Syyssonaatti on julma ja raadollinen – Sopii kaikille äideille ja tyttäreille, joita äiti-tytär-suhde vaivaa

Arvio: Espoon kaupunginteatterin Ingmar Bergman -tulkinta ei jätä yhtään kiveä kääntämättä.

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Espoon kaupunginteatterin Syyssonaatti kaihertaa mielessä pitkään. Äidin ja tyttären yölliseen välienselvittelyyn huipentuva näytelmä on julma, raadollinen ja järkyttävä. Niin tosi, mutta vain harvoin sellaiseen tarkkuuteen ylletään tosielämässä. Suosittelen näytelmää kaikille äideille ja tyttärille, joita äiti-tytär-suhde vaivaa. Vielä vanhemmallakin iällä.

Ingmar Bergman oli mestari kuvatessaan lasten ja vanhempien välisiä suhteita. Syyssonaatissa yksikään kivi ei jää kääntämättä. Paitsi, että senkin jälkeen, kun kaikki alkaa olla sanottu ja vuosia padottu viha purkautunut, äiti ja tytär ovat edelleen kaukana toisistaan. He eivät kuule toisiaan vaikka kuuntelevat. He puhuvat niin eri todellisuuksista, ettei kohtaaminen oli mahdollinen.

Lopulta äiti tekee saman, mihin on turvautunut aikaisemminkin: lähtee pois, pakenee. Mikään ei ole muuttunut heidän edellisestä tapaamisestaan seitsemän vuotta sitten. Äiti ymmärtää jääneensä lapsen tasolle ihmissuhteissaan, ehkä hän ei ole edes syntynyt vielä. Hän toivoo, että tytär hoivaisi häntä kuin lasta. Totuus on lian tuskallinen nähtäväksi.

Tytär, Eva on avioitunut papin kanssa, vaikka ei ole rakastanut tätä. Hän suree rakkaudettomuutta, mutta hänkin oman historiansa vanki, eikä pysty päästämään irti. Tyttäristä toinen, Helena on käpertynyt puhumattomaksi ja liikkumattomaksi –rakkauden puutteesta. Eva syyttää siitäkin äitiään.