämää ylipäätään on muualla maailmankaikkeudessa, sitä ei välttämättä löydy kovin läheltä. Tuoreen tutkimuksen mukaan kotigalaksissamme Linnunradassa saattaa olla peräti kaksi miljardia elämälle suotuisaa planeettaa, mutta lähimmänkin niistä arvioidaan olevan yli kymmenen valovuoden etäisyydellä.

Todennäköisesti Voyager saa matkata itsekseen satojatuhansia tai miljoonia vuosia.

 

Maaliskuussa 1979 Voyager 1 ohitti Aurinkokunnan suurimman planeetan Jupiterin noin 350 000 kilometrin päästä.

Etäisyys oli jokseenkin sama kuin Maan ja Kuun välimatka, joten Voyagerin kameroiden edessä avautuvasta näkymästä saa käsityksen katsomalla öisellä taivaalla kumottavaa täysikuuta. Sen näennäinen koko vastaa suunnilleen ojennetun käsivarren etäisyydellä pideltyä kuivattua hernettä. Jupiter vastaisi kooltaan lentopalloa.
Jättiläisplaneetat olivat aiemmin liki tuntemattomia. Nyt suuri yleisökin kiinnostui, kun Voyager-luotaimet välittivät näyttäviä, yksityiskohtaisia värikuvia Jupiterin pyörteilevien pilvikerrosten verhoamasta, valkoisen-, punaisen- ja keltaisenkirjavasta maailmasta.

Nykyisin planeettaluotainten välittämiä kuvia voi ihailla liki reaaliajassa internetin välityksellä, mutta keväällä 1979 oli toisin: tähtiyhdistys Ursan Tähdet ja avaruus -lehden kanteen saatiin viime tingassa ensimmäiset värikuvat. Oheen lisättiin maininta, että lisää kuvia on luvassa seuraavassa numerossa – joka ilmestyi kaksi kuukautta myöhemmin.

Hieman sisaralustaan hitaammin matkannut Voyager 2 kiisi Jupiterin ja sen kuuperheen ohitse vuoden 1979 heinäkuussa. Nyt tiedettiin, mitä oli odotettavissa, joten sekä Jupiterin että sen suurten kuiden erityispiirteitä pystyttiin tutkimaan vielä tarkemmin.

Jupiterin kaasukehä osoittautui oletet­tuakin myrskyisämmäksi ja planeetan neljä suurinta kuuta keskenään hyvin erilaisiksi. Kuista Io paljastui Aurinkokunnan tuliperäisimmäksi kappaleeksi, Europa hyvin sileäksi jääpalloksi, Ganymedes arvoituksellisten uurteiden peittämäksi ja Kallisto kraattereiden kauttaaltaan pippuroimaksi.

Galileo Galilein vuonna 1610 löytämät Jupiteria kiertävät pienet valopisteet olivat muuttuneet maailmoiksi.

 

Ennen kuin Voyager-luotainten kulkureitit valittiin, tutkittiin yli 10 000 erilaista rataa. Päädyttiin kahteen vaihtoehtoon:

Kumpikin luotain ohittaisi lähietäisyydeltä Jupiterin ja sen sisimmän suuren kuun Ion sekä Saturnuksen ja sen suurimman kuun Titanin. Voyager 2:n rata salli lisäksi matkan jatkumisen kohti Uranusta ja Neptunusta.

Käytännössä Grand Tour toteutuisi sittenkin – kunhan alukset pysyisivät toimintakuntoisina.

Voyager-luotaimia rakennettaessa tavoitteena oli saada ne kestämään viiden vuoden ajan. Se riittäisi Jupiterin ja Saturnuksen tavoittamiseen.

Kun Voyager 1 oli ohittanut Saturnuksen marraskuussa 1980 ja Voyager 2 elokuussa 1981, melkein kaikki luotainten laitteet olivat edelleen toiminnassa. Löytöretki saattoi jatkua.

Voyager 1 sinkoutui Saturnuksen vetovoiman vaikutuksesta ulos planeettaratojen muodostamasta tasosta ja suuntasi noin 35 asteen kulmassa kohti Aurinkokunnan ulkolaitoja. Ennen Saturnuksen ohitusta luotain olisi voitu ohjata radalle, jolla se olisi jatkanut kohti Plutoa. Pidettiin kuitenkin tärkeämpänä, että luotain lentäisi Saturnuksen Titan-kuun ohi. Rata määräytyi tämän mukaan.

Voyager 2 puolestaan jatkoi Saturnuksen jälkeen kohti Uranusta, jonka se ohitti tammikuussa 1986. Neptunuksen luotain sivuutti elokuussa 1989.

Luotainten välittämää tietoa planeetoista tutkittiin tarkkaan.

Saturnuksen renkaista saatiin paljon uutta tietoa, jos kohta mukana tuli uusia arvoituksiakin tutkijoiden päänvaivaksi. Titan-kuu osoittautui kiertolaiseksi, jolla on tiheä ja pilvien peittämä typpikaasukehä.

Uranuksen kapeiksi tiedetyt renkaat varmistuivat hyvin vaatimattomaksi ja sysimustaksi versioksi Saturnuksen upeasta rengasjärjestelmästä.

Neptunus puolestaan paljastui sääilmiöiltään paljon aktiivisemmaksi kuin pilviverholtaan lähes piirteetön Uranus. Neptunuksen kaasukehässä oli laajoja pyörremyrskyjä, ja siinä mitattiin Aurinkokunnan rajuimmat tuulennopeudet: yli 2 000 kilometriä tunnissa.

Kun Voyager 2 jätti Neptunuksen taakseen, luotainkaksikko oli ollut toiminnassa jo 12 vuotta, yli kaksi kertaa suunniteltua pidempään.

 

Voyager 1 suuntasi kameransa vielä vuonna 1990 kohti taakse jääneitä planeettoja ja otti viimeiset kuvansa, joista koottiin ”Aurinkokunnan perhepotretti”. Siinä näkyy koko planeettajärjestelmämme yhdellä kertaa, lukuun ottamatta vielä tuolloin planeettoihin luettua Plutoa ja Auringon loisteeseen hukkuneita Merkuriusta ja Marsia.

Sitten kamerat sammutettiin sähkön ja tietokoneen vaatimattoman muistitilan säästämiseksi.

Sen jälkeen luotaimet ovat taittaneet taivalta sokeina kohti toisia tähtiä yhä pimenevässä avaruudessa.

Tai eivät aivan sokeina. Vaikka Aurinkokunnan ulkolaitojen aitiudessa ei olekaan ihmeemmin kuvattavaa, mittalaitteet ovat tarkkailleet jatkuvasti luotainten ympäristöä: magneettikenttää, kosmista säteilyä ja hiukkastiheyttä.

Etumatkaa saanut Voyager 1 on ehtinyt jättää Aurinkokunnan taakseen jo moneen kertaan, ainakin jos on seurannut vetäviä otsikoita kärttävää mediaa ja toisinaan vähän liian innokkaita tutkijoita.

Ongelma ei ole se, että luotaimen sijaintia ei tiedettäisi. Vaikeutena on määrittää Aurinkokunnan reunan paikka.

Tilanne on hieman sama kuin hiekkarannalla, jota aallot huuhtovat hiljakseen. Jos lähtee kävelemään kohti aavaa ulappaa, missä vaiheessa on siirtynyt maalta mereen? Silloin, kun varpaat kastuvat ensimmäisen kerran, vai siinä vaiheessa, kun ne eivät enää lainkaan kurki vedenpinnan yläpuolelle?

Aurinkokunnan reunalla olosuhteet ovat samankaltaiset: raja elää ja siirtyilee kaiken aikaa.

Auringosta puhaltava hiukkastuuli ja sen mukanaan kiskoma magneettikenttä pullistavat planeettajärjestelmämme ympärille valtaisan kuplan, heliosfäärin, jota puristavat ulkopuolelta kasaan tähtienvälinen magneettikenttä ja galaktiset tähtituulet.

Sekä sisäinen että ulkoinen paine vaihtelevat kaiken aikaa. Sisäpuolella vaihtelu johtuu siitä, että Auringon aktiivisuus vaihtelee päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien mittaan. Ulkopuolella taas vaikuttavat tähtienvälisen avaruuden hiukkastuulet, joissa on tiheydeltään ja nopeudeltaan erilaisia puuskia.

Paineen vaihdellessa kuplan ”ulkopinnan” eli Aurinkokunnan reunan etäisyys vaihtelee.

Voyager 1 on onneksi puskemassa vastavirtaan, vaikka se äkkiseltään kuulostaakin huonolta asialta.

Epämääräinen raja, joka erottaa Aurinkokunnan galaktisesta lähiympäristöstämme, on Auringosta ja luotaimesta katsottuna ”yläjuoksun” puolella. Tähtienvälinen hiukkasvirta painaa heliosfääriä toisella puolella kasaan ja venyttää sen toisella, vastakkaisella puolella pitkäksi pyrstöksi, jonka mittaa ei ole pystytty määrittämään.

Usein käytetystä vertauksesta poiketen heliosfääri ei ole pallomainen kupla vaan pikemminkin pitkulaiseksi venähtänyt pisara.

Sinnikäs luotaimemme on, onneksi, sillä puolella, missä heliosfääri on lysyssä ja tähtienvälisen avaruuden raja suhteellisen lähellä Aurinkoa.

 

Aurinkokunnan ulko-osat ja tähtienvälinen avaruus antavat vaikutelman liki täydellisestä tyhjyydestä. Autiota siellä onkin, mutta ei läheskään täysin tyhjää.

Harvaa, ionisoitunutta kaasua eli plasmaa on sekä Aurinkokunnassa että sen ulkopuolella. Tähtienvälisessä avaruudessa sen lämpötila on noin 6 000 astetta eli korkeampi kuin Auringon pinnalla, mutta heliösfäärin puolella lämpötila kohoaa jopa miljoonaan asteeseen.

Huikeat lämpötilat eivät tarkoita sitä, että kauas avaruuteen viety lämpömittari näyttäisi moisia lukemia. Lämpötila on laskennallinen ja kertoo siitä, kuinka vinhasti plasman sähköisesti varatut hiukkaset liikkuvat: mitä korkeampi lämpötila, sitä kiivaammin ne sinkoilevat sinne tänne.

Lämpötilan lasku eli hiukkasten liikkeen rauhoittuminen Aurinkokunnan ja tähtienvälisen avaruuden rajaseuduilla on antanut tutkijoille keinon päätellä, missä kohtaa Voyager-luotaimet ovat menossa. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä lämpötila ei laske yhtäkkiä eivätkä vauhdilla liikkuvat hiukkaset korvaudu kertaheitolla hitaasti etenevillä.

Rajaseudun epämääräisyyttä lisää se, että se muodostuu erilaisista vyöhykkeistä. Noin sadan tähtitieteellisen yksikön (tähtitieteellinen yksikkö on Maan ja Auringon keskietäisyys, noin 150 miljoonaa kilometriä) eli 15 miljardin kilometrin etäisyydellä on terminaatiošokki. Sen kohdalla aurinkotuulen hiukkasten vauhti hidastuu nopeasti noin 1,5 miljoonasta kilometristä tunnissa noin neljännekseen eli alle 400 000 kilometriin tunnissa.

Šokkiaalto syntyy, kun nopeus laskee alle ”paikallisen” äänen nopeuden. Avaruudessa ääni ei kulje, joten ”äänen nopeus” on tässä tapauksessa laskennallinen suure siinä missä lämpötilakin. Sama tapahtuu esimerkiksi suihkukoneen ylittäessä äänen nopeuden: silloinkin syntyy šokkiaalto, joka kuuluu kovana pamauksena.

Nopeuden laskusta on seurauksena samanlainen ilmiö kuin moottoritiellä saavuttaessa kaupunkiin: liikenne ruuhkautuu. Autot sentään pysyvät – härskeimpiä kiilaajia lukuun ottamatta – omilla kaistoillaan, mutta hiukkaset alkavat kieppua sinne tänne, jolloin seurauksena on kaoottista pyörteilyä. Voyager 1 saavutti terminaatiošokin myllerryksen toukokuussa 2005.

Sen ulkopuolella on niin sanottu heliovaippa, joka jaetaan vielä kahteen vyöhykkeeseen: jarrutusalueeseen ja stagnaatioalueeseen. Niiden kohdalla hiukkasten nopeus pienenee edelleen, ja lopulta aurinkotuuli lakkaa puhaltamasta kokonaan. Sen voima ei riitä enää puskemaan galaktista tähtituulta ulospäin. Tälle tyvenelle alueelle Voyager 1 pääsi kolmisen vuotta sitten.

Siitä ei ollut enää pitkä matka heliopaussiin, jota pidetään lopullisena rajapyykkinä siirryttäessä Aurinkokunnasta tähtienväliseen avaruuteen. Sen kohdalla plasman lämpötila laskee rajusti, magneettikentän suunta muuttuu, galaktisen kosmisen säteilyn voimakkuus kasvaa ja hiukkastiheys monikymmenkertaistuu.

Voyager-luotainten päätutkijana vuodesta 1972 lähtien toiminut Edward Stone lisää vielä yhden keskeisen muutoksen: ”Heliosfäärin sisäpuolella esiintyvien alhaisen energian hiukkasten pitäisi kadota tyystin ja sen ulkopuolelta tulevien energisempien hiukkasten määrän äkillisesti kasvaa.”

Vuodesta 2009 lähtien jatkunut melko tasainen kosmisen säteilyn voimistuminen nopeutui hyppäyksenomaisesti viime vuoden keväällä, minkä tulkittiin viittaavan siihen, että Voyager 1 on jo hyvin lähellä heliopaussia. Ongelmana oli se, että luotaimen plasmailmaisin oli rikkoutunut jo vuonna 1980, pian Saturnuksen ohilennon jälkeen. Tutkijat eivät voineet suoraan mitata plasman ominaisuuksia, esimerkiksi sen tiheyttä.

 

Syyskuussa 2013 Nasa sitten viimein ilmoitti, että luotain todella on läpäissyt heliopaussin, poistunut Aurinkokunnasta ja siirtynyt tähtienväliseen avaruuteen ensimmäisenä ihmiskunnan rakentamana laitteena.

Voyager 1 -luotain on nyt matkannut jo 126 tähtitieteellisen yksikön eli lähes 19 000 000 000 kilometrin päähän Maapallosta.

Suunnattomasta etäisyydestä kertoo paitsi nollien lukumäärä myös se, että luotaimen radiosignaalin saapuminen Maahan kestää yli 17 tuntia.

Donald Gurnett, yksi Voyager-projektin tutkijoista, ja hänen johtamansa ryhmä julkaisi 12. syyskuuta Science-tiedelehden verkkoversiossa artikkelin, joka kertoo ratkaisevien mittaustulosten kekseliäästä analysoinnista.

Apua saatiin Auringolta. Maaliskuussa 2012 keskustähdessämme tapahtui voimakas purkaus, joka syöksi avaruuteen suuren ja vauhdilla etenevän hiukkaspilven. Se saavutti Voyager 1 -luotaimen 13 kuukautta myöhemmin eli viime huhtikuussa.

Pilvi sai luotainta ympäröivän plasman värähtelemään tavalla, joka jo itsessään kertoi luotaimen ylittäneen häilyvän rajan. ”Voyagerin mittaamia värähtelyitä pystytään havaitsemaan ainoastaan Aurinkokunnan ulkopuolelta, kun luotain on tähtienvälisessä avaruudessa”, Edward Stone, Voyagerien päätutkija toteaa.

Kun tutkijat määrittivät tarkemmin värähtelyn ominaisuudet, he pystyivät laskemaan plasman tiheyden. Se oli aikamoinen onnenkantamoinen, sillä mittauksessa käytetty instrumentti otettiin luotaimen laitevalikoimaan viime tingassa, kolmisen vuotta muuta kalustoa myöhemmin.

Mutkien kautta mitattu tiheys osoittautui yli 40 kertaa suuremmaksi kuin heliosfäärin ulko-osissa ja vastasi arvioita plasman tiheydestä tähtienvälisessä avaruudessa.

Lisäksi hiukkasten ominaisuuksissa havaittu muutos vastasi Stonen mukaan täsmälleen odotuksia. Voyager 1 oli todellakin putkahtanut ulos kuplasta.

Kun tiedettiin mitä etsiä, löytyi aiemmista mittauksista merkkejä vastaavanlaisista, mutta heikommista värähtelyistä.

Vaikka päivämäärän ilmoittaminen epämääräisen rajan ylitykselle on hiukan liioiteltua, se tehtiin. Yhdistämällä vanhat ja uudet tulokset pystyttiin määrittämään historiallisen tapahtuman tarkka ajankohta:

Ihmiskunta kahlasi kosmiseen mereen 25. elokuuta 2012. 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 48/2013.