Paluulento

tiede

50 vuotta sitten ensimmäinen ihminen käveli Kuun kamaralla. Pian on seuraavien vuoro – mutta miksi vasta nyt?

Teksti
Miina Viljanen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Matka kesti yli neljä päivää, tarkkaan ottaen 102 tuntia, 45 minuuttia ja 42 sekuntia. Astronautit kuluttivat aikaansa tekemällä erilaisia testejä ja syömällä vakuumipakattua persikkaa, jossa maistui enemmän pakkaus kuin itse ruoka-aine.

Suuntana oli liki 400 000 kilometrin päässä killuva Kuu. Yli 600 miljoonaa ihmistä seurasi Apollo 11:n uhkarohkeaa matkaa.

Suomessa tilannekuvaa piirsi Ylen Kuustudio, joka käänsi Houstonin lennonjohdon ja astronauttien puheita ja vastaili yleisöä askarruttaviin kysymyksiin. Voiko Kuussa sytyttää tulitikun? Mitä astronauttien täytyy tehdä, jos Kuusta löytyy elämää? Onko kuuohjelmassa käytetty suomalaisia Vaisalan tuotteita?

Kello oli neljä minuuttia vaille viisi Suomen aikaa, kun astronautit onnistuneen laskeutumisen jälkeen avasivat kuumoduulin raskaan oven. Toimittaja lähetti terveiset astronauteille Helsingin Pasilasta.

”Onnentoivotukset ja terveiset täältä Maasta Kuuhun. Näin astui ensimmäinen ihminen, amerikkalainen astronautti Neil Armstrong, jalallaan Kuun kamaralle.”

Vain Neuvostoliiton uutistoimisto Tass piti tapahtunutta sen verran vähäpätöisenä, että tärkeämmäksi uutiseksi nousi presidentti Urho Kekkosen paluu Suomeen Englannin-vierailultaan.

Oli vuosi 1969, 21. heinäkuuta. Reilussa kymmenessä vuodessa ihmiskunta oli edennyt kiertoradalle laukaistusta piipittävästä alumiinipallosta ensimmäiseen kuukävelyyn.

 

Kuukävelyn piti olla vasta alkua. Seuraava etappi olisi pysyvä kuuasema jo pian vuoden 1975 jälkeen. Kuuhun pystytettäisiin tv-asemia ja tehtaita. Sen jälkeen vuorossa olisi Mars, ja pian ihminen matkustaisi myös aurinkokunnan ulkopuolelle. Fuusiomoottorilla varustettu avaruussukkula ei tarvitsisi edes kantorakettia.

Populaarikulttuurin kuvastot oli täytetty avaruusmatkailun tulevaisuutta käsittelevillä tarinoilla. Tintti kävi Kuun kamaralla jo 1950-luvun puolella, ja vuonna 1968 ensi-iltansa saanut 2001: Avaruusseikkailu vei ihmisen Kuusta Jupiteriin.

Kuulento sai ihmiset hetkeksi tuntemaan, että kaikki on mahdollista. Suuren yleisön kiinnostus lopahti kuitenkin nopeasti.

Muutaman vuoden aikana 12 astronauttia kävi kuussa, viimeisinä Apollo 17 -lennon astronautti Gene Cernan ja geologi Harrison Schmitt joulukuussa 1972. Sen jälkeen ihminen ei ole palannut kuuhun.

Mutta enää se on ajan kysymys.

 

Euroopan avaruusjärjestön suunnittelema kuukylä olisi avoin kaikille maapallon maille. Kuulento. Kuulennot.
Euroopan avaruusjärjestön suunnittelema kuukylä olisi avoin kaikille maapallon maille. © Esa / Foster

Me lupaamme, ettei Schmitt jää viimeiseksi Kuuhun laskeutuvaksi amerikkalaiseksi astronautiksi, ilmoitti Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump joulukuussa 2017.

Amerikkalaiset eivät ole suunnitelmiensa kanssa yksin.

”Kuuprojekteja on nyt käynnissä niin paljon, että pitää itsekin luntata Wikipediasta”, sanoo Aalto-yliopiston avaruustekniikan professori Jaan Praks.

Japani, Kiina ja Intia lähettivät Kuuhun ensimmäisiä luotaimiaan jo viime vuosikymmenen puolella. Kaikilla on suunnitelmissa myös miehitetyt lennot.

Venäjä ryhtyi etsimään kosmonautteja kuulentäjäkoulutukseensa kaksi vuotta sitten. Myös Euroopan avaruusjärjestö ESA on päättyneen asteroidiohjelmansa jälkeen siirtänyt katseensa Kuuhun.

Kuu kiinnostaa, koska se on jälleen saavutettavissa. Praksin mukaan teknologia on kehittynyt ja kuulennon hinta pudonnut niin paljon, että lähes kuka tahansa voi tavoitella kiertolaisen valloitusta.

Eikä hän puhu pelkistä valtioista.

Viimeisimpänä Kuun pinnan tavoitti ensimmäinen yksityisen yrityksen rakentama ja rahoittama laskeutuja huhtikuussa 2019. Israelilainen Beresheet, Alku, lähetettiin matkalleen amerikkalaisen SpaceX-yhtiön raketilla.

Jopa Suomi on ollut mukana. SPEDE eli Spacecraft Potential, Electron and Dust Experiment matkasi Kuuhun Euroopan avaruusjärjestön lähettämän luotaimen kyydissä vuonna 2003.

 

Kylmän sodan aikainen kuukilpailu näyttää elävän jonkinlaista renessanssia, sanoo Helsingin yliopiston avaruusfysiikan professori Minna Palmroth.

Kiina ottaa nyt samanlaisia askelia kuin Yhdysvallat ja Venäjä oman avaruuskilpailunsa alkumetreillä. Tammikuussa 2019 Kuun jumalattaren mukaan nimetty Chang’e-4 laskeutui Kuun pimeälle puolelle, ensimmäistä kertaa avaruustutkimuksen historiassa.

Kuukilpailusta on silti vaikeaa puhua, sillä kukaan ei ole tähän mennessä ilmoittautunut Kiinan haastajaksi lukuisista kuumissiosta huolimatta.

Palmrothin mukaan kyseessä on sama taktiikka, jota Neuvostoliitto käytti taistellessaan Yhdysvaltojen kanssa avaruuden herruudesta 50 vuotta sitten: kilpajuoksun hävittyään se ilmoitti, ettei Neuvostoliiton kuuohjelmaa ollut koskaan olemassakaan.

”Kuukilpailusta ei puhuta, sillä kukaan ei halua hävitä Kiinalle. Jos ei ole kilpailua, ei ole voittajia eikä häviäjiä.”

 

Kuuta kiertävälle Gateway-asemalle mahtuisi asemaan neljä astronauttia enintään kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Kuulento. Kuulennot.
Kuuta kiertävälle Gateway-asemalle mahtuisi asemaan neljä astronauttia enintään kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. © Nasa / esa / atg-medialab

”Jos totta puhutaan, kuussa olisi aika kamala asua. Asumukset pitäisi kaivaa maan alle säteilyltä piiloon.”

Yläilmoista käsin ne näyttävät kuin miltä tahansa Kuun kamaran harmailta möhkäleiltä, mutta lähietäisyydeltä niiden pinnalta voi nähdä avautuvan pieniä luukkuja. Pyöreiden kupujen liepeillä parveilee ihmisiä, robotteja ja mönkijöitä.

Eri kansalaisuuksia, yksityisiä ja julkisia yrityksiä, tutkijoita ja turisteja, kaikki yhdessä Kuun pinnalla.

ESAn pääjohtaja Jan Wörner esitteli kaksi vuotta sitten visionsa kuukylästä, jonka asumukset ja työkalut tuutataan 3d-tulostimesta, vettä sulatetaan napa-alueiden jäästä ja ruoka kasvatetaan kiertolaisen maaperästä.

Parin vuosikymmenen kuluttua Kuussa voisi asua jo sata ihmistä. Sitten siellä syntyisivät ensimmäiset lapset.

Suunnitelmaa scifiksi haukkuville ESA vastasi, ettei kuukylä ole pelkästään järkevä hanke, vaan myös toteutettavissa oleva.

Mutta miksi kukaan haluaisi asua Kuussa?

”Se on hyvä kysymys. Jos totta puhutaan, Kuussa olisi aika kamalaa asua”, Praks sanoo.

”Pienempi painovoima haurastuttaa luita ja surkastuttaa lihaksia. Asumukset pitäisi kaivaa maan alle säteilyltä piiloon.”

Jo 1960-luvun kuuteoreetikot pohtivat syitä Kuuhun lähdölle. Osa arveli, että liiallinen väestönkasvu ajaa ihmiskunnan ulos kotiplaneetaltaan. Siirtokuntaa enemmän Kuun kiinnostavuus piilee kuitenkin sen tutkimusmahdollisuuksissa.

Kuun kamaraa on tutkittu edelleen varsin vähän. Ei esimerkiksi tiedetä, onko Kuu ollut alun perin osa Maata. Kuun pimeällä puolella voisi tutkia avaruutta ilman Maasta kantautuvia häiriötekijöitä, säteilyä ja radiosaastetta. Kuussa ei ole myöskään ilmakehää, joka heikentäisi näkyvyyttä ulkoavaruuteen.

Joillekin Kuu on pelkkä välietappi kohti lopullista päämäärää, Marsia. Kuussa olisi mahdollista harjoitella Mars-matkaa varten vaadittavia taitoja.

Toiset pitävät Kuuta tulevien vuosikymmenien kultakaivoksena, josta louhitaan alkuaineita ja jalometalleja, kuten platinaa. Maassa harvinainen Helium-3 voisi toimia fuusioreaktorin polttoaineena. Se mahdollistaisi matkanteon kaukaisempaan avaruuteen.

Yksi konkreettinen syy Kuuhun palaamiselle liittyy kansainvälisen avaruusaseman ISS:n edessä häämöttäviin hautajaisiin. Nasa lopettaa vuosikymmeniä palvelleen avaruusaseman rahoituksen 2024.

Kuun kiertoradalle suunnitellulla asemalla on jo nimikin, Gateway. Nimi edustaa sen asemaa porttina niin Kuuhun kuin avaruuteenkin. Kuu on ikään kuin maapallon takapiha, josta ihmiskunta suuntaa avaruuden löytöretkille.

Kuu on ikään kuin maapallon takapiha, josta ihmiskunta suuntaa avaruuden löytöretkille.

Kaikille tämän vuosisadan kuuohjelmille on ollut yhteistä se, että ne ovat joko peruuntuneet, muuttuneet tai lykkääntyneet reilusti. Moni ihmetteleekin, miksei ihmiskunta onnistu toistamaan 50 vuoden takaista saavutustaan.

Kun ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen matkustanut kosmonautti Juri Gagarin singottiin kiertoradalle ballistisen ohjuksen kyydissä, avaruuden olosuhteista ei tiedetty oikeastaan yhtään mitään. Ei painottomuuden vaikutuksista, ei säteilystä eikä meteoroideista.

Avaruuslentäjät olivat koekaniineja, joita lähetettiin avaruuteen toisen maailmansodan joukkotuhoaseista kyhätyillä kantoraketeilla.

Apollo 1 -aluksen miehistö menetti henkensä laukaisuharjoituksessa syttyneessä tulipalossa. Kosmonautti Vladimir Komarov syöksyi surmaansa Sojuz 1 -aluksella, jonka laskuvarjo ei Maahan palatessa auennut.

Kumpikin onnettomuus selittyi kiireellä. Neuvostoliitto ei ehtinyt testata alustaan miehittämättömänä. Ensimmäisestä Apollo-aluksesta löytyi onnettomuuden jälkeen 1 400 huolimattomuusvirhettä.

Kun Apollo 11 -alus lähestyi Kuun kiertorataa, miehistön oli käynnistettävä aluksen rakettimoottori juuri oikealla hetkellä ja pidettävä sitä käynnissä tasan neljä minuuttia ja seitsemän sekuntia. Maata lähestyessä aluksen piti saapua ilmakehään parin asteen tarkkuudella juuri oikeassa kulmassa.

Monet avaruusmatkalta palanneet astronautit ovat kuolleet sydän- ja verisuonisairauksiin ja syöpään. Pitkäaikainen avaruudessa oleilu heikentää myös näköä ja nestetasapainoa sekä aiheuttaa luukatoa. Apollo-lentäjät altistuivat kuulennollaan samanlaiselle säteilymäärälle kuin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden uhrit.

Vaikka teknologia on kehittynyt, riskit ovat edelleen olemassa. Viisi vuosikymmentä onnistuneita ja epäonnistuneita avaruuskokeita ovat itse asiassa vain kasvattaneet kynnystä.

Harva valtio tai yritys haluaa ottaa riskejä kannettavakseen. Turvallisuus lisää avaruushankkeiden kustannuksia ja venyttää niiden aikatauluja.

 

”Me valitsemme mennä Kuuhun, emme siksi, että se olisi helppoa, vaan siksi että se on vaikeaa”, julisti Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy toukokuussa 1961, vain kuukausi sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli ottanut avaruuskilpailussa erävoiton ensimmäisellä miehitetyllä avaruuslennollaan.

Kahdeksan vuoden ajan lähes puoli miljoonaa amerikkalaista työskenteli Kuuhun pääsemiseksi yötä päivää. Jopa Nasan tiloissa työskentelevät siivoojat kokivat auttavansa omalla työpanoksellaan ihmisen Kuuhun.

Kuuprojektilla oli käytössään rahaa liki rajattomasti. Nykyarvossa reilun sadan miljardin euron hanke vei parhaimmillaan yli viisi prosenttia Yhdysvaltojen budjettivaroista.

Tällä hetkellä Nasan osuus valtion budjetista on vain kymmenesosa huippuvuosista. Sillä ei Kuuhun mennä, varsinkaan jos rahaa täytyy samaan aikaan riittää perustutkimukseen ja koulutukseen.

Suurin ongelma on kuitenkin poliittinen lyhytjänteisyys. Kuten Albert Einstein sanoi, politiikka on vaikeampaa kuin fysiikka.

Isot avaruusprojektit vaativat vuosien rahoitusta ja lujaa poliittista tahtoa.

Bill Clintonia lukuun ottamatta kaikilla Yhdysvaltojen viime vuosikymmenten presidenteillä on ollut oma avaruusvisionsa. George W. Bush ilmoitti jo 15 vuotta sitten amerikkalaisten palaavan Kuuhun, mutta hanke kaatui, kun seuraaja Barack Obama halusi vuonna 2010 suunnata Marsiin. Donald Trump päätti palauttaa fokuksen takaisin Kuuhun.

Suunnanmuutokset ja peruuntuneet hankkeet ovat tarkoittaneet Nasalle 20 miljardin dollarin menetystä.

Maailmantilanne on nyt erilainen kuin 50 vuotta sitten, ja juuri se on syy sille, miksei ihminen ole kaikesta kehityksestä huolimatta palannut Kuuhun.

”Kylmän sodan tilanne oli niin ainutlaatuinen, ettei sellaista tule enää koskaan tapahtumaan”, arvelee pitkän linjan tiedetoimittaja Jari Mäkinen.

Ilman kaksinapaista maailmanjärjestystä on vaikeaa kuvitella, että mikään valtio olisi valmis suuntamaan voimavarojaan yhtä suoraviivaisesti yhden ainoan tavoitteen saavuttamiseksi. Joku haluaa mennä Kuuhun, toinen Marsiin. Joku käyttäisi samat rahat puolustukseen tai terveydenhuollon kehittämiseen.

 

Asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että Kuuhun palataan, mutta kukaan ei osaa sanoa, onko se viiden vuoden päästä, ensi vuosikymmenen lopulla vai vasta 2030-luvun puolella.

Entä kuka ehtii Kuuhun ensin?

Kiina, sanovat Minna Palmroth ja Jaan Praks. Kiina on ainoa maa, jolla on tällä hetkellä uskottava kuuohjelma ja poliittista tahtoa saavuttaa se. Praks kuitenkin muistuttaa Yhdysvaltojen kehittyneemmästä rakettitekniikasta.

Jari Mäkinen on varma, että Yhdysvallat ehtii ensimmäisenä tälläkin kertaa. Oikeastaan kilpailua käydään Yhdysvaltojen sisällä, Nasan ja yksityisten yritysten välillä.

Mäkinen on avaruusmatkailun tulevaisuuden suhteen optimistinen. Jos ihminen haluaisi palata Kuuhun, se olisi siellä jo parin vuoden kuluttua päätöksestä. Tarvittava tekniikka ja tieto on ollut halussa jo pitkään, ainoa puute on tahdon määrässä.

”Ihmiset ovat nynnyjä 60-lukuun verrattuna. Sen kun vaan pistetään laitteet kasaan ja mennään.”

 

Oikaisu: 

Juttua on päivitetty 15.5.2019 kello 13.23: Lisätty tieto, että kuussa kävi vuonna 1972 Apollo 17 -lennolla geologi Harrison Schmittin lisäksi myös astronautti Gene Cernan.