Viimeinen kesä

Kulttuuri 3.5.2007 11:38

kivekäs
Maj ja Matti Kivekkään yhteinen elämä oli lyhyt, mutta siitä jäi jäljelle pitkiä viestejä.

Teksti Risto Lindstedt
(SK 47/2006)

Tapahtui erhe, kun Suomen Kuvalehteä ravisteltiin uuteen ryhtiin 1970-luvun puolivälissä. Erhe oli kuitenkin pieni, nopeasti korjattavissa ja helposti anteeksiannettavissa.

Tuore päätoimittaja Mikko Pohtola oli kaiken muun ohella ihmetellyt lehden mittavaksi paisunutta vapaakappaleiden määrää. Lista lyheni, mutta yhdessä kohdassa töksähti. Maj Helaksi esittäytynyt lehden lukija Lauttasaaresta ihmetteli puhelimessa, miten tässä on nyt näin käynyt, onhan hänelle lehti tullut jo vuodesta 1917. Pohtolalle selvisi nopeasti, että soittaja oli Suomen Kuvalehden ensimmäisen päätoimittajan Matti Kivekkään puoliso.

Maj Hela kuoli 100-vuotiaana 1990. Hän ehti lukea Suomen Kuvalehteä 73 vuotta, viimeiset vuodet suurennuslasin avulla.

”Missäs olet ollut?”

Helsingissä, Kapteeninkatu 41:ssä asuneet Snellmanit ja Stenbäckit olivat läheisiä perhetuttuja. J. V. Snellmanin pojan, rautateiden rakentajana tunnetun insinöörin ja myöhemmin Tie- ja vesirakennushallituksen pääjohtajana toimineen Karl ja Ellen Snellmanin perheen lapsista vanhin oli 1889 syntynyt Maj. Kirkkoarkkitehtina tunnettu Josef Stenbäck ja hänen vaimonsa Anna olivat saaneet 1888 pojan, Matiksi ristityn.

Lapsuustuttujen kohdatessa nuorina aikuisina oli Matti Majlta kysynyt, että ”missäs olet ollut?” Varsin nopeasti kävi ilmeiseksi, että kysymys täytti kaikki kosimisen tunnusmerkit.

Maj oli ollut Norjassa puutarhurina ja Matti Unkarissa kieltä oppimassa.

Maj ja Matti avioituivat 18.2.1917. Suomen Kuvalehti oli silloin ilmestynyt toista kuukautta ja sen tekeminen jatkui Topeliuksenkatu 13:ssa, töölöläisen kaksion makuuhuoneen nurkassa, tammisen kirjoituspöydän ääressä.

Kivekkään mielestä lentävälle reportterille on hyväksi, jos hän on pitkä ja hoikka. Mitä ilmeisimmin juuri pituutensa vuoksi hän joutui myös maalitauluksi Tampereen valtaustaisteluissa keväällä 1918.

Avioliittonsa ensimmäisen, ja sen ainoan kesän pariskunta vietti erillään. Matti toimitti lehteä Helsingissä ja Maj hoiti saaristossa sairasta äitiään. Myöhemmin samana suvena Maj oli ystävänsä Anna-Maija Tigerstedtin luona Mustilan kartanossa keräämässä marjoja ja juureksia talvea varten. Ensimmäinen maailmansota oli pahentanut elintarvikepulaa kaiken aikaa.

”Olen nuhainen ja kaihoava”

Kirjailija Juhani Aho ja Matti Kivekäs olivat henkiystäviä. Kivekäs, joka oli jo jonkin verran kirjoitellut lehtiin ja tehnyt käännöstöitä, valittiin Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi Ahon suosituksesta.

Kivekäs tunsi hyvin Tuusulan taitelijayhteisön, hän oli ollut muun muassa Aino ja Jean Sibeliuksen tyttärien kotiopettajana. Mehiläistenhoitoa harrastava maisteri oli saanut vaikutteita kirjailija Arvid Järnefeltin tolstoilaisesta elämänmallista. Järnefelt oli voimakkaasti suomenmielinen ja hänen mielestään ihmisen piti elää yksinkertaisesti ja kättensä töillä, väkivaltaa piti vastustaa siinä missä auktoriteettejakin. Kivekäs oli vuokrannut talon maalta, Korsosta, missä hän hoiti mehiläisiä. Kun hunajan kerääminen ei riittänyt koko elannoksi, oli Matin jatkettava kirjoittamista kuten esikuvansa Arvidkin oli joutunut tekemään.
Kivekäs kirjoitti vaimolleen 12.4.1917 Helsingistä:

Rakkaimpani, istun juuri Otavassa odotellen telefonipuhelua. On niin outoa olla näin matkan takana, ei oikein tiedä miten päin nahkaansa kääntää, ettei se n.s. ikävä vaivaisi. Elän inhottavassa olotilassa, s.o. olen nuhainen ja ’kaihoava’ niin kuin ikäloppu lehmä. Hyvä että olet poissa, niin olenpahan edes ajatuksissasi hieman siedettävämpi.

Täällä tapahtuu joka päivä hyvin paljon asioita ja minulla on tietysti kiirettä sitä mukaa. Kauhukseni on sitä paitsi ladottu teksti loppunut, niin että uutta on kiireesti tehtävä.

Eilen olin valtiopäiviä avaamassa. Otin joukon kuvia. Svinhufvud nyökäytti tutusti päätään ohikulkiessaan. Se kai merkitsee terveisiä Sinulle. Itakovitsilta sain luvan valokuvauttaa Linnassa ja suurella vaivalla sain Sundströmin raahatuksi sinne. Mutta se lurjus möi minut taaskin Hufvudstadsbladetille ja Suomettarelle. Annoin hänelle ’kukakäskeä’ niin että mies sen ikänsä muistaa. Mutta iloni hyvästä ja harvinaisesta kuvasta oli tietysti tärvelty.

Renqvist on lähtenyt 2 viikoksi katarriaan hoitamaan. Seuraisin kernaasti esimerkkiä. Mutta minähän olen vaan ’en fattig sate’, kaleeriin kytketty.

Kiitos kirjeestäsi Kaja! Olen sitä paljon miettinyt jo ennen ja nyt jälleen. Kyllä minulla on kärsivällisyyttä, ainoastaan näennäisesti se välistä lopahtaa kesken. Ja edistymmehän me! Kun meillä vaan olisi enemmän aikaa antaa toisillemme: tämä raataminen kuluttaa ilon. Olen käynyt liian vakavaksi ja harvapuheiseksi. Älä peljästy minua siltä, se ei merkitse rakkauteni vähenemistä.

Tapasin eilen Lauri Mäkisen, Heillä on lava jo täysin valmiina, kylväjää vaan odottavat. Ei sinne ketään muita tule asumaan, saamme hallita yksin. Ansaa (Matin sisar) Lauri myös ajatteli. Olen hyvin iloinen tästä. Otamme palvelijan, joka pitää ta-loudesta huolen ja niin saat koko kesän hoitaa puutarhaa ja olla iloinen ja herttainen. Happanemme sitten taasen talvella.

Täti soitti että hänellä on tiedossa palvelija äidille. Pyydä äitiä soittamaan 5741. Palkkaa se tahtoo 30 ja näyttää hyvältä. Maanantaina tahtoo vastauksen.

Älä ole huolissani minusta: tulen hyvin toimeen ja voin paremmin. Olen iloinen siitä, että saat virkistyä ja nauttia. Sen rinnalla ei ikäväni mitään merkitse. Tuo aurinko tullessasi! – Sinun Mattisi.

”Minulla ei ollut mitään virkaa”

Viimeisinä elinvuosinaan Maj Hela alkoi ”organisoida” muistiaan, hallussaan ole-vien kirjeiden, taulujen ja tavaroiden historiaa. Tähän muistin siirtämiseen seuraaville sukupolville liittyen hän kirjoitti tyttärensä pojille pitkän kirjeen. Ote päiväämättömästä kirjeestä on 1980-luvun puolivälistä:

Matti ja minä menimme naimisiin 18.2. 17. Silloin oli vähän aikaisemmin alkanut ilmestyä Suomen Kuvalehti, Otavan kustannuksella. Ja Matti tuli sen päätoimittajaksi. – Tosin hänellä ei ollut aluksi ketään muuta apunaan. Ei ollut sihteeriä eikä ketään. Matti kirjoitti, hän haastatteli, hän taittoi, hän luki korrehtuurin. Siihen menivät päivät ja usein osin myös illat yöhön asti. Palkkaa hänellä oli 450 markkaa. En muista milloin se kohosi kuuteen sataan. Minulla ei ollut mitään virkaa. Joskus kävin töissä jonkun puutarhassa mm. Lauri Kuoppamäen (ent. Mäkinen) luona. Hän asui kaupungin laidassa. Ja yritin auttaa Mattia siinä missä osasin. Matti lähetti minut konekirjoituskouluun heti mentyämme naimisiin. Ja saatoin ainakin sanelun mukaan kirjoittaa jos sellaista tarvittiin. Matti saneli esim. kääntäessään hyvin nopeasti.

Matilla oli lainoja opiskelu-ajastaan. Ja kuten joskus olen kertonut, yritimme niitä velkoja vähän lyhennellä siten, että erääseen piirongilla olevaan kristallimaljakkoon täytyi panna jokainen 50-penninen mikä sattui käteen.

Tammikuun alkupäivinä Matti lähti sotaan. Siis tammikuussa 1918. Hän kiiruhti asemalle enkä minä voinut juosta niin kovaa kun jo odotin lastamme. Erottajan yläosassa sanoimme toisillemme hyvästi – emmekä koskaan enää tavanneet.

Kivekäs ammuttiin huhtikuun neljäntenä päivänä 1918 Tampereella Johanneksen kirkon (nykyisin Tuomiokirkko) pihalla. Hänen viimeiset päiväkirjamerkintänsä oli tehty neljä päivää aikaisemmin.

”Surullisia nämä ajat ovat”

Raskaana oleva nuori leski oli hukassa. Hänen molemmat vanhempansa olivat elossa ja hän sai tukea myös sisaruksiltaan, mutta hänellä ei ollut ammattia.

Maj Kivekäs, konekirjoituskurssin käynyt, yritti löytää itselleen työtä. Juhani Aho vastasi hänen kirjeeseensä 26. 5.1918.

Rakas Maj! Renqvist ei ole puhunut kanssani mitään Matin kirjoitusten julkaisemisesta, niin siinä lienee jokin erehdys. En nyt muuten ehtisikään ottaa sitä tehdäkseni, kun minulla on muita rautoja ahjossani, joka ei muuten tahdo pysyä oikein kuumana näinä surullisina aikoina, sillä surullisia nämä ajat ovat, kaikesta huolimatta.

En tiedä ollenkaan, voinko hankkia sinulle haluamaasi työtä. Minulla olisi kyllä ollut suuri puhtaaksikirjoitustyö, oma päiväkirjani kapinan ajalta, mutta sen painattamisella oli niin kiire, että piti lähettää konseptina kirjapainoon. Mutta koetan kuitenkin ajatella ja pitää mielessäni asiaa.

Usein sinua olen ajatellut suurella säälillä ja myötätunnolla. Kova oli kohtalon isku, joka sinua kohtasi. On tapahtunut mikä on tapahtunut eikä auta muu kuin alkaa elämä uudestaan. Eikä sentään aivan uudestaan, elämäsi tulee olemaan jatkoa entiseen. Kannathan rakastettua sydämessäsi, voit elää hänessä ja hän sinussa. Et ole yksin. Sinulla on elämäntehtävä, suurin mitä nainen voi saada. Anna itsestäsi joskus tietoja, kevennä sydäntäsi minulle, milloin vain kaipaat osanottoa. Sitä ei minulta puutu.
Suutelen otsaasi. Ystäväsi Juhani Aho.

Tytär syntyi 1.8.1918 Loviisassa. Hänet ristittiin Kajaksi. Samalla hellittelynimellä Matti oli puhutellut lapsen äitiä.

Maj Kivekäs oli pitänyt jonkin aikaa täyshoitolaa Vesterbyssä Tammisaaren lähellä ja kouluttautui sitten kansakoulun opettajaksi, mihin ammatinvalintaan hän oli hyvin tyytyväinen.
Maj oli aikoinaan käynyt oppikoulua myös Tampereella. Yksi koulutovereista oli Martti Helander, myöhemmin Hela.

Kolmen lapsen isä Hela oli Kajaanin seminaarin johtaja jäädessään leskeksi. Hän kirjoitti Majlle, kouluaikaiselle ihastukselleen, ja ehdotti avioliittoa. Heidät vihittiin 1932. Maj muutti 14-vuotiaan tyttärensä Kajan kanssa Kajaaniin. Käytännön askareissa Helalla oli peukalo keskellä kämmentä, mutta säveltää hän osasi, yhden oratorion ja kantaattien lisäksi lukuisia joulu- ja lastenlauluja. Joululauluista tunnetuin on Hiljainen joululaulu, jonka Hela sävelsi ja omisti Majlle hänen Kajaaniin muuttonsa aikoihin.

Uusioperhe asui Kajaanissa sodan päättymiseen saakka. Helan oli vaikeaa jatkaa seminaarin johtajana, koska niin moni hänen oppilaistaan oli kuollut sodassa.

Lyhyen Heinolassa asumisen jälkeen Helat muuttivat Helsinkiin 1947. Helasta tuli väliaikaisen opettajakorkeakoulun rehtori. Hän kuoli 1965.

Maj Hela oli leskeytensä 25 vuotta vahvasti läsnä lasten ja lastenlapsiensa elämässä. Hänen isonsiskonasemansa säilyi myös horjumattomana. Kolme veljeä piti yhteyttä puhelimitse lähes päivittäin ja nuorin sisar asui Majn kanssa hänen viimeiset vuotensa.

”Järkyttävä elämys”

Matin ja Majn tytär Kaja sai 1978 toukokuussa, 60 vuotta isänsä kuoleman jälkeen, yllättävän vieraan. Häntä tuli tapaamaan 81-vuotias vuorineuvoksetar Mette Sandell. Hän oli kirjoittanut Kajalle myös kirjeen, silminnäkijän kuvauksensa huhtikuun 4. päivän tapahtumista Tampereella 1918.

Kaja kuoli kolme kuukautta Mette Sandellin tapaamisen jälkeen. Kuusi vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1984, Maj järjesteli tyttärensä tavaroita. Kaja oli saanut isälleen kuuluvia papereita tämän nuorimmalta sisarelta Katri Kaukorannalta. Niiden joukossa oli muun muassa Matin ulkomailla kirjoittamia kirjeitä omalle äidilleen. Juuri näiden kirjeiden joukosta löytyi Tampere-päiväkirja, 66 vuotta aikaisemmin kirjoitettu.

Maj kirjoitti päiväkirjan väliin erillisen viestin, jossa hän kertoi mustakantisen vihon löytymisestä ja miten ”sen ensimmäinen sana paljasti, että nämä muistiinpanot oli kirjoitettu minulle! Järkyttävä elämys.”

Kivekäs oli aloittanut päiväkirjan pidon 23. maaliskuuta.

Rakkaimpani, kirjoitan nämä päiväkirjani lehdet sinulle alkaen tästä päivästä, jolloin Kuljun silta räjäytettiin, enkä enää voi Sinulle kirjoittaa kuten ennen.

Kivekäs oli kirjoittanut ensimmäiset kirjeensä Tampereelta helmikuun alussa. Ne olivat todennäköisesti, ainakin osittain, tarkoitettu Suomen Kuvalehden materiaaliksi.

Kun Kivekäs aloitti päiväkirjan pitämisen posti ei enää kulkenut. Valkoisten hyökkäys oli käynnistynyt kaksi päivää aikaisemmin ja 23.3. ensimmäiset tykistön kranaatit putosivat kaupunkialueelle. Viimeinen juna oli lähtenyt Helsinkiin. Tampere oli saarroksissa.

Kivekäs toimi ”sanitäärinä” Punaisen Ristin ensimmäisellä sidonta-asemalla Klassisella lyseolla. Päiväkirjan pitäminen ei ollut säännöllistä. Muistiinpanoja on selvästi tehty rauhallisempina taukohetkinä. Kivekkään pieni käsiala pysyy kaiken aikaa säntillisesti koossa, eikä se horju ja liehu samalla lailla kuin vaimolle edellisenä kesänä kiireessä kirjoitetuissa viesteissä.

”Täällä tehdään ankarasti työtä”

Valkoisten saartorenkaan kiristyessä olivat taistelut Kalevankankaalla alkaneet kiirastorstaina maaliskuun 27. päivänä. Samana päivänä Kivekäs kirjoittaa, ettei vuorokaudessa ole enää 24 tuntia, vaan 48, jopa enemmänkin.

Täällä (sidonta-asemalla) tehdään ankarasti työtä, varsinkin otteettain kun tulilinjalta tuodaan jonottain haavoittuneita. Toisin ajoin on taas hiljaisempaa, vain pari, kolme tunnissa, ja silloin valmistelevat taitavat kädet nopeasti jälleen vastaanottamaan uutta tulvaa. Klassisen lyseon avara eteisaula on vuoroin täynnä verissään makaavia punakaartilaisia, veren tahrimia likaisia vaatekappaleita ja paksua veren hajua, vuoroin se taasen yksityiskohtia myöden on kirkas ja kiiltävä.

Kivekäs pohti miten helposti ihminen kaikkeen mukautuu.

”Kirjoitan tätä – granaattien räiskyessä ympärilläni – olin vähällä sanoa. Joitakin granaatteja onkin pudonnut kaupunkiin vieden mistä rakennuksen nurkan, mistä puhkaisten katon, missä taasen kaivaen kuopan keskelle katua. Alussa niitä vähän säikyttiin, arimmat kantoivat turvaan keskikaupungille kalleimman omaisuutensa – useita herätyskellojakin näin hellävaroin kuljetettavan. Enpä voinut pidättää pientä hymyilyä ohi kulkiessani, ongelmaisen hädänalaisen ihmisen sydämellistä suhdetta herätyskelloon tykkien soidessa kaupungin laidassa kuularuiskujen säestämänä.

Tampereen saartorenkaan kiristyminen kasvatti päivä päivältä kaupunkiin tulleiden pakolaisten määrää. Kirkot ja kellarit alkoivat täyttyä. Kivekkään mielestä Johanneksen kirkko oli pakolaisille ihanteellinen turvapaikka.

Taistelut olivat tauonneet pitkäperjantaina 29. maaliskuuta, ei niinkään päivän merkityksen vaan taistelevien osapuolien uupumuksen takia. Sinä päivänä Kivekkäällä oli aikaa. Hän kirjoitti kaksitoista sivua, päiväkirjansa pisimmän jaksoin. Johanneksen kirkosta hän kirjoittaa:

On liikuttavaa nähdä tätä kirkkoa, joka on täynnä lapsia ja naisia. Päivisin lapset leikkivät käytävällä, iltaisin ovat käytävät sisarusvuoteina. Hätä on yhdistänyt kaikki yhteiseksi perheeksi ja kummallista on nähdä, miten auliisti monet pienistä elontavaroistaan jakelevat niille, joilla ei mitään ole.

Yöllä saatoin ylihoitajattaremme, rva Lavoniuksen kirkkoon. Siellä oli muuan vaimo sairaana. Oli omituista kulkea kynttilä kädessä läpi pimeän kirkon, liikuttavaa oli nähdä pienten turvattomien lasten nukkuvan suloista lapsen unta käytävämatolla äitiensä vieressä perhekunnittain. On mahdotonta heltymättä katsella sellaista nukkuvaa viattomuutta, joka ei edes aavista, mikä kaamea hyökylaine heidät on siihen paiskannut. Mutta samanlaisia ovat useimmat täysikasvuisetkin: luovat elämisen uudet muodot siihen, missä ovat, eivät ajattele syitä ja seurauksia ja kun saavat ruokaa ja yösijan, on katkeruuskin poissa. Mutta kukapa syrjäinen tietää mitä äitien ja vaimojen sydämessä tällaisina hetkinä liikkuu: huolestuneen uni on kevyt ja rauhaton, ja moni äidin silmä meidän kulkuamme saattoi.

”Pommi osui oikeaan paikkaan”

Kivekäs oli jatkanut päiväkirjansa pitämistä myös maaliskuun 30. päivänä, pääsiäislauantaina. Viimeiseksi jääneitä merkintöjä syntyi vain yhdeksän riviä.

Tänään osui pommi oikeaan paikkaan: Teknillisen opiston rakennukseen. Punakaartin esikunta piti parhaillaan kokousta ja kesken vakavaa sotaneuvottelua tuli pieni tervehdys valkoisilta. Useita haavoittui, ylipäällikkö Salmela sai kuolettavan haavan, toiset lievempiä. Meille tuli sidottavaksi kansanedustaja ja Hämeen pohjoisen vaalipiirin piirisihteeri Saarinen.

Tätä kirjoittaessaan Kivekäs ei vielä tiennyt kaikkea. Esikunnan kokouksessa oli Porin rintaman entinen komentaja Kustaa Salminen viskannut viritetyn käsikranaatin kranaattien säilytyskoriin. Oliko teko mahdollisesti vahinko vai ei, sitä ei tiedetä. Rakennus vaurioitui pahoin. Tampereen punakaartin haavoittunut komentaja Hugo Salmela menehtyi muutamaa päivää myöhemmin.

Käsky Tampereen lopulliseksi valtaamiseksi annettiin tiistaina 2. huhtikuuta. Hyökkäys alkoi tykistökeskityksen jälkeen keskiviikon vastaisena yönä kello 3.

Mette Sandell kuvaa Matin kahta viimeistä päivää kirjeessään, jonka hän kävi 1978 tuomassa Kivekkään tyttärelle Kajalle. Sandell, silloiselta nimeltään Rasmussen työskenteli samalla sidonta-asemalla. Kivekäs oli ollut keskiviikkoiltana 3.4. päivystysvuorossa Ella Tammelanderin kanssa. Hänelle Kivekäs oli kertonut olevansa onnellinen vaimostaan ja että heille on kesällä syntyvä lapsi.

Sandell kirjoittaa:

Seuraavana päivänä (torstai 4.4.) tuli viesti Johanneksen kirkosta, että he tarvitseva apua, sillä eräälle naiselle oli syntymässä lapsi, kirkko oli nimittäin täynnä ihmisiä, jotka olivat hakeneet suojaa sieltä ja muurien sisäpuolelta. Mary Lavonius, sairaalan ylihoitaja, asettui heti käytettäväksi ja Matti tarjoutui saattamaan häntä lääkintämiehenä. Haluan tässä mainita, että Ella Pipping pyysi saada seurata mukana, mutta Mary Lavonius kielsi häntä tulemasta. Juuri tässä tilaisuudessa sidoin valkoisen nauhan Matin käsivarteen.

Oli jo äärettömän uskallettua juosta Satakunnan kadun ylitse. Punaiset ampuivat keskikaupungilta päin ja luodit vinkuivat kaikkialla.

Varsin pian tämän jälkeen tuli viesti, että Matti oli kaatunut. Hän oli varomattomasti kohottanut päänsä muurin tasalle ja silloin hän sai osuman silmäkulmaan. Laukaus oli ammuttu eräästä puutalosta, joka oli vastapäätä kirkon porttia.

Kivekäs oli jäänyt kirkkopihaan odottamaan synnytystä ja Lavoniusta. Se oli vasen silmäkulma.