Tim Burtonin musikaalissa veri roiskuu

elokuvat
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
johnny depp ja tim burton

Tim Burton teki elokuvan Stephen Sondheimin verisestä Broadway-hitistä luottonäyttelijänsä Johnny Deppin kanssa.

Teksti Kalle Kinnunen
Kuva Kevork Djansezian/AP/LK

“Olihan se hullu ehdotus. Musikaali, jonka näyttelijöistä kukaan ei ollut laulanut aiemmin. Musikaali, jossa olisi verta. Musikaali, joka onkin oikea, lapsilta kielletty kauhuelokuva. Mutta he sanoivat heti kyllä.”

Tim Burton muistelee, kuinka hän esitteli tuoreinta elokuvahankettaan Warner Bros –studion pampuille.

“Eivät he minun omalle elokuvaidealleni olisi sanoneet kyllä, jos ainekset olisivat olleet nuo. Mutta kuuluisan säveltäjän nimi auttoi.”

Sweeney Todd – Fleet Streetin paholaisparturi on fantasiaelokuvistaan tunnetun Burtonin filmatisointi Stephen Sondheimin musikaalista. Musikaali on nähty myös Suomen kansallisoopperassa, jossa Juice Leskisen kääntämä versio sai ensi-iltansa syksyllä 1997.

Jos Tim Burtonin elokuvat eivät ole tuttuja, Sweeney Toddista on hyvä aloittaa. Se on komeinta ja tyypillisintä Burtonia: romanttinen aikuisten satu, jossa on paljon sekä kaunista että makaaberia. Siinä on piinattu, herkkä mies, ahdinkoon joutunut kaunotar, viatonta lempeä ja kellarista hiipivää kalman tuoksua.

Ja pääosassa on Johnny Depp, kuten myös ohjaajan aiemmista elokuvista onnistuneimmissa, Edward Saksikädessä ja Ed Woodissa.

Tai ehkei Sweeney Todd ihan kaikille ole se oivallisin Burton-elokuva. Elokuvan verisyys voi häiritä. Ainakin niin ajateltiin Valtion elokuvatarkastamossa, joka pamautti sadulle ikärajan K-18. Kun maahantuoja valitti siitä, ikäraja säilyi yllättäen myös Elokuvalautakunnassa.

Veri saattoi maksaa elokuvalle myös Oscar-ehdokkuuksia jaettaessa. Sweeney Todd ehti voittaa parhaan elokuvan Golden Globen musikaalien ja komedioiden sarjassa ja oli Oscar- ennakkosuosikki, mutta saikin tyytyä niissä kolmeen ehdokkuuteen. Tärkein oli Deppin pääsy parhaan miepääosan kisaan.

“No minä en koskaan odottanutkaan, että kauhumusikaali olisi Oscar-materiaalia. En koskaan tee elokuvaa odottaen mitään tuollaista. Iloa tuo se, että kadulla joku kertoo minulle pitäneensä elokuvastani”, Burton sanoo.

Tarina kuin Grimmin sadusta

Tarina Toddista on legenda. Sarjamurhaajaparturista kirjoitettiin jo 1840-luvulla. Tosielämän esikuvaa hahmolla ei kuitenkaan ole.

Elokuva sijoittuu jonnekin 1800-luvulle savusumun hautomaan Lontooseen, jossa herrat ovat sikoja ja kohtelevat köyhiä raa’asti. Oikeutta ei kerta kaikkiaan ole, siitä pitää huolen täysin korruptoitunut virkavalta.

Benjamin Barker (Depp) on nuori perheellinen mies, jonka kauniiseen vaimoon julma tuomari Turpin (Alan Rickman) iskee silmänsä. Roistomainen Turpin lähetyttää Barkerin pakkotyöhön Australiaan. 15 vuotta myöhemmin Barker palaa Sweeney Toddin nimeä käyttäen kaupunkiin näyttävää kostoa hautoen. Hän tarvitsee kulissikseen parturiliikettä. Sen alakerrassa surkeaa piirakkaleipomoa pitävä neiti Lovett (Helena Bonham-Carter) taipuu rikostoveriksi. Kun Sweeney Toddin partaveitsi alkaa viuhua ja kaulavaltimot katkeilla, paranee myös neiti Lovettin leipomien piirakoiden lihan laatu merkillisellä tavalla.

Mutta mikä pahinta, Turpinista on tullut Toddin tyttären holhoaja.

Maailma on kuin Grimmin sadusta. Burton on tyylitellyt kuvat melkein mustavalkoisiksi. Päähenkilöt on meikattu aavemaisiksi. On synkkää, todella synkkää – mutta musta huumori on aina läsnä.

Burton osti Sondheimin musikaalin oikeudet jo kymmenen vuotta sitten. Silloin elokuvahanke ei edennyt.

“Olen siitä iloinen. Johnny ei ollut silloin vielä valmis. Enkä minäkään. Kymmenen vuotta elämänkokemusta auttoi ratkaisevasti. Pystyimme molemmat ammentamaan pettymyksistä ja suruista, toisaalta näkemään myös traagisen tarinan koomisen puolen aivan eri tavalla”, Burton pohtii.

Kymmenen vuoden aikana hulivilipoika Depp on raitistunut, muuttanut Ranskaan ja vakiintunut perheenisäksi. Burton puolestaan on eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan, muusastaan ja elokuviensa tähdestä Lisa Mariesta – ja elää nyt Bonham-Carterin kanssa.

“Alussa elokuva on surullinen rakkaustarina, sitten kummallinen romanttinen komedia Toddin ja Lovettin välillä. Toddin kärsimys estää häntä elämästä, mutta syntyy merkillinen perhe. Siinä on kaikki suuren tragedian elementit.”

Väkevä luottamus

Depp on Burtonille kuin Robert DeNiro Martin Scorseselle. Burton on ohjannut Deppiä kuudessa elokuvassa, jos mukaan lasketaan animaatio Corpse Bride.

Ensimmäinen yhteistyö oli Edward Saksikäsi vuonna 1990. Tarinan mukaan studio olisi vaatinut pääosaan Tom Cruisea.

“Näin taisi olla. Studio oli huolissaan, koska he eivät oikein ymmärtäneet elokuvaa. He ajattelivat, että se on varmemmin hitti, jos pääosassa on iso tähti, vaikka hän ei sopisikaan rooliin. Mutta Johnnyn tavattuani tiesin, että hän on Edward. Pidin siitä kiinni, onneksi.”

Nyt kaksikon välinen luottamus on todella väkevä.

“Kysyin Johnnylta, osaako hän laulaa. Hän sanoi kyllä. Se oli siinä. En kertaakaan kuullut hänen laulavan ennen kuin elokuvan kuvaukset olivat jo hyvässä vauhdissa. Kyllä hän olisi kieltäytynyt, jos olisi tiennyt, ettei osaa laulaa”, Burton sanoo.

Mutta onko Depp koskaan sanonut Burtonille ei?

“Hmm. Ei. Ei, koska en ole koskaan pyytänyt häntä tekemään mitään merkityksetöntä. Pyydän häntä elokuviin, joissa tiedän olevan sellaista haastetta, johon hän haluaa vastata”, Burton miettii.

“Johnny ei ole koskaan halunnut laulaa. Hänellä on bändi ja hän on soittanut kitaraa, mutta ei koskaan laulanut. Mutta hän pitää haasteista. Joten hän kai piti siitä, että pyysin häntä laulamaan.”

Näyttämön ja valkokankaan ero

Sweeney Toddia tehtäessä Burtonin jännittävin haaste oli saada Stephen Sondheim tyytyväiseksi. Sondheim on Broadwayn veteraani, jonka muita sävellys- ja sanoitustöitä ovat esimerkiksi musikaalit Forum ja Pimeä metsä. Myös West Side Storyn sanoitukset ovat hänen käsialaansa.

“Sain kuulla, että Sondheim inhoaa näyttämömusikaaleista tehtyjä elokuvia. Hänen mielestään ne eivät yleensä toimi – näyttämö ja valkokangas ovat niin erilaisia.”

Broadway-musikaaleihin perustuvia elokuvia kritisoidaan usein samoista asioista: tarina pysähtyy laulujen ajaksi ja laulamisen teennäisyys korostuu kameran edessä. Kun asetelmaan lisätään näytelmän lavasteiden matkiminen, lopputulos näyttää juuri siltä mitä se onkin: filmattua näytelmämusikaalia.

Sweeney Todd-elokuvaa nämä ongelmat eivät vaivaa. Sen laulujaksot eivät koskaan tunnu venytetyiltä tai itsetarkoituksellisesti näytösluonteisilta. Ilmeeltään se on taattua Burtonia, vieläpä parhaasta päästä. 1800-luvun Lontoo on toki oivallisin miljöö ohjaajan omimmalle kauhuromanttiselle maalailulle.

Viime vuosien palkituista ja menestyneistä musikaaleista, kuten Chicago ja Dreamgirls poiketen Sweeney Toddissa oikeastaan kaikki repliikit lauletaan.

“Tarina piti kertoa laulun ja musiikin, ei dialogin kautta. Sellaisesta musikaalista minä pidän, muihin en oikein osaa suhtautua”, Burton toteaa.

“Hikoilin, kun Sondheimin yksityisnäytös alkoi, mutta hän piti elokuvasta. Olin todella kiitollinen. Onneksemme hän ymmärsi tekovaiheessa jättää meidät rauhaan, tekemään tarinaan niitä muutoksia, jotka olivat välttämättömiä elokuvallisen ilmaisun kannalta.”

Laulavia näyttelijöitä

Yhdestä asiasta Burton ja Sondheim olivat alusta alkaen samaa mieltä.

“Hän sanoi, että on paljon parempi antaa näyttelijöiden laulaa, kuin yrittää saada laulajia näyttelemään hyvin. Valitsimme rooleihin päteviä näyttelijöitä, emme parhaita mahdollisia laulajia”, Burton sanoo.

“Kun ajatellaan elokuvan kehyksessä, laulaminen on luonteeltaan epärealistista. Kun joku ei-ammattilainen laulaa, siinä on jotain hyvin intiimiä. Se antoi tälle elokuvalle paljon. Kun Johnny ja Alan Rickman laulavat, näet ja kuulet, että he ovat siinä. Se on jotenkin paljon aidompaa. Mitä vähemmän ammattimaista, sitä aidompaa.”

Suomessa Burtonin Sweeney Toddin pääsevät näkemään vain yli 18-vuotiaat. Ratkaisu tuntuu hieman oudolta, kun elokuva on niin puhtaasti fantasiaa. Se ei ole missään tapauksessa lastenelokuva, mutta satu kuitenkin.

Näytteleminen on vanhojen kauhuelokuvien tyyliin laveasti liioiteltua, roolihahmot elämää suurempia. Roiskeiset kurkunleikkauksetkin ovat kaukana realismista. Veri ei näytä aidolta – kuten ei mikään muukaan elokuvan Lontoossa. Todd ja Burton maalaavat parturin huonetta punaiseksi taiteilijan antaumuksella.

Suomen ikäraja mietityttää Burtonia.

“Sääli. Elokuva on fantasiaa, ekspressionismia. Niin outoa kuin se onkin, parhaan palautteen olen saanut teini-ikäisiltä tytöiltä, 12–16-vuotiailta. He rakastavat traagista romanssia – ja tietävät hyvin, ettei veri ole aitoa”, Burton toteaa.

Hän oli teininä nörtti, syrjäänvetäytyvä piirustelija, jonka suuri intohimo oli kauhuelokuva. Elokuvaohjaajaksi Burton päätyi oltuaan Disneyn animaatio-osastolla piirtäjänä. Ensimmäinen ohjaustyö, animaatiolyhäri Frankenweenie sai palkintoja mutta päätyi hyllylle, kun Disneyllä pidettiin sitä liian pelottavana lapsille.

“Tiedän että maailma on täynnä väkivaltaa, kauheita asioita. Ihmiset säikähtävät pahoja uutisia ja ajattelevat, että elokuvat ovat aiheuttaneet osan niistä. Minulle elokuvat ovat aina olleet turvallisin tapa käsitellä voimakkaita tunteita. Kasvoin katsoen kauhuelokuvia, verisiä hirvityksiä, eikä minusta tullut murhaajaa. Ne auttoivat minua vapauttamaan ja työstämään tunteitani. Ne tekivät minusta paremman ihmisen”, Burton pohtii.

“Siihen tähtään elokuvissanikin. Haluan tehdä fantasioita, joissa on suuria tunteita. Sweeney Toddissa veri on osa rytmiä. Se on väri, joka tukee henkilöhahmoja.”

Milloin Burton näyttäisi elokuvan omalle pojalleen, joka on nyt viisivuotias?

“Voisin näyttää osia siitä, mutta en koko elokuvaa vielä nyt. Mutta jos hän haluaa katsoa sen, miksi ei. Lapset tietävät, mitä he haluavat nähdä, mikä heidän tasonsa on.”

Yhdysvalloissa lapset saavat aikuisten seurassa katsoa elokuvateattereissa melkein mitä tahansa.

“Minä halusin katsoa kauhuelokuvia jo viisivuotiaana. Suurin osa viisivuotiaista ei tietenkään halunnut, mutta minä rakastin niitä. Ja halusin nähdä ne elokuvateatterissa, pimeässä – tietäen, että näkemäni on fantasiaa.”

Aiheesta lisää
Sweeney Todd
Finnkino
Sweeney Todd (Wikipedia)