Ei tänään

Toukokuussa Porin keskustassa paloi kerrostalo Keskuskartano. Kirjailija Hanna-Riikka Kuisma on yksi sen asukkaista.

Keskuskartano-kerrostalo paloi Porin keskustassa 15. toukokuuta 2019. © Tomi Glad / lk © Tomi Glad / lk

Kulttuuri 12.07.2019 06:00
Teksti Hanna-Riikka Kuisma kuvat Jarmo Wright

Olen lähdössä viemään roskia ja käymään kaupassa. Kengännauhoja solmiessani kuulen hälytysajoneuvojen äänet. Että ne pysähtyvät lähelle. Toivon, ettei ole mitään vakavaa, ammuskelua tai kolaria.

Hymyilen ihmisille astuessani hissiin. Molemmat mulkaisevat minua tervehtimättä ja yrittävät alhaalla tunkea ohitseni. Ehdin ajatella, että onpa epäkohteliaita tyyppejä ennen kuin avaan alaoven ja kuulen pamahduksia, kuin laukauksia.

Pihalla seisoo rykelmä asukkaita. Kaikki tuijottavat samaan suuntaan. Käännän katseeni yläoikealle. Ylin kerros liekehtii. Tuli näyttää epätodelliselta. Oranssi liian kirkkaalta räikeänsinistä taivasta vasten, kuin erikoistehoste elokuvissa.

Pelastushenkilökunta sammuttaa jo paloa, joten soitan puolisolleni, että ulos nyt. Hän on nopeasti alhaalla ja lähtee ajamaan autoa pois pihasta, vielä kun voi.

Kanniskelen edelleen täysiä roskapusseja.

Tuli leviää hulmahtaen pitkän ullakon halki. Savun noustessa jo talon molemmista päistä ihmiset huutelevat hädissään monilla kielillä läheisiään tulemaan ulos, tai yrittävät saada heitä puhelimella kiinni.

Mietin: montako kuollutta, paljonko sisällä on ihmisiä?

Keskuskartano-kerrostalo paloi Porin keskustassa 15. toukokuuta 2019. © Tomi Glad / lk

Vahvinta yhteenkuuluvuuden tunnetta naapurien kanssa kokee kriisitilanteissa. Tai niin ainakin sanoin kaksi viikkoa aikaisemmin Ylen Kulttuuriykkösessä, kun keskustelimme Kerrostalo-kirjastani.

Nyt tunnen hukkuvani ihmismassaan. Kuin festareilla tai mielenosoituksessa, joka muuttuu painajaiseksi.

Palavan rapun asukkaat evakuoidaan ensin. Seuraavaksi pyritään saamaan meidät muut pois piha-alueelta. Vaellan lauman mukana, osana paimennettavaa ihmiskarjaa. Jään talon kulmille niin kuin muutkin.

Joukko ympärillä on laajentunut valtavaksi. Näen tuttuja, jotka eivät asu täällä päinkään. En tervehdi yhtäkään. Tulee alaston olo, kun joka puolella väijyy tuijottavia silmiä. Tämä on show, spektaakkeli. Kollektiivinen tulen tuijottamisen primitiivisyys. Missä olit, kun Porin Keskuskartano paloi?

Pientä lasta talutetaan ulos alaovesta. Lapsella on päällään pelkät alushousut ja t-paita. Hän taapertaa tuhkassa paljain jaloin. Rinnalla kulkee nuori nainen, isosisko tai äiti. Palomiehen suojelevat kädet, lapsen luottavainen ja reipas, ei kovin kauan sitten opittu kävely ja paljaat jalat saavat vatsanpohjassa ja rintakehässä painaneen kiristävän tunteen leviämään päähän ja raajoihin.

Lapsi ja pieni nainen kannetaan ambulanssiin.

Vieressäni vanhempi herra raivoaa, että saatanan narkkarit. Selostaa, miten koko homma on hänen sekakäyttäjänaapuriensa tekosia. Ovat kuulemma räjäyttäneet jotakin. Nainen lähistöllä yhtyy huutoon.

Ne narkkarit, ne saatanan narkkarit, pitääkö sellaisillekin asuntoja antaa?

Saamme sovittua puolison kanssa paikan, josta hän hakee minut. Ryntään tungoksen läpi oudossa rinnakkaistodellisuudessa, jossa olen sekä Kerrostalo-romaanini sisällä että Arya Stark pakenemassa palavasta Kuninkaansatamasta.

Kun vihdoin näemme, en suostu heti lähtemään. Hoen, että meidän pitäisi olla tuolla. Missä? Muiden joukossa. Puoliso näkee shokkitilani, käskee autoon ja vie parin kilometrin päähän vanhempieni luo.

 

Yle näyttää livestreamina tulipaloa. Liekehtivä kotitaloni on valtakunnallinen pääuutinen. Peittoaa sen, että kirjani ja minä olimme viime viikonloppuna Hesarissa kulttuurin pääjuttuna. Kävelen edestakaisin kahvikuppi kädessä. Arvelen menettäneeni kaiken.

Silloin ensimmäinen toimittaja soittaa. Olen edelleen shokissa ja vastailen kysymyksiin parhaani mukaan, kunnes toimittaja kysyy, että eikö ole ironista, että tämä tapahtuu, kun kirjoitit juuri Kerrostalo-nimisen romaanin, jossa…

Suljen puhelimen järkyttyneenä.

Muutaman minuutin kuluttua tajuan, etten halua julkisuutta tulipaloon liittyen. Tai en nyt, en tällä tavalla. Varsinkaan, kun ihmisuhreista ja loukkaantuneista ei vielä tiedä. Soitan toimittajalle takaisin ja pyydän, ettei kommenttejani tule lehteen. Pyyntöön suostutaan.

Voin huonosti, kaikki lääkkeeni ovat kotona. Otan yhteyttä päivystykseen. He ovat saaneet poikkeusluvan jakaa reseptilääkkeitä illaksi ja aamuksi.

Ensiavun odotustilassa kaikki puhuvat tulipalosta. Yritän sulkea korvani uusilta juoruilta ja mieleeni pulpahtaa olohuoneen lattialle kaatuneet paperiroskat, jotka oli tarkoitus viedä seuraavana päivänä. Lattia, joka piti imuroida ja pestä viikonloppuna.

Ajatukseni katkaisee jo kolmas toimittaja. Ei, en kommentoi edelleenkään.

Saan lopulta lääkkeeni pienissä paperipusseissa puoli yhden aikaan.

Häpeän sotkuista eteistä kuin vanha nainen, joka pitää aina ehjiä ja puhtaita alusvaatteita siltä varalta, että joutuu onnettomuuteen.

Aamulla avaan television. Talo ei ole palanut maan tasalle. Ullakon on annettu palaa hallitusti vesivahinkojen välttämiseksi.

Muistan taas roskat. Miksi en siivonnut jo aiemmin, miksi jätin sen viikonlopuksi?

Fantasioin, miten tunkisin roskat jätesäkkiin, jos pääsisin käymään kotona. Ajatus on järjetön. Enhän edes tiedä, onko asunnosta mitään jäljellä. Häpeän silti kuin vanha nainen, joka pitää aina ehjiä ja puhtaita alusvaatteita siltä varalta, että joutuu onnettomuuteen.

Soitan tulipalon uhreille avattuun SPR:n kriisipuhelimeen ja sanon, että meillä ei ole juuri muuta kuin likaiset vaatteet yllämme. Pyytävät käymään toimipisteessään.

Saamme maksusitoumukset kierrätystavarataloon. Kieltäydyn keskusteluavusta, mutta silti tilitän naisille lattialle kaatuneista roskista ja kiinni jääneestä täydestä pyykkikoneesta. Köyryselkäinen mummo auttajineen kysyy seurakunnan ruoka-avun perään. Nolottaa murehtia bändipaitoja.

Kun pääsemme Kontin tiskille, hymyilen anteeksipyytävästi ja painan pääni alas. Haisen savulta ja hiukseni ovat likaiset. Purskahdan melkein itkuun, kun myyjä tarjoaa minulle vielä toista pitkähihaista maripaitaa, vaikka sain jo yhden. Kokeilen farkkuja. Ensimmäiset sopivat paremmin kuin yhdetkään pitkään aikaan. Saan myös kaksi t-paitaa, kotihousut ja kahdet sukat. Puolisoni saa kahdet kengät, hän lähti kotoa rikkinäiset reinot jalassa.

Poikkeamme viranomaisnauhalla eristetyn alueen liepeillä kysymässä, pääseekö kotona käymään. Ei. Milloin? Ei tietoa, mutta ei tänään.

 

Herään painajaisiin ja kestää hetken tajuta, missä olen. Lapsena samassa huoneessa maatessani pelkäsin öisin tulipaloa. Tein suunnitelmia, miten päästä ulos.

Kolmivuotiaana istuin hoitajani pyörän takana katsomassa Porin Puuvillatehtaan paloa. Muistan yhä taivasta hipovan tulen ja savun. Miten samanlaisilta katolla lyöneet liekit näyttivätkään kuin keskiviikkona.

 

Palon syttymissyystä ei ole kuulunut vielä perjantainakaan mitään, vaikka palosta on jo kaksi päivää. Venyttelen lattialla kipeää selkääni ja pää pyörittää irrationaalisia ajatuskulkuja.

Entä jos joku on provosoitunut kirjastani? Tai halunnut lähettää minulle jonkin viestin?

Ovikello soi.

Säpsähdän, nousen avaamaan. Oven takana ei ole ketään. Palattuani matolle venyttelemään ajattelen jo, että kyseessä on luultavasti sarjamurhaaja, joka polttaa vanhempieni talon seuraavaksi.

Jankutan puolisolle roskista ja pesemättömistä lattioista. Tiuskimme. Menen mököttämään toiseen huoneeseen.

Iltapäivällä pakkaamme vähät tavaramme ja suuntaamme sukulaisten mökille. Matkalla soitan numeroon, josta viranomaiset tavoittelevat muualle kuin Yyterin joukkomajoitukseen evakuoituneita henkilöitä.

Kuulen, että taloon ei pääse viikonloppuna kuin hakemaan valvotusti hengelle ja terveydelle välttämättömiä tavaroita. Mietimme, kuuluvatko astmapiippu ja purentakisko niihin, mutta olemme liian väsyneitä ajattelemaan sitä nyt.

Olen harvoin pystynyt elämään päivän kerrallaan edes hyvinä aikoina. Nyt se hetken onnistuu. Mökki sijaitsee vasta vehreyteen puhjenneen luonnon keskellä. On toukokuulle harvinainen hellepäivä. Jompikumpi laittaa kännykästä musiikkia, ja jännitys purkautuu, kun nauramme ja alamme tanssia nurmikolla.

Iltapäivällä tulee helpottava tiedonmurunen. Naapurirapussa asuva kaveri on päässyt hakemaan lääkkeitään. Hänen asuntonsa ei ole tuhoutunut, vaikka se on kuusi kerrosta korkeammalla kuin meidän.

Alan kirjoittaa tapahtumista. Kirjoitan aamun tunneille asti. Ajattelen jo lapsena aloittamiani paperipäiväkirjoja. Olen säilyttänyt niitä, ironista kyllä, suuressa jenkkikassissa siksi, jotta saisin ne mukaani nopeasti vaikkapa tulipalon syttyessä. Näen mielessäni, miten vanhanaikaisella kaunokirjoituksella kirjoitetut sivut kelluvat irtonaisina lattialle kertyneessä sammutusvedessä.

Minussa herää pieni materialisti. Olen häiritsevän kiinnostunut vaatteista ja meikeistä, pesuaineista, rasvoista ja hiuslenkeistä.

Sanotaan, että kriisi auttaa ihmistä löytämään itsestään kaikenlaisia henkisiä ja hengellisiä puolia. Minussa herää pieni materialisti. Olen häiritsevän kiinnostunut vaatteista ja meikeistä, pesuaineista, rasvoista ja hiuslenkeistä. Ehkä se muistuttaa siitä, miten ohut sivistyksen kerros on. Miten loogisen arkiminän takaa paljastuu katastrofitilanteessa sekä kummallisia että yllättäviä tarpeita, haluja ja tunteita.

Viikon päähän on sovittu naistenlehden henkilöhaastattelu. Mitä jos en saa meikkejäni ennen sitä? Ei minulla ole varaa ostaa uusia. Päivällä joku tarjosi nettiryhmässä palon uhreille käyttämätöntä kosmetiikkaa. Ne ovat vieläkin vapaana, mutta en kehtaa pyytää, kun samalla palstalla jotkut rukoilevat lapsilleen kenkiä.

Käyn mielessäni läpi koreografioita, miten aion kerätä tärkeimmät tavarat asunnosta lyhyellä käynnillä.

 

Soitan maanantaina taloyhtiön yhteyshenkilölle, että pääsisikö tänään käymään kotona. Edes pikaisesti, niitä hengelle ja terveydelle… Hän sanoo, että talo on vartioitu, mutta saattajan kanssa pitäisi päästä.

Lähdemme välittömästi mökiltä kaupungille. Kelaan päässäni välttämättömimpien asioiden listaa: purentakisko, lääkkeet, ulkoinen kovalevy.

Kierrämme karsinan reunoja, kunnes löydämme keltaliiviset vartijat. Nuoret miehet kertovat, että juuri nyt on käynnissä viranomaisten kriisipalaveri. Talo on pelastuslaitoksen hallussa, ilman palomestarin lupaa ei sisään ole asiaa.

Tulemme parin tunnin päästä uudelleen. Paikalle on syntynyt pieni jono. Selostan muiden tavoin vartijalle, miksi juuri minun pitäisi päästä käymään asunnollani. Kivahtelen sivuilleni, että älkää etuilko.

Tulee vanhemman rouvan vuoro. Hän lähtee köpöttelemään kypärä päässä palohenkilön taluttamana, mutta hyytyy parinkymmenen metrin jälkeen. Valtava nosturi liikuttelee hiiltyneitä pellinpalasia korkealla talon yläpuolella.

Olen jo seuraavana, kun vartija sulkee aitauksen. Sanoo, että nyt ei mene kukaan. Illemmalla voi vielä kokeilla.

Lähestyessämme taloa kolmannen kerran huomaamme erään naapurin, joka kantaa suurta muovikassia. Toivo herää. Sama nuori vartija päivystää samalla kulmalla kuin aiemminkin.

Ei tänään.

Emme jaksa enää edes yrittää puhua tyyppiä ympäri. Hän vain tottelee käskyjä.

Myöhään illalla luen uutisen, jossa sanotaan, että asuntoon palaaminen voi kestää kuukausia. Romahdan. En pysty hetkeen tekemään muuta kuin makaamaan lattialla ja itkemään hiljaa. Tämän maanantain ei pitänyt olla jos.

 

Haemme automarketista muutamia lisävaatteita ensihätään. Kiertelemme alelaareja. Mietin, voinko ostaa nätimmän t-paidan, joka maksaa 5,95, koska ruman saa hintaan 3,99. Puolisoni lastaa molemmat paidat ostoskärryyn.

Repeämme nauruun nähdessämme toisemme. Aivan kuin olisimme b-luokan elokuvassa, jossa karkulaisten on ollut pakko muuttaa ulkonäköään nopeasti.

Alkuillasta someen alkaa tihkua huhuja, että tavaroitaan pääsee hakemaan viikonloppuna. En haluaisi toivoa, mutta kun taloyhtiö tiedottaa jotakin vastaavaa, varovaista pilkahdusta ei voi estää.

Uutisissa lukee, että asunnoissa käytäisiin yhdessä poliisien kanssa. Kuulostaa erikoiselta, kun asukkaita on 250 ja asuntojakin 160. Tulee absurdi olo, että on syytettynä jostakin.

Heilahdan taas yli laidan. Josef K. tapaa Liisan Ihmemaassa. Se iskee joka päivä. Masea mieli, raajojen puutuminen. Tuntuu kuin kaikki ilmeet katoaisivat kasvoilta. Hukkumisen tunne, lamaantuminen.

Selailen kepeää lehteä, jotta ei tarvitsisi ajatella mitään. Oinaan horoskoopissa lukee, että puolessavälissä kuuta tunnelmat laskevat, kun raha- ja asuntoasiat vaativat huomiota. Auktoriteetit alkavat ärsyttää. Lopussa on maininta poikkeuksellisen kaksijakoisesta toukokuusta. Olemme puolison kanssa molemmat horoskooppimerkiltämme oinaita. Tulipalo oli 15. toukokuuta.

Illalla lastaamme lainatut matkalaukut valmiiksi autoon nopean lähdön varalta. En tietenkään saa nukuttua, koska käyn mielessäni läpi tarpeellisia tavaroita. Ja samalla pelkään kaiken tuhoutuneen.

Olemme alkaneet ajaa kiertoreittejä, jottei tarvitsisi nähdä taloa.

”Asukkaiden pääsy Keskuskartanoon lykkääntyy edelleen”, talon tiedotesivusto kertoo.

Eli ei tänään, toistoa toiston perään. Päiväni murmelina jatkuu.

Sinniteltyäni yli viikon tilanteessa, jota kotimaan uutiset seuraavat tiiviisti, tulen suhtautumaan jatkossa uutisiin varautuneemmin. Se tuskin on tiedotusvälineiden vika, mutta on raskasta lukea sadatta kertaa, että hengelle ja terveydelle tärkeät asiat kuten lääkkeet on jokainen päässyt hakemaan.

Entä puolison astmapiippu? Entä purentakiskoni, jonka puuttumisen vuoksi posket ovat sisältä jo vereslihalla ja etuhampaiden ohuemmiksi käyvät kärjet täynnä öisin hiertynyttä luujauhoa? Lääkkeisiin en edes mene.

Olemme alkaneet ajaa kiertoreittejä, jottei tarvitsisi nähdä taloa.

 

Palon syttymissyy ja sen poliisitutkinta on kiinnostanut minua alusta asti hämmentävän vähän, ottaen huomioon true crimen parissa viettämäni ajan. Tragedioita on helpompi seurata etäisyyden päästä.

Nyt lehtiotsikko huutaa kissankokoisin kirjaimin: Keskuskartanosta poliisiasia. Mikäli ymmärrän lukemani, ullakolla on ollut luvattomia asuntoja, joissa oli palotarkastukset tekemättä. Ajattelen omaa Kerrostaloani. Sitä, miten kuvitteellisessa lähiössäni on hyödynnetty kaikki mahdolliset tilat epäviralliseen asumiseen. Kylmää vähän.

Alan sisäistää olevani tilapäisesti asunnoton. Olen kirjani yhteydessä puhunut haastatteluissa asunnottomuudestani nuorena aikuisena. Nyt olemme palanneet taas vanhempieni luo.

Elämällä on mielenkiintoinen tapa osoittaa ihmiselle tämän pienuus. Koko kevättalven suunnittelin yksityiskohtaisesti, mitä kaikkea teen keväällä ja kesällä. Muutama kipinä tai liekki jostakin, ja kaikki suunnitelmat haihtuivat kirjaimellisesti savuna ilmaan.

Märehdin asiaa koko päivän. Mökötän omissa oloissani.

Alkuillasta saan tutulta viestin, että keskiviikkona pääsisi vihdoin käymään kotona hakemassa tavaroita ja katsomassa, missä kunnossa asunto on. Silloin palosta on kulunut jo kaksi viikkoa.

Kun luen puolisolle viestin, hän hymähtää. Tämä on kuultu ennenkin. Ei kuitenkaan mene kauaa, kun informaatio päivästä ja aikatauluista tulee viralliselle tiedotesivulle.

Googlaan, miten savunhaju lähtee vaatteista. Vaikuttaa lupaavalta, kunnes tajuan, että kyse on tupakansavusta tai jos on oleillut nuotion lähellä.

Valmistaudun naistenlehden haastatteluun. Kävin sitä varten äitini kanssa ostoskeskuksessa. Vihaan shoppailua, enkä koskaan käytä sitä sanaa. Löysin halpoja meikkejä, rintaliivit kaksi yhden hinnalla ja miesten puolen alerekiltä kauluspaitoja, jotka maksavat eurosta viiteen.

Laittaudun ensimmäistä kertaa aikoihin. Meikkaan huolellisesti ja tuntuu kuin olisin tauon jälkeen saanut kasvoni takaisin. Pinnallista tai ei, tunnen oloni ihmismäisemmäksi asiallisissa vaatteissa, kasvoissa ja hiuksissa.

Haastattelu menee hyvin. On tervetullut irtiotto esiintyä välillä Kirjailija Kuismana ja puhua muustakin kuin tulipalosta.

Päästyäni takaisin evakkopaikkaan otan selfien, pesen meikit, vaihdan kotiverkkareihin ja alan jännittää huomista. Hion jo ensimmäisistä päivistä olemassa ollutta listaani tarpeellisista tavaroista. Googlaan, miten savunhaju lähtee vaatteista. Vaikuttaa lupaavalta, kunnes tajuan, että kyse on tupakansavusta tai jos on oleillut nuotion lähellä.

 

Facebook muistuttaa tänään, että muutin Keskuskartanoon tasan vuosikymmen sitten. En voi välttyä ajattelemasta ympyröiden sulkeutumisia.

Netissä lukee tiukka aikataulu. Puoli tuntia kiipeilyineen, mukaan saa ottaa sen, mitä jaksaa kantaa. Sisään mennään kellarin kautta, koska pihalla on vielä liian vaarallista.

En ole käynyt näin lähellä katolta karrelle palanutta ja päädyistään kuorittua taloa sitten palopäivän. Paikalla seisoo jo muutamia tiukkailmeisiä ihmisiä, jotka puristavat laukkujaan kovin käsin, eivätkä vilkuile ympärilleen. Oma elekieleni on samanlainen.

Kun kellarin ovi avataan, tunnen adrenaliiniryöpsähdyksen ja tarraan laukkuihini vielä tiukemmin. Astelemme sisään ensimmäisten joukossa. Aakkosjärjestyksessä aikaisemmat rapulliset ovat käyneet täällä jo aamulla. Kun nousen portaalle, näen ensimmäiseksi maassa hiiltyneitä riekaleita kirjojen sivuista.

Ilmoittautumispisteellä SPR:n työntekijät jakavat vesipulloja. Istumme odottamaan, sillä kaikkien pitää mennä porraskäytävään samaan aikaan. Vihdoin joku sanoo kaukaa käytävän uumenista, että nyt lähdetään.

Onneksi emme asu kympissä tai edes seiskassa. Olen tottunut huonon polveni takia vetämään itseäni kevyesti kaiteesta ylöspäin. Nyt se ei onnistu. Kapuan pimeässä rappukäytävässä puolisoni perässä kylkimyyryä kierreportaita pitkin. Kun pääsemme kerrokseemme, mädän lemu iskee vasten kasvoja. Avaan oven ja astumme sisään. Totuuden hetki.

 

Tuoksuu kodilta. Minulta. Meiltä. Ei vettä lattialla, ei nokea seinissä. Nuuhkaisen olohuoneeseen unohtunutta hupparia. Nuuskin takkeja ja päiväpeittoa. Mikään ei tuoksu tavallisuudesta poikkeavalta. Pakastin ja jääkaappi ovat tietenkin auki ja sulaneita, ja kun vihdoin avaan pyykkikoneen, sieltä lemahtava katku on epämiellyttävä. Ei se silti sama ole, mikä löyhkäsi rappukäytävässä. Se on jonkun muun murhe. Lattialle tipahtelee vaaleansinistä nestettä, kun tungen paidat jätesäkkiin pesulaa varten.

Puolisoni on helpottunut, hänen kitaransa ovat kunnossa. Hän pyytää kurkkaamaan parvekkeelle. Oven lasi on särkynyt, seinät mustuneet ja muovituoleista on jäljellä vain metallikehikko. Onneksi ovi oli jäänyt kiinni.

Läväytän matkalaukut auki. Pakkaan ensin lääkkeet ja sen jälkeen tietokonelaukun. Saan suuren osan meikeistäni mahtumaan juuri ja juuri isoon toalettipussiin. Kouraisen pesuaineet, rasvat, vitamiinit, tärkeimmät kirjastonkirjat ynnä muut muovikasseihin ja heitän kassit matkalaukkuihin.

Alan hamstrata. Laitan toisen takin takkini päälle ja kerään taskut täyteen kynsilakkoja, pinnejä, hammaslankaa, hiuslenkkejä, pinsettejä. Ajasta on kulunut jo yli puolet.

Vaatteet, voi helvetti! Vaatehuoneessa on sähköjen puuttuessa pilkkopimeää. Saan kännykkää taskulamppuna käyttäen haalittua vaatteita puolikkaan matkalaukullisen verran. Kun ovella jo kolkutellaan lähdön merkiksi, hamuilen mukaan lisää irtotavaraa muistitikusta maustepussiin, pujotan kaikkiin sormiini sormuksia ja ranteisiin ja kaulaan koruja.

Tärkeysjärjestyksessä top 3:ssa olleen purentakiskon sujautan povitaskuun viime hetkellä, oven ollessa jo auki.

Kun herään roudaamisen jälkeen pitkiltä päiväunilta, on ilta. Valvon aamun tunneille murehtien, mitä kaikkea unohdin ottaa mukaan.

Ei siinä oikeasti ole kyse tavaroista. Ei ole ollut missään vaiheessa. Niihin on vain helpompi sitoa merkityksiä kuin tunteiden kaltaisiin abstrakteihin asioihin. Ymmärrän sen rationaalisesti, mutta stressi ei silti helpota ennen kuin nukahdan.

 

Roskat tai likatahra lattiassa eivät vaivaa enää yhtään. Mieleni oli ehtinyt kasvattaa ne monikymmenkertaisiksi todellisuuteen verrattuna. Näen netistä kuvia asunnoista, joissa on ikkunat puitteineen tulleet sisään, seinät ja tavarat noessa, ja luen juttuja kaameasta savunhajusta.

Puen päälleni ensimmäiseksi pelastamani vaaleanpunaisen turvahupparin. Ei ollenkaan savuinen. Se on pieni ihme.

Tulevaisuus on monilta osin auki. Osaan asioista voi vaikuttaa itse, osaan ei ollenkaan.

On myös paljon pohdittavaa, esimerkiksi koska ja missä elämä jatkuu tämän välitilan jälkeen. Se on asia, jota pitää harkita perusteellisesti, mutta ei juuri nyt.

Ei tänään.

 

Hanna-Riikka Kuisman romaani Kerrostalo (Like) ilmestyi maaliskuussa.

Sisältö