Liian täyteen ahdettu: Miksi mukaan lavalle piti tunkea jopa ”Sipilöinti”?

Arvio: Kansallisteatterin Macbeth tuo William Shakespearin klassikon ympäristöön, joka muistuttaa pohjoismaista designhotellia.

Kansallisteatteri
Teksti
Essi Salonen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Olisiko William Shakespearen Macbethin (1606) ydin, vallanhimon ja syyllisyyden teema, kantanut Kansallisteatterin suurella näyttämöllä hieman vähemmin keinoin? Juhlavuoden 2017 avaa näytelmä, joka on tyylikäs, hallittu, täynnä visuaalisia ja musiikillisia herkkuja. Ikiajankohtaisesta teemastaan huolimatta näytelmä jättää hieman kylmäksi.

Janne Reinikaisen ja Eva Buchwaldin suomentama ja sovittama klassikko on tuotu niukkaa pohjoismaista designhotellia muistuttavaan miljööseen. Reinikaisen ohjauksessa viiksekkäät scifinoidat vetävät räppiä, pieneliöt elävät omaa elämäänsä videoprojisoinneissa ja kuningasta Duncania (Esko Salminen) lykitään pyörätuolissa.

Verta vuodatetaan, kädet tahriintuvat, syyllisyys musertaa. Lady Macbethille ei riitä mikään, varsinkaan Macbethin miehuus.

Isommin näytelmä haluaa kysyä, mikä meille kenellekään nykyään riittää. Ajamme itsemme ja ympäristön tuhoon. Macbeth Antti Luusuanniemen hahmossa jalkautuu katsomon penkkien väliin ja julistaa, että ihmisiähän me kaikki ollaan!

Siitä huolimatta, että Luusuanniemi ja Fanni Noroila (kuninkaan poika Malcolm) ja Katariina Kaitue (Lady Macbeth) tekevät hienot roolit Shakespearen kielen halliten, ihmismielen alhaisuus ei nostata tunteita, jonka sen toivoisi tekevän.