Teemu Sippo on katolinen piispa Suomesta: ”Vanhan Testamentin maailma oli kaukana tasa-arvoajattelusta”

Kulttuuri 30.6.2009 13:00

Katolinen kirkko sai kesäkuussa ensimmäisen suomalaisen piispan viiteensataan vuoteen. Isä Teemu puhui SK:lle selibaatista, tasa-arvosta, köyhyydestä ja kuuliaisuudesta.

Juttu julkaistu SK:ssa 6/2009.

Teemu Sippo Isä Teemu Sippo saarnaa tarvittaessa vaikka saksaksi Pyhän Marian kirkossa Helsingissä.

Isä Teemu Sippo melkein kikattaa.

On puhe hänen 22-vuotiaana antamastaan naimattomuuslupauksesta. Eräs mies totesi siitä kuultuaan: ”Melkoisen riskin otit. Mutta niin otin minäkin, kun nain tuon Birgitin.”

Avioliitto tai selibaatti, helppoa ei ole.

”Tulee kriisejä ja ailahteluita. Silloin pitää muistaa, mitä on luvannut. Mitä vahvemmin sitoutuu, sitä vapaampana voi elää.”

Teemu Sippo on luvannut myös köyhyyttä ja kuuliaisuutta.

Hän on pappisvihkimyksen aikana maannut pitkin pituuttaan kasvoilleen langenneena lattialla prostraatiossa. Se tarkoittaa itsen antamista kokonaan.

Monet kirkon käsitteet ja symbolit kumpuavat sukupuolesta: on isä Jumala, on neitsytäiti, on poika. Pappikin on isä – ja seurakunta perhe.

Teemu Sippo ei ole ajatellut asiaa sukupuolen kannalta.

”Jumala ei ole mies eikä nainen vaan kaikkeuden luoja. Hänen kuvaamisensa mieheksi on sidoksissa historiaan. Vanhan Testamentin maailma oli kaukana tasa-arvoajattelusta, mutta ihminen luotiin tasavertaisiksi mieheksi ja naiseksi.”

Sukupuoli on myös kirkon ongelmien keskiössä. Länsimaissa katolisella kirkolla on puute papeista. Syynä pidetään selibaattia. Siitä luopumistakin vaaditaan. Syksyllä päättynyt synodi eli piispojen kokous puhui varovaisesti naisten päästämisestä ”julistamaan”.

”Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo”, isä Teemu muotoilee. ”Pappisvirka ei minusta ole tasa-arvokysymys. Papiksi ei tulla aseman vaan kutsun takia. Mutta naisilla tulisi olla Vatikaanissa enemmän sanottavaa. Vatikaani on nykyisellään hyvin miehinen yhteisö.”

Hän olettaa, että perinteen takia kovin monet katolilaiset naiset eivät tunne itseään kutsutuiksi.

Piispan valinta on pitkä prosessi

Istumme Helsingin hiippakunnan piispantalossa. Teemu Sippo isännöi taloa, koska hän on toistaiseksi hiippakunnan asiainhoitaja. Piispa Jozéf Wrobel palasi kesällä Puolaan. Uutta piispaa etsitään. Paavin Pohjoismaiden nuntius, Tukholmassa toimiva lähettiläs, on viestittänyt ehdokkaista Roomaan. Piispojen kongregaatio äänestää, tosin nuntiuksen lista ei sido sitä. Kardinaalien otettua kantaa nimitys siirtyy paaville.

Katolinen kirkkolaki säätää, että piispan on oltava 35-75-vuotias ja vähintään viisi vuotta pappina toiminut. Häneltä edellytetään esimerkiksi oikeaa elämäntapaa, kirkon mukaista opetusta, yhteistyökykyä ja ahkeruutta. Korkea oppineisuus on toivottavaa.

On mahdollista, että Suomen katolilaiset saavat nyt suomalaisen piispan ensi kertaa sitten vuoden 1522, jolloin Arvid Kurki hukkui Pohjanlahteen. Todennäköisesti Teemu Sipon nimi on nuntiuksen listalla.

Wrobelin kauteen liittyi paljon onnetonta, ehkä myös kulttuuri okin ja kieliongelmien takia. Nyt olisi loogista etsiä suomea ja ruotsia hyvin taitavaa, Suomen katolisen yhteisön tuntevaa piispaa.

Kukaan ulkopuolinen ei tiedä, millaisen valinnan hidas Jumalan mylly lopulta tuottaa. Asiantuntija sanoo prosessin kestävän ainakin vuoden. Edellisellä kerralla piispan valinta Suomeen vaati kaksi ja puoli vuotta.

”Köyhyyden ihanne on ajankohtainen”

Eirassa köyhyys tuntuu kaukaiselta. Keittiöstä leijuu ruoan tuoksu.

”Tämä talo kuuluu instituutiolle. Ihminen voi olla henkilökohtaisesti köyhä, vaikka työskenteleekin tällaisessa talossa. Ennen muuta hänen on oltava valmis jakamaan”, isä Teemu selittää.

Rakastettu piispa Paul Verschuren jätti jälkeensä vain vaatteensa ja kirjansa.

”Köyhyyden ihanne on ajankohtainen. Kulutus ja tuhlaus ovat ilmeisesti yhteydessä ilmastonmuutokseen. Askeettisuus säästää luontoa. Ei kurjuus vaan vaatimaton Jeesusta imitoiva elämäntapa.”

Kirkon on annettava esimerkkiä. Se on vaikeaa. Mutta Vatikaaninkin rikkaus on osittain harhaa. Kirkkoja tai museoiden aarteita ei voi myydä. Niitä on hoidettava, ja ne kuuluvat kaikille, hän ajattelee.

Kriittistäkin julkisuutta saaneen Opus Dei -järjestön suhteesta mammonaan Sippo sanoo tietävänsä liian vähän ottaakseen kantaa.

Opissa Saksassa

Helsingissä ja Tampereella lapsuutensa ja kouluaikansa elänyt Teemu Sippo kääntyi katolilaiseksi 1960-luvulla. Katolisuus alkoi kiinnostaa hänen vanhempiaan Kennedyn ja paavi Johannes XXIII:n takia. Poika hakeutui saamaan opetusta.

”Rakastuin messuun, sakramentteihin, ripittäytymiseen. Olin varma siitä, että olin oikeassa paikassa.”

Sippo oli päässyt luterilaisena ripille mutta halusi katoliseksi papiksi. Hän lähti opintielle Saksan Freiburgiin, sieltä Eiffelin vuoristoon luostariin ja takaisin Freiburgiin.

Hän opiskeli latinan, kreikan ja heprean. Hän pureutui uskon, järjen ja tunteen maailmaan professori Bernhard Welten johdolla. Welte kiinnostaa yhä; Sippo on vastikään suomentanut hänen kirjansa Olemattomuuden valo. Lopputyön aihe oli yleiskirkollinen: suuren teologin Paul Tillichin protestanttinen periaate.

”Tillich näkee protestanttisuuden profeetallisena, katolisuuden taas maanläheisenä papillisena uskontona”, hän selittää.

Pastoraalivuotenaan Sippo opiskeli Schwarzwaldissa saarnaamista ja lasten opettamista ja työskenteli heidelbergiläisessä sairaalassa. Vuonna 1977 hänet vihittiin papiksi.

Tiheään asutussa katedraalien Keski-Euroopassa katolinen kirkko on tärkeä vaikuttaja. Papit ja hurskaat sisaret kuuluvat katukuvaan. Siinä ympäristössä Teemu Sippo opiskeli.

Hänen ensimmäinen virkapaikkansa oli jotain aivan muuta. Pyhän Olavin seurakunta, jonka keskus oli Jyväskylässä, käsitti noin 300 sielua. Alue kattoi kuitenkin koko keskisen, itäisen ja pohjoisen Suomen.

Helsingin Pyhän Marian seurakunnassa oli kansainvälisempää. Alusta asti isä Teemu toimi myös Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa. Kirkkojen yhteistyö oli jo Jyväskylän aikoina rutiinia, kun messuja pidettiin käytännön syistä eri kirkkokuntien kirkoissa.

Katolisen tiedotuskeskuksen johtajana isä Teemu toimitti Fides-lehteä, oli julkaisemassa kirjoja ja osallistui radion ja television hartausohjelmien tekemiseen. Hän nousi Pyhän Henrikin seurakunnan kirkkoherraksi ja toimi siinä virassa 17 vuotta.

Sitten uusi piispa siirsi kirkkoherran Marian seurakunnan kappalaiseksi. Suuremmasta seurakunnasta pienempään, kirkon hierarkiassa tärkeämmästä tehtävästä vähäisempään. Sippo myöntää, että asiassa oli sulattelemista. Avuksi tuli kuuliaisuuden lupaus:

”Ajattelin, että samantekevää, mikä tehtävä on. Että ehkä näin on tarkoitus. Ja rupesin elämään sen kanssa ja vähitellen olen tullut tyytyväiseksi. Koen kappalaisena suurta onnea ja otan vastaan sen, mitä tulee.”

Suomessa 10 000 katolilaista

Pyhän Marian kirkossa saattaa ennen messun alkua nähdä Sipon hiukan kumaran hahmon liikehtivän alttarilla, sytyttävän kynttilät ja nostavan virsien numerot näkyviin. Sitten hän käy pukeutumassa albaan ja toivottaa seurakunnan tervetulleeksi.

Hän toimii esilaulajana ja liturgina, pitää saarnan ja jakaa ehtoollisen. Urkuria ei ole, ei messupalvelijaa kilisyttämässä tiukua merkiksi siitä, että leivästä ja viinistä on tullut ruumis ja veri, vaikka ne ulkonaisesti ovatkin edelleen leipä ja viini.

Katolisuus on symbolien ja salaisuuksien uskonto. Siitä puhuu saarnakin:

”Valvokaa, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä. Jumala tulee mutta hän myös on jo täällä.”

Katolinen kirkko on Suomessa uskonpuhdistuksen jälkeen ollut pieni. Jatkuvana ongelmana on rahan puute.

Yhteisö on kuitenkin viime vuosina kasvanut maahanmuuton ansiosta. Noin 10 000 Suomessa elävästä katolilaisesta noin puolella on ulkomainen passi. Edustettuna on yli 70 kansallisuutta: vietnamilaisia, afrikkalaisia, eteläamerikkalaisia, puolalaisia…

Isä Teemu arvioi hengellisen kodin suojaavan ulkomaalaisvihaa vastaan ja olevan linkki vanhaan kotimaahan.

Kuuliaisuus ei ole orjuutta

Miehisen yhteisön huipulla istuu Pyhä Isä, vanhoillisena älykkönä ja kreikkalaisen filosofian tutkijana tunnettu professori Joseph Ratzinger, paavinimeltään Benedictus XVI. Kotimaassa Saksassa valinta herätti innostusta – mutta myös lievää huvittuneisuutta: oliko ihan pakko ryhtyä käyttämään hienoimmasta nahasta käsin tehtyjä punaisia kenkiä?

Isä Teemu olettaa asusteiden viestivän paavin halusta liittyä historian paavien ketjuun.

”Paavius on suuri lahja”, hän sanoo. ”Meillä on ääni, jota kuullaan. Instanssi, joka voi päättää, jos paikallisesti ei jotakin asiaa pystytä ratkaisemaan.”

Vanha sanontahan kuuluu: Roma locuta, causa finita. Kun Rooma on puhunut, asia on päätetty. Pietarin virka pitää yhteisöä koossa.

”Keskushallinnon ja paikallisen tason välillä on tietty jännite. On tärkeätä löytää hyvä, ykseyttä ja moninaisuutta kunnioittava tapa.”

”Kuuliaisuus tarkoittaa Jumalan tahdon mukaan tekemistä, elämän lakien kunnioittamista, itsen antamista, palvelemista ja usein myös esimiesten kuulemista.”

”Ei kuitenkaan ole kyse orjan kuuliaisuudesta eikä tahdottomuudesta. Ihmiseltä voidaan vaatia jotakin sellaista, mihin hän ei pysty. Silloin ihmisen on suojeltava ja puolustettava itseään. Jos vääryyttä todetaan tapahtuneen, se pitää voida sanoa.”

”Jokaisella ihmisellä on oltava valtaa, jotta hän voi toimia”, isä Teemu sanoo yllättäen.

Entä ateistit?

Valta sinänsä on jotakin positiivista, hän sanoo – mutta jos on valtaa, on myös vastuuta. Kirkon vallan esikuvana on Kristus, joka tuli palvelemaan. Vaatimuksen pystyy täyttämään vain jos on tietoinen omasta arvostaan.

”Ihminen, jolla on pieni itsetunto, ei pysty polvistumaan toisen eteen.”

Yksi katolisen kirkon ja modernien yhteiskuntien törmäyspiste on syntyvyyden säännöstely. Edellinen paavi, vaikutusvaltainen Johannes Paavali II terävöitti kirkon suhtautumista kysymykseen uhmaten ylikansoituksesta ja sairauksista varoittavia ääniä.

Isä Teemu myöntää aiheen vaikeaksi.

”Tulee kuulla kirkon opetusvirkaa. Silti voi tulla tilanteita, joissa ihminen toimii toisin – ja tämä on voitava omantunnon foorumin edessä perustella.”

Uskovien määrä vähenee länsimaissa. Ateismi kampanjoi menestyksellisesti. Uskontunnustusta eivät kaikki pysty lausumaan, koska se sisältää mahdottomuuksia.

Isä Teemu siteeraa Bertolt Brechtiä: ”Kuinka pelko voisi vielä koskettaa teitä:/ kuolette kaikkien eläinten lailla/ eikä sen jälkeen tule mitään.”

Ei mitään.

”Materiaan kiinnittynyt mieli voi johtaa nihilismiin. Mutta joskus on hyvä hylätä kaikki kuvat ja mennä radikaalisti siihen tilanteeseen, jossa Mooses oli kiivetessään Siinaille. Huipulla hän ei nähnyt mitään, ja silloin hän kohtasi Jumalan, joka sanoo: minä olen se mikä minä olen. ’Ei mitään’ ei olekaan tyhjä. Olemattomuudesta virtaa valo.”

Teksti Leena Kekkonen
Kuva Petri Kaipiainen