Tosikko teatterissa: Höpöpuhetta, potaskaa, puppua...

Mitä vikaa voi olla teatterissa, josta kansa tykkää ja jota kriitikot kehuvat? Se että se pukeutuu journalismin valekaapuun, kirjoittaa Kustaa Hulkko Kanavassa.

Esa Leskinen
Teksti
Kustaa Hulkko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Viime vuosina suomalaiseen teatteriin on syntynyt uusi ilmiö: yhteiskunnallinen teatteri. Se voidaan tietysti nähdä myös 1960-luvulta tutun brechtiläisen poliittisen kabareen jälleensyntymisenä uudessa muodossa.

Yhteiskunnallisen teatterin johtaviin nimiin ovat viime vuosina kuuluneet Susanna Kuparinen, Juha Jokela sekä Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä. Saman genren varhaisempi edustaja oli Reko Lundán (1969–2006).

Tässä jutussa tarkastelen kolmea näytettä tästä lajityypistä. Lundánin teoksen Ihmisiä hyvinvointivaltiossa ensi-ilta oli Kansallisteatterissa vuonna 2003. Kuparisen ja tekijäryhmän poliittinen satiiri Eduskunta II esitettiin ensi kerran Ryhmäteatterissa syksyllä 2012. Leskisen ja Keski-Vähälän Neljäs tie, satiirin ja dokumenttiteatterin yhdistelmä, sai ensiesityksensä Kansallisteatterissa maaliskuussa 2013. Sen idea on kertoa poliittisen eliitin projektista viedä Suomea kohti markkinatalouden ideologiaa, jossa asioiden arvon määrää ennen kaikkea taloudellinen hyöty.

Olen nähnyt nämä näytelmät kertaalleen ja tätä kirjoitusta varten olen lukenut ne uudelleen. Niiden käsittelemät teemat ovat tuttuja, koska olen kirjoittanut vuosien varrella kohtuullisen paljon samoista aihepiireistä.

Kaikki kolme teosta olivat yleisön suosikkeja ja suuria arvostelumenestyksiä. Myös minun mielestäni ne ovat hauskoja. Tunnen tiettyä ideologista sympatiaa niitä kohtaan myös siksi, että pidän niiden aiheita olennaisina ja ajankohtaisina.