Tuurikas onnenpekka, rasittava idealinko ja journalismin Batman – sellainen oli Pekka Hyvärinen

Suomen Kuvalehden entinen päätoimittaja oli lämminverinen uutismies, muistelee toimittaja Risto Lindstedt.
Kulttuuri 12.5.2020 09:36
Pekka Hyvärinen haastatteli tasavallan presidentti Mauno Koivistoa MTV:n Sunnuntairaporttiin 1985. Samana vuonna hänet houkuteltiin Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi.
Pekka Hyvärinen haastatteli tasavallan presidentti Mauno Koivistoa MTV:n Sunnuntairaporttiin 1985. Samana vuonna Hyvärinen houkuteltiin Suomen Kuvalehden kakkospäätoimittajaksi. © LEHTIKUVA / KALLE KULTALA

Päätoimittaja Pekka Hyväristä on helppo muistella. Hän oli yhtäältä rasittava idealinko, toisaalta ehdottoman lojaali toimitukselle.

Suomen Kuvalehden toimituksessa saatettiin innostua 1980-luvun lopulla asioista, jotka eivät suoraan liittyneet journalismiin, mutta jotka olivat jonkinlaista sanajoogaa.

Yhdessä vaiheessa pohdittiin, millaisen nimen kukin antaisi tulevalle suurteokselleen. Päätoimittaja Pekka Hyvärinen pallotteli kahden vaihtoehdon välissä. Sateet tulevat vetenä tai Ei panttia, ei palautusta.

Yhtäkään romaania ei kirjoitettu, vaikka graafikko Heikki Hankimo suunnitteli osalle kirjoista kannetkin.

Näin ollen ei myöskään tiedetä, olisiko Hyvärinen kertonut suhteestaan poikuusvuosiensa suureen sankariin. Batman-viitta harteillaan Pekka osallistui niihin pihaleikkeihin, jotka olivat modernisoitu versio poliisi ja rosvot -klassikosta.

Batmanilla oli nokkela ja järkevä apuri Robin. Sellaisen Pekka löysi oikeassa elämässä vuosikymmeniä myöhemmin.

 

Syksyllä 1985 Hyvärinen oli kutsuttu ravintola Lehtovaaraan Helsingissä.

Herkkusuu Pekka Hyvärinen, 34,  oli vähän pettynyt, mutta vielä enemmän huvittunut. Jos Suomen Kuvalehden päätoimittaja Mikko Pohtola haluaa tarjota ykkösluokan paikassa lihasoppaa, niin sitten hän tarjoaa.

Keitto oli hyvää ja sen höystönä ollut asia maukasta lipikoitavaa sekin. Pohtola kysyi, kiinnostiko Hyväristä kakkospäätoimittajan paikka. Asiaa oli kypsytelty pidempään kuin tarjolla olevaa lihakeittoa.

Suomen Kuvalehdessä oli eletty kahden päätoimittajan järjestelmässä 1970-luvun puolivälin jälkeen. Kakkospäätoimittajana toimineen Jaakko Okkerin lähdettyä 1983, oli Pohtola jäänyt yksin vetovastuuseen.

Pohtola lähestyi työkieltorajaa, hirmuista 63 vuoden eläkeikää.

Yhtyneissä Kuvalehdissä (nykyisin Otavamedia) oli juuri vaihtunut toimitusjohtaja, Pauli Leimion aika oli alkanut.

Yhtyneitten omistajayhtiöissä oli myös tapahtunut merkittäviä muutoksia. Paavo Haavikko oli jättänyt Otavan 1983, ja SK:n toimituspäälliköstä  Mauno Saaresta oli tullut WSOY:n kehitysjohtaja 1984.

Komentosuhteet olivat sekaisin kuin Viipurinlahdella talvisodan viimeisillä viikoilla. Suomen Kuvalehden kohdalla tulevaisuusratkaisuja tehtiin WSOY:n päämajassa. Strategiaa loivat toimitusjohtaja Hannu Tarmio ja kehitysjohtaja Mauno Saari.

Idea oli järjellinen ja varmistettu. Valitaan kakkospäätoimittaja, ja jos valinta näyttää käytännössäkin osuvan kohdilleen, nimitetään kakkonen myöhemmin ykköseksi.

WSOY:n palavereissa oli päädytty toimittaja Jouni Flinkkilään. Hän oli aikaisemmin  työskennellyt SK:ssa taloustoimittajana ja oli syksyllä 1985 MTV:n Sunnuntairaportin tekijä.

Flinkkilä kertoi talon kuppilassa saamastaan tarjouksesta MTV:n Kymmenen Uutisten politiikan toimittajalle Hyväriselle. Flinkkilän mielestä hänestä itsestään ei ollut siihen tehtävään, ja kysymys kuuluikin, voiko hän suositella Pekkaa.

Flinkkilä kirjoitti kirjeen, perusteli kieltäytymisensä ja antoi vinkin. Flinkkilä valittiin 1992 Seuran päätoimittajaksi.

Visioiden kanssa häärääjä ei tuntenut käsitettä meinaaminen.

Saaren ja Hyvärisen tapaaminen oli lyhyt.

”Tuletko”, kysyi Saari. ”Tulen kyllä”, sanoi Hyvärinen.

Kustantajalla ei ollut tarjolla sisällöllisiä vaateita eikä muitakaan missioita toteutettaviksi.

Ja sitten oltiinkin jo Lehtovaarassa lihakeitolla. Viimeinen epämääräinen vihlaisu tehdystä ratkaisusta kävi Hyvärisen mielessä hänen täyttäessään henkilökuntalomaketta: eronnut, siviilirekisterissä, korpraali, Työväen Säästöpankki. Sellaisilla eväillä.

Oli muitakin eväitä, joille henkilökuntalomakkeessa ei ollut omaa saraketta.

Hyvärinen oli lämminverinen uutismies, jolla meni tuskallisen pitkään sen tajuamiseen, että lehti ilmestyi kerran viikossa. Hän oli idealinko, visioiden kanssa häärääjä, eikä hän tuntenut käsitettä meinaaminen.

Hyvärinen nimitettiin vastaavaksi päätoimittajaksi 1987. Samalla palattiin yhden päätoimittajan käytäntöön. Mikko Pohtola jäi vielä vähäksi aikaa taloon varatoimitusjohtajaksi.

Hyvärinen on tuurikas, onnenpekka. Lehden talous oli tanakassa kunnossa, yhtiöllä meni hyvin eikä toimituskaan ollut kädetön.

Pohtola luopui kipuilematta eikä jäänyt mustasukkaisena kyttäilemään lehden elämää menneisyyden varjoista. Pohtolalla oli laaja kokoelma muistisääntöjä, joilla hän yritti pitää monimutkaiset asiat yksinkertaisina ja järjellisesti ymmärrettävinä.

Niiden joukossa oli runsaasti myös lehtitalouteen liittyviä ”perustotuuksia”, joita Pohtola Hyväriselle opetti.

Toimituksen 28 henkilön vahvuudesta 15 oli Pohtolan palkkaamia. Nyt toimitus sai merkittäviä vahvistuksia, Antti Blåfieldin ja Harri Saukkomaan Helsingin Sanomien taloustoimituksesta.

Hyvärinen halusi vuosina 1980–1982 SK:n toimittajana olleen Blåfieldin toimituspäällikökseen.

Toimituksen tilanne oli paineeton, puristusta tuli muualta.

Yksikönjohtajan Jukka Tarkan ja päätoimittajan väliset valtasuhteet journalistisissa kysymyksissä vaativat selkeyttämistä. Hyvärinen vei asian yhtiön hallitukseen.

Hyvärisen mielestä päätoimittajan kynän paikka on päätoimittajan taskussa. Niin kuin sitten olikin, ja siellä se myös pysyi.

 

Saukkomaan ns. Kouri-jutussa oltiin ison äärellä.

Siinä paljastettiin, miten Kansallis-Osake-Pankki oli tehnyt laittomia bulvaanisopimuksia ja siten rikkonut keskeistä pankkisäädöstöä.

Jutun kirjoitettuaan Saukkomaa kävi kertomassa päätoimittajalle lähteensä. Päätös jutun julkaisemisesta ei vielä riittänyt Hyvärisille. Hän kirjoitti jutun yhteyteen ääritiukan kolumnin asettaen päänsä ja päätoimittajan kaiken arvovallan samalle mestauspölkylle Saukkomaan kanssa.

Kirves ei heilahtanutkaan. Virallista syytettä ei koskaan nostettu. KOP:n pääjohtaja Jaakko Lassila jatkoi käräjöintiä henkilökohtaisesti. Käräjäoikeus ei todennut kunnianloukkausta, hovioikeus oli samaa mieltä ja korkein oikeus ei antanut valituslupaa.

Hyvärinen oli ollut vakuuttunut siitä, että Saukkomaan keräämät todisteet ovat riittävät.

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajuudesta eroamisessa vuoden 2009 lopulla oli kysymys samankaltaisesta selkäydinreaktiosta, mutta nyt käänteisesti. Hän ei hyväksynyt JSN:n vapauttavaa päätöstä ns. lautakasajupakassa.

Ylen Silminnäkijä-ohjelmassa oli väitetty jonkun rakennusliikkeen kuittailleen silloisen pääministeri Matti Vanhasen rakennustarvikkeita. Hyvärisen mielestä näytöt eivät riittäneet, eikä toimittajilla ollut selkärankaa tunnustaa sitä.

Hyvärinen oli kiihdyttäjätyyppiä.

Hyvärinen oli lojaali toimitukselleen.

Hän suojasi sitä henkilökohtaisille tasoille saakka usein vielä niin, ettei suojaa saanut siitä itsekään selvillä ollut.

Se oli paljon merkittävämpää kuin päätoimittajan idealingosta saadut osumat ja mustelmat. Sitä paitsi nekin otti useimmiten ensimmäisenä vastaan toimituspäällikkö.

Hyvärinen oli kiihdyttäjätyyppiä. Toimituspäällikkö Blåfield osasi jarrutella niin, että lehti pysyi kahden ojan välissä.

Pekka arvosti sitä, että Antti sanoi heti ja suoraan eikä vasta sitten, kun oltiin jo ojan puolella. Batman-Pekka ei enää leuhonut viitan kanssa, mutta Robin hänellä kyllä oli tukenaan.

Vanha maailma hävisi SK:n kansista jo Hyvärisen ensimmäisenä jouluna 1985.

Ei enää postikorttimaisia kuvia, joiden myötä lehti toivotteli lukijoilleen rauhaisaa joulua. Hyvärinen lähetti Reijo Vahtokarin ja valokuvaaja Hannu Lindroosin Portugaliin tekemään joululehden kansijuttua Keke Rosbergistä.

 Kehittämispaineista kiteytyi 1989 Hän-juttutyyppi, josta tuli yksi kestävimmistä uudistuksista.

Urho Kekkosen kuoleman jälkeen Hyvärinen johti SK:ta katsomaan omaa lähimenneisyyttämme  ja Neuvostoliiton historiaa tehokkaammassa valaistuksessa.

SK aloitti varhaisessa vaiheessa myös Viron kasvukipuisten itsenäistymistapahtumien seurannan. Siitä seurannasta tuli yli kymmenen vuoden aktiivinen projekti.

Hyvärisellä oli myös ajatus Suomen Kuvalehden ympärille kehittyvistä erityislehdistä.

Classic tarjoaisi musiikin, Parnasso kirjallisuuden ja Kanava yhteiskunta- ja kulttuuripolitiikan. Näin myöhemmin tapahtui, paitsi Classicin kohdalla, joka oli ehditty myydä pois.

 

Toimitussihteeri Reijo Vahtokarin työhuone oli yksi toimituksellisen pyörteilyn keskipisteistä.

Häneltä käytiin alati kysymässä, onko Pekkaa näkynyt. Lopulta Vahtokari teippasi ovilasiin pysyvän vastauksen. ”Tässä se on pyörinyt.”

Hyvärinen oli nopsajalkainen työhuoneissa käväisijä.  Keskustelujen kannalta se saattoi aiheuttaa loivaliikkeisimmille rytmiongelmia. Kaikkea ei ehtinytkään sanoa.

Vahtokarilla oli neuvo. Puhuminen pitää aloittaa jo ennen kuin Pekka ilmestyy, niin mahdollisuudet päästä sanomisissaan loppuun saakka paranevat huomattavasti ennen kuin Pekka pyörähtää takaisin käytävälle.

Pohtolalla oli ollut tapana jaella elämisen perusohjeistuksia, Hyvärisellä ei siihen ollut niinkään alttiutta, ja kun niitä mietelmiä sitten kuultiin, oli sisällöissä havaittavissa jonkinasteisia muutoksia aikaisempaan.

Pekka neuvoi muun muassa, miten mies selviää tilanteesta, jossa hän herää itselleen oudossa osoitteessa.

”Yöpöydän kulmalla olevasta Suomen Kuvalehdestä tarkastetaan osoite, johon taksi tilataan.”

”Entä jos lehteä ei ole tilattukaan?”

”Herrasmies ei käy sellaisissa paikoissa.”

Suomen Kuvalehdessä kaikki hyvin.

Hyvärisestä tuli MTV:n uutis- ja ajankohtaistoimituksen vastaava päätoimittaja 1993.

Lähtiessään hän sanoi tietävänsä, mikä häntä odottaa. Hän sanoi myös tietävänsä, että hänet tullaan muistamaan Suomen Kuvalehden päätoimittajana.

Pekka Hyvärinen.

Pekka Hyvärinen.
© Piia Arnould

Kirjoittaja Risto Lindstedt on vapaa kirjoittaja ja pitkäaikainen Suomen Kuvalehden toimittaja.