Feminismi ärsytti ja ärsyttää edelleen

Profiilikuva
feminismi
Teksti
Laura Koljonen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Tältä näytti Suomen Kuvalehden kansi vuonna 1979.


“Feministi luo sisarjoukkoon epämääräistä levottomuutta, tunnetta että tasapainoinen perhe-elämä on varmin merkki siitä, että jokin on pahasti vinossa.”

“Epämääräisten toiveitten ilmapiirissä syntyy laumoittain nuoria onnettomia naisia.”

“Yksinäisyys on kasvava ongelma ja kasvava bisnes.”

Kuulostaako tutulta?

Kirjoitus on yli kolmenkymmenen vuoden takaa, vuodelta 1979. Kirjoittaja on kirjailija-toimittaja Mauno Saari. Otsikko on raflaava, Feminismin harhat.

Löysin Saaren tekstin kirjoittaessani feminismistä SK:hon 13/2012.

Menisikö Saaren teksti tänä päivänä täydestä?

Osa asioista on nyt paljon paremmin, osa on edelleen huonosti, ellei jopa huonommin kuin vuonna 1979. Hassuinta on, että niin moni sama asia on pysynyt yleisessä keskustelussa.

Lainsäädännössä jotkut asiat ovat muuttuneet huomattavasti parempaan suuntaan jos vertaa vuoteen 1979. Esimerkiksi avioliitossa tapahtunut raiskaus kriminalisoitiin vuonna 1994. Ikäiseni eivät myöskään muista aikaa, jolloin nainen joutui automaattisesti naimisiin mennessään ottamaan miehen sukunimen.

On tullut uusia, entistä vaikeammin ratkaistavia ongelmia kuten seksityö, jonka kriminalisoinnin ongelmallisuutta jutussani pohtii Pro-tukipisteen toiminnanjohtaja Jaana Kauppinen.

Ja tietenkin on tullut uusia sukupolvia, joilla on samat vanhat ongelmat, kuten missä on naisen paikka: kotona vai töissä.

Mauno Saari väittää kirjoituksessaan, että edistyksellisimmät feministit pyrkivät siihen, mistä miehet pyrkivät pois.

“Nämä lautamatit etsivät tasa-arvon, demokratian, ihmisyyden ja kaiken muun fraseologisen hyvän nimissä valtaa, huomiota, asemia ja arvoja, joiden perässä huohottaessaan menevästä miehestä jo tuli mennyttä miestä.”

Mutta onko tuo välttämättä sukupuolikysymys?

Aina tulee olemaan naisia – ja miehiä – , jotka tahtovat kaiken. Ero on siinä, että nykyään naiset voivat saavuttaa saman kuin miehet. Heillä on kuitenkin ajallisesti vähemmän kokemusta siitä, miltä saavuttaminen tuntuu.

Tavoitellessaan sitä samaa mikä miehillä ehkä jo on, naiset tuntuvat usein unohtavan, että kaikki maksaa. Suomeksi: kaikkea ei voi saada.

Menestyneillä miehillä – tai naisilla – ei ole kaikkea, vaikka siltä näyttää. Asianomaiset itse tietävät sen; kateelliset eivät kuitenkaan huomaa.

Karu fakta on, että jos jotakin haluaa vain haluamisen takia, saavutuksella ei välttämättä tee saavuttamisen jälkeen yhtään mitään.

Voi käydä kuten eräällekin naiselle, joka aina paasasi, kuinka hän haluaa hyvän uran, aviomiehen ja lapsia. Kun kaikki oli plakkarissa kolmenkympin kieppeillä, hän istui baarissa ja valitti, miten keskiluokkaisen tylsää ja puuduttavaa hänen elämänsä oli.

“Tässäkö tämä nyt on?”, hän kysyi muilta pöydässä istuvilta.

Mitä siihen voi sanoa.

Korkeintaan, että “kyllä. Siinä se nyt on: kaikki mistä haaveilit.”

Saari kirjoittaa, että miehet alkoivat 1970-luvulla havahtua siihen, että oli muutakin kuin työ ja tavarat, joista ei ehtinyt nauttia, koska oli niin paljon sitä työtä. Perhettäkin oli saattanut kertyä ilman, että sen jäseniin oli ehtinyt tutustua.

“Yksinkertaistettuna asia on näin: monet niistä miehistä, jotka käyttävät valtaa ja tekevät päätöksiä, ovat henkisiä invalideja, sielultaan rampautuneita henkilöitä, jotka noudattavat ulkoisesti näkyvää ja kadehdittuakin elämäntapaansa joskus vain siksi, että ovat pääsemättömästi sotkeutuneet itse kutomansa verkkoon.”

“Mutta mihin edistykselliset ovat unohtaneet rakkauden, läheisyyden, kumppanuuden? Onko hellyys alistumista?”

“Miehiä on moneksi. Ja naisia.”

Ei epäilystäkään. Kyllä Saaren kirjoitus menisi läpi vielä tänä päivänä.

Lue myös:
Feministit voivat nykyään olla mitä mieltä vain – siksi he riitelevät jatkuvasti keskenään (Suomenkuvalehti.fi 2.4.2012)