Tuomas Hoikkala

Kulttuuri 1.2.2007 10:08

Miten klassisen saksofonin soittajasta tuli myös intohimoinen kuvataiteiden ystävä, omaperäisen, korkeaprofiilisen Mäntyharjun taidekeskuksen ja taidetapahtuman johtaja, taidekokoelman haltija, ”mesenaatti”, vanhan huvila-alueen saneeraaja, ja kaiken tämän takia ihminen, jolla on hankkeistaan velkaa, mutta jonka mielestä kaikki on silti kannattanut?

Teksti Riitta Pyysalo
(SK 18/1995)

Näin:

Nyt 37-vuotias Tuomas Hoikkala on nuoresta pitäen ollut kiinnostunut kuvataiteista. Kun Tuomas ja Marja Hoikkalalle jäi vähänkin ylimääräistä rahaa, sillä ei ostettu esimerkiksi videoita vaan jokin kuva tai veistos – ja mielellään vielä suoraan taiteilijalta itseltään. Siten syntyi taiteilijatuttavien verkosto ja alku omalle taidekokoelmalle. Silmä alkoi harjaantua taiteen ymmärtämiseen ja arviointiin.

Varsinaiselta ammatiltaan Tuomas Hoikkala oli kuitenkin muusikko, freelance-saksofonisti ja saksofoninsoiton opettaja. Klassisen saksofonin loppututkinnon suorittaneita soittajia Suomessa on vain puolenkymmentä.

Vaikka Tuomas Hoikkala tunnettiin aikoinaan kotipitäjässään Selänpäässä lähetyspiirien ja seurakuntailtojen virsien säestäjänä sekä VPK:n soitinryhmän rumpalina, trumpetistina ja pasunistina, oli pojan ammatinvalinnassa kotiseudulla ihmettelemistä. Mitä poika tekee? Ei mitään, se vain soittaa.

Saksofonin Tuomas Hoikkala oli saanut äidiltään 15-vuotiaana, ja sillä hän puhalteli tunnelmaa korkealle muun muassa RUK:n vuosijuhlissa armeijassa ollessaan.

”Saksofoni – metallinen puupuhallussoitin, jonka poraus on kartiomainen ja jossa on yksikkölehdykkä kuten klarinetissa.” Tietosanakirjan määritelmä soittimesta on yhtä hupaisa kuin saksofoni ulkonäöltään. Tuomas Hoikkala sanookin, että soitin on itsessään kuin taideteos. Mutta saksofoni on kaikessa omalaatuisuudessaan mainio instrumentti myös siksi, että sillä on Hoikkalan mukaan taitavan soittajan käsissä dynaamista ulottuvuutta, kuten huomattavan laaja sävyasteikko ja mahdollisuus jopa vivahteikkaampaan musisointiin kuin muilla puupuhaltimilla.

Tuomas Hoikkalaa kiinnosti instrumentissa myös sen erikoisuus. ”Olen aina halunnut tehdä jotain erikoista, uutta, ihan niin kuin Mäntyharjun Salmelassakin. Minulla on ylivoimainen uteliaisuus elämään, kaikkeen kulttuuriin. Juuri uteliaisuudestani tulee pakottava tarve tehdä jotain.”

Helsingin ja Lahden konservatorioiden musiikkiopiston opettajantutkintojen lisäksi Hoikkala suoritti toisena suomalaisena Sibelius-Akatemiassa saksofoninsoiton loppututkinnon sen ensimmäisen suomalaisen suorittajan eli Pekka Savijoen johdolla. Hoikkala kävi opiskelemassa myös Pariisissa professori Daniel Deffayetin kurssilla ja Gdanskin musiikkiakatemian kamarimusiikkiluokalla. Neljä vuotta sitten hän julkaisi yhdessä diplomi-urkuri Kalevi Kiviniemen kanssa cd-äänitteen Musica sacra. Kirkko-urut ja saksofoni on niin erikoinen soitinkokoonpano, että toista saman yhdistelmän äänitettä tuskin maailmasta löytyy.

Neljä vuotta sitten Tuomas Hoikkala lopetti opettamisen. Sen rinnalle oli tullut kilpailija, joka vei koko miehen. Loppuelämä saksofoni kädessä ja nuottiteline edessä tuntui liian kapealta.

Mäntyharjun kunta etsi 1989 ideakilpailulla toimintasuunnitelmaa kirkon lähellä sijaitsevalle vanhalle pappilan pitäjäntuvalle. 1850 rakennetussa 600 neliön pitäjäntuvassa kirkkokansa yöpyi pitkillä kirkko- ja seuramatkoilla. Talo oli ollut eri aikoina sekalaisessa käytössä, muun muassa kouluna. Hoikkala ryhtyi ideoimaan.

Eräänä aamuna hän sai lukea lehdestä, että hänen Taidekeskus Salmela -suunnitelmansa oli voittanut. Salmelasta oli tuleva kesänäyttelypaikka, mutta ei vain se. Salmelan kesään kuuluu näet korkeatasoinen luento- ja konserttisarja.

Ensin oli remontoitava talo. Tuomas Hoikkala sanoo, että aluksi tuntui, että hankkeesta saa vain velkaa. Oli otettava puolen miljoonan edestä lainaa remonttia varten. Ilman oma vahvaa uskoaan ja intomielisyyttään hän ei olisi jaksanut kestää hankkeeseen liittynyttä taloudellista painetta. Vasta viime kesänä, Salmelan viidentenä, päästiin lyhentämään velkapääomaa. Tapahtuman kävijämäärä on kasvanut alkuaikojen kuudesta–seitsemästä tuhannesta 20 000:een.

Oli niitä, jotka pelottelivat riskeillä ja huomauttivat siitä, ettei Hoikkalalla ollut minkäänlaista taloudellista koulutusta.

”Juuri se kääntyi voitoksi. Nyt sanotaan, että hyvä kun et ole sellainen, että hyvä kun hoidat hanketta taiteen arvoilla, taiteen ehdoilla ja taiteen herkkyydellä.”

Kysymykseen onko tämä bisnestä, Hoikkala vastaa:

”Ei tähän voi yhdistää bisnestä. Älä sano jutussasi yhtään kertaa sanaa bisnes, tai minä suutun. Se on niin hirveä sana.”

”Työintoni tulee taiteesta. Sen tämä ala vaatii. Se on vaikein ala mitä voi kuvitella: saada suomalainen yleisö kiinnostumaan suomalaisesta nykytaiteesta.”

Tuomas Hoikkalan ystävä ja Salmelassa vieraillut taiteilija Esko Tirronen kutsui kuvanveistäjä Laila Pullisen tutustumaan Salmelaan 1990. Pullinen ihastui Salmelan, Mäntyharjun kirkon ja uuden näyttelytilan eli vanhan pappilan muodostamaan hienoon kulttuurimiljööseen. Kuitenkin hän epäili Salmelan tulevaisuutta, koska ”kansaa ei ole koulutettu ottamaan vastaan kuvataidetta”. Mutta Tuomas Hoikkalan tapa hoitaa asioita vakuutti. ”Hänellä on viisas politiikka, joka lähtee taiteilijan tietämyksestä. Hän näkee vaivaa ja hän nauttii saadessaan olla yhteydessä taiteilijoihin, jopa pystyy innoittamaan taiteilijaa.” Kimmo Kaivannon mielestä Hoikkalalla on syntymälahjana kyky herättää luottamusta. ”Hänessä on tiettyä herkkyyttä, joka on aina ihmiselle plussaa.”

Jorma Hynninen, Karita Mattila, Jaakko Ryhänen, Esa Ruuttunen, Walton Grönroos, Monica Groop… Päivi Setälä, Matti Kuusi, Martti Lindqvist, Kari Cantell, Lassi Nummi, Esa Saarinen… Reino Hietanen, Esko Tirronen, Ulla Rantanen, Olavi Lanu, Laila Pullinen, Sam Vanni, Juhana Blomstedt, Ernst Mether-Borgström, Radoslaw Gryta…

Salmelan taiteilijoiden ja luennoitsijoiden nimilista on näyttävä  (myös kuvataiteilijat ”luennoivat”, kertovat työstään). Kuvataiteen alueella Hoikkalalla on ollut selvä linja: varttuneet, merkittävästi suomalaiseen taiteeseen vaikuttaneet modernistit.

Mutta Salmela on ojentanut kätensä myös nuorille taiteentekijöille. Taidekeskuksella on sopimus Kuvataideakatemian kanssa. Kolme vasta valmistunutta lupaavaa taiteilijanalkua pääsee työskentelemään vuodeksi Salmelan tiloihin. Asunnon ja ateljeetilat he saavat ilmaiseksi. Kiitokseksi he luovuttanut kukin yhden teoksen Mäntyharjun kunnan kokoelmiin. Ensimmäisillä kolmella nuorella, Lotta Kjellbergillä, Minna Törrösellä ja Mika Vesalahdella on nyt Salmelan-vuosi takanaan. Se on merkinnyt heille hyppäystä eteenpäin taiteilijanuralla muun muassa näyttelyjen ja apurahojen muodossa: Lotta Kjellberg lähtee Firenzeen ja Minna Törrönen Japaniin. Tarkoituksena on jatkossa valita Salmelaan nuoria taiteentekijöitä myös ulkomailta.

Ensi kesän Salmelan taidetapahtuma on sen historian näyttävin. Sen suojelijaksi on saatu itse Eeva Ahtisaari. Salmelassa on esillä ryhmä maaliskuulaiset, joka ensimmäistä kertaa esittäytyi Helsingin Taidehallissa maaliskuussa 1964. (Favén, Hartman, Hietanen, Häiväoja, Kaivanto, Lehtinen, Pullinen, Rantanen, Sievänen, Pyykkö, Tapper, Tirronen.) Oleellista on, että taiteilijat esittäytyvät nyt ensimmäistä kertaa tuon tapahtuman jälkeen uusilla teoksilla; vuoden 1989 maaliskuulaisten Taidehallin näyttelyhän oli takautuva. Näyttelyllä Mäntyharjun kunta juhlii samalla kertaa 400-vuotista historiaansa.

Hoikkalan ideoita on myös Salmelan taidegrafiikkakokoelma, jota hän oikeutetusti sanoo ainutlaatuiseksi. Kesänäyttelyn taiteilijoilta tilataan teos kokoelmaan. Siitä jää pysyvä dokumentaatio Salmelan linjasta.

Hoikkala korostaa, ettei Salmela olisi pärjännyt ilman julkista ja sponsoritukea. Opetusministeriö ja Mäntyharjun kunta ovat oivaltaneet hankkeen arvon.

Tuomas Hoikkala ei mielellään esittele toista suurprojektiaan, joka liittyy hänen yksityiselämäänsä. Hän osti yhdeksän vuotta sitten konkurssipesän huutokaupasta kotiseudultaan vanhan, lähes romahtaneen huvilan siihen liittyvine rakennuksineen. Vasta vuosi sitten päärakennus saatiin siihen kuntoon, että Hoikkalan nelihenkinen perhe (2- ja 4-vuotiaat tyttäret) pääsi muuttamaan taloon.

Lumoavassa maisemassa Vuohijärven rannalla olevan huvilan omisti viimeksi Oy Grahn Ltd, jonka omistama lähellä sijaitseva vaneritehdas oli tehnyt konkurssin. Talossa ei ollut asuttu kolmeenkymmeneen vuoteen. Remontin työläyden ja kalleuden voi aavistaa vain se, joka on ostanut ja kunnostanut lahoavan puutalon. Huvila on Museoviraston suojelussa.

Tuomas Hoikkala on remontoinut yhden piharakennuksista ”museoksi”, näyttelytilaksi, mietiskelypaikaksi, mahdolliseksi ateljeeksi.

Hän sanoo haluavansa kuolla Vuohijärven kodissaan, maisemassa, jota satapäinen joutsenlauma käyttää kevätmuuton taukopaikkanaan.

Mutta sitä ennen hän aikoo toteuttaa intomielisiä, uusia suunnitelmiaan. Ne liittyvät muun muassa uudenlaiseen tapana esittää taidetta, arkkitehtuurin ja kuvataiteen yhdistämiseen.

”Se prosessi, jonka olen taiteesta saanut, on minulle riittävä palkka tästä työstä. Kun rakastaa sitä, mitä saa tehdä… Harmittaa, kun suuri osa ihmisistä kulkee laput silmillä eikä koskaan ymmärrä katsoa taidetta, nähdä, kokea, tuntea.”

Vaimo todistaa, että aviomiehellä on kyky viedä asiat loppuun, kyky, joka monelta idearikkaalta ihmiseltä puuttuu. Hän kertoo vielä, että vaikein hetki Tuomas Hoikkalalle on se, kun kesän lopulla näyttely puretaan ja teokset viedään pois.

”Jos kaikki olisivat samanlaisia kuin Tuomas Hoikkala, Suomessa ei olisi lamaa”, sanoi Timo Sarpaneva Salmelan näyttelyn avajaisissa.