Teemu Mäki kyllästyi kuvataidemaailmaan

Kulttuuri 25.1.2008 13:43

Teemu Mäki ohjaa Viron juhlavuoden näytelmän Von Krahl -teatterissa Tallinnassa.

Hämärässä baarissa istuu pöydän ääressä yksin mies. Hänen kasvonsa ovat tietokoneen ruudulta kajastuvassa valossa kelmeän vihreät. Päätä peittää musta huppu. Näyttää pahaenteiseltä. Kerron sen hänelle. Vaikutelma haihtuu, kun Teemu Mäki riisuu huppunsa ja virnistää huvittuneena.

”Täällä on vähän meluisaa. Mennäänkö juttelemaan teatterin puolelle?” hän kysyy ja taittaa kannettavan tietokoneen mukaansa.

Mäki on uusin suomalaisvierailija tallinnalaisessa Von Krahl -teatterissa. ”Verenvaihtoa”, hän sanoo.

Alunperin Mäen piti tuoda Tallinnaan sulkapallo-oopperansa, joka nähtiin Kiasmassa pari vuotta sitten. Siihen olisi pitänyt kuitenkin palkata ihmisiä teatterin ulkopuolelta. Seuraavaksi pohdittiin Bertolt Brechtin sovittamista, mutta se kaatui perikunnan jäykkyyteen.

Oli keksittävä oma näytelmä – Harmoonia. Sitä Mäki alkoi kirjoittaa Juha-Pekka Hotisen kanssa. Yhdessä se piti myös ohjata. Hotinen ei kuitenkaan ehtinyt Tallinnaan muiden kiireidensä vuoksi. Näytelmä jäi Mäen yksin ohjattavaksi – ensimmäistä kertaa.

Mutta ei uutta ilman jotain vanhaakin. Harmooniaa kannattelee jälleen Mäelle tuttu teema, väkivalta. Näytelmässä siteerataan ihmisoikeusjärjestön kokoamia tilastoja – ”riistofaktaa” – ja käydään läpi utopioita Thomas Moresta alkaen.

Hotinen toi näytelmään intonsa antiikin Kreikan mytologiaan, jossa seikkailee myös nimensä näytelmälle antanut Harmoonia, Afroditen tytär.

”Hän meni naimisiin ihmisen kanssa, mistä jumalat eivät tykänneet. He taikoivat miehen käärmeeksi”, Mäki kertoo.

Eikö moni nainen ole edelleenkin naimisissa käärmeen kanssa?

”Niin. Kuulostaako tutulta?”

Harmoonia on samalla Viron tasavallan 90-vuotisjuhlavuoden esitys Von Krahlissa. Silläkin on merkitystä, vaikka Viroa ei montaa kertaa näytelmässä mainitakaan.

”Viro on lähestymässä jonkinlaista ihanneyhteiskuntaa monen mittarin perusteella, talous kasvaa ennätysvauhtia, kansanterveys paranee ja niin edelleen. Kuitenkin esimerkiksi ekologisesta näkökulmasta voi ahdistua siitä, että Viro on vapaa, mutta miten se käyttää vapauttaan. Sitten voi kysyä, ovatko virolaiset onnellisempia nyt kuin aiemmin”, Mäki pohtii.

Kuvataidetta kulutetaan selaillen

Taiteilija kertoo innostuneensa teatterin tekemisestä koettuaan itselleen tärkeitä teatteri- ja tanssiesityksiä esimerkiksi Helsingissä. Hyvää esittävää taidetta tuli nähtyä usein, hyvää kuvataidetta sen sijaan ei. Kuvat ovat edelleen Mäelle aarreaitta, mutta nykymenosta hän ei piittaa.

”Tässä ja nyt pörräävä taidemaailma on minulle vastenmielinen ympäristö. Sen maailman huonous jo sinällään ajaa tekemään esityksiä tai kirjoja.”

Mäen mielestä kuvataidetta arvioidaan ja kulutetaan nyt kummallisella tavalla.

”Maalauksen periaatteellinen luonnehan on se, että joku maalaa taulun, joka on tarkoitettu ikuiseksi esineeksi. Sen pitäisi olla tyhjentymätön, säilyttää kiehtovaisuutensa. Tämän takia niistä tehdään myös vaativia. Paradoksi on siinä, että tauluja kulutetaan kuitenkin hajamielisesti selaillen. Ihminen menee taidemuseoon ja käppäilee siellä kuin jossain messuilla tai basaarissa. Hän selailee taidetta kuin odotushuoneessa selaillaan aikakauslehteä”, hän vertaa.

Kallisiin uniikkiesineisiin pääsevät käsiksi vain rikkaat. Mäen mielestä demokratia toteutuu teatterimaailmassa paremmin: jokaisella on varaa ostaa lippu esitykseen ja äänestää siten, mikä heitä kiinnostaa.

”Ero kuvataiteeseen on myös siinä, että kun tekee esityksen, saa yleisön vangittua pidemmäksi aikaa. Sama puoli on myös kirjojen kirjoittamisessa. Kirja täytyy lukea loppuun, jos siitä aikoo tosissaan olla jotakin mieltä.”

Mäki myöntää kantavansa kohutaiteilijan viittaa – ”hupparia”, hän korjaa – ja arvioi siitä olevan hyötyä myös Tallinnassa.

”Ehkä se täällä lisää uteliaisuutta tai houkutusta. Ne jotka tulevat katsomaan, voivat ajatella, että luvassa on jotain poikkeuksellista.”

Teksti Marjo Näkki (STT)