Kriitikolta turpiin: Tältä tuntuu esiintyä murskatussa näytelmässä

Kirsikkapuiston tekijät kertovat.
Teatteri 14.2.2014 05:02

Kirsikkapuiston sisarukset maskissa, Esko Salminen ja Tiina Weckström. © Marjo Tynkkynen

Puoli kuuden aikaan illalla Tiina Weckström kävelee kohti Kansallisteatteria. Kaisaniemen puistossa on pimeää. Lyhtypylväät eivät riitä valaisemaan sitä.

Weckström höpisee itsekseen.

”Minä en voi pysyä hiljaa paikoillani, en vaikka Minä en kestä tätä iloa. Naurakaa vain minulle, kun olen näin tyhmä

Weckströmillä on pitkä takki ja pipo syvällä päässä. Vihmoo hyytävää vettä.

Huomaako hän sitä?

”Oi lapsuuteni, puhdas lapsuuteni! Tässä lastenkamarissa minä nukuin, katselin täältä puutarhaan

Hän on jo Ranevskaja, tilanomistajatar Ljubov Andrejevna Ranevskaja, joka suree velkaantunutta maatilaansa, suurta kirsikkapuistoaan. Se täytyy ehkä myydä.

Esitys alkaa seitsemältä. Silloin Weckströmin on oltava täysin valmis: puettu, meikattu ja mikitetty.

Illan esitys on kolmaskymmenesensimmäinen. Ensi-ilta oli syyskuussa.

Näytelmältä odotettiin paljon. Anton Tšehovin Kirsikkapuisto Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Uusi tulkinta klassikosta, Tšehovin viimeisestä työstä. Ohjaajana Mika Myllyaho, teatterin johtaja.

Arvioita julkaistiin runsaasti, ja ne olivat näyttäviä. Mutta se, jolla on eniten painoarvoa, oli murskaava.

”(- -) Kirsikkapuisto ei ole ainoastaan keskeneräinen vaan (- -) raiteiltaan suistunut.”

Weckström tumppaa tupakan teatterin kulmalla. Hän avaa henkilökunnan oven Läntisellä Teatterikujalla ja kipuaa portaat viidenteen kerrokseen. Siellä on hänen pukuhuoneensa.

 

Taidekritiikki on vaikea laji. Sen täytyy olla analyyttistä ja asiantuntevaa, suoraa ja rohkeaa. Ja silti asiallista.

Miten pitää kirjoittaa? Ja miten kritiikki pitää vastaanottaa?

Tarinoita liikkuu paljon. Äärimmäisin esimerkki lienee tämä:

Keväällä 1990 kriitikko Seppo Heikinheimo kirjoitti Helsingin Sanomiin arvion Finlandia-talon konsertista.

Helsingin kaupunginorkesteri soitti, ja solistina oli 22-vuotias pianistitähti Olli Mustonen.

Heikinheimo ei pitänyt Mustosen esiintymisestä:

Mustonen soitti ylikorostetun intensiivisesti, kuin riivaaja niskassaan. Hän piiskasi pianoa. Sointi oli kireä ja pinnallinen.

Heikinheimo suositteli, että pianisti menisi jatkamaan opintojaan. ”Vuoden työllä hän voisi saada virheensä kuntoon.”

Heikinheimo ei kuitenkaan uskonut, että tämä tekisi niin. ”Mustonen on tyypillinen suomalainen jukuripää.”

Muutaman kuukauden kuluttua Heikinheimo kirjoitti Mustosesta uudestaan, ja viesti oli sama.

Monet muistavat, mitä sitten tapahtui. Mustonen suuttui kritiikistä niin paljon, ettei esiintynyt Helsingissä yli kuuteen vuoteen.

Näyttelijä ei voi tehdä näin. Kun teatteriesitys arvioidaan, näytäntökausi vasta alkaa. Edessä voi olla viisikymmentä esitystä.

On astuttava näyttämölle, vaikka olisi kuinka tullut turpaan.

Miten se tapahtuu?

 

Viime kesänä, elokuun 8. päivänä, Tiina Weckström oli palaamassa harjoituksista Helsingin Kruununhaasta.

Teatteri Jurkassa oli käyty läpi Hyvää yötä äiti -esitystä, ja nyt Weckström oli matkalla kotiin, Käpylään.

Puhelin soi, ja yllättäen soittaja oli Kansallisteatterin Mika Myllyaho.

Myllyaho puhui nopeasti, ja kadulla oli hälyä. Weckström yritti saada asiasta selvää.

Pian Weckström oli varma, että jurkkalaiset ovat järjestäneet pilan. Panneet Myllyahon soittamaan hänelle.

Weckström oli nimittäin juuri ennen harjoituksia puhunut Kansallisteatterin Kirsikkapuistosta. Aamun lehdessä oli lukenut, että Tea Ista on sairastunut ja joutunut jättämään pääroolin.

Weckström oli surkutellut tilannetta ja pohtinut Kirsikkapuiston kohtaloa. Ja nyt kun hän oikein ajatteli, ohjaaja Pasi Lampela oli näyttänyt jotenkin viekkaalta.

Voisiko tämä olla pila?

Kiistatonta tosin oli, että Kirsikkapuisto oli vaikeuksissa.

Hanke oli ollut epäonninen alusta saakka.

 

Kirsikkapuisto ei alun perin kuulunut Kansallisteatterin ohjelmistoon lainkaan. Mika Myllyaho oli suunnitellut syksyksi 2013 toista näytelmää: Tšehovin Kolmea sisarta. Hänen piti tehdä se yhdessä ukrainalaisen teatteriohjaajan Andriy Žoldakin kanssa.

Syksyllä 2012 kävi kuitenkin selväksi, ettei yhteistyö onnistuisi. Myllyaholle ja Zoldakille oli tullut erimielisyyksiä.

Myllyaho soitteli muille ohjaajille. Sellaisille, joiden katsoi pystyvän ohjaamaan suurelle näyttämölle.

Mutta kaikkien kalenterit olivat jo täynnä. Ohjaajaa ei löytynyt, ja harjoitusten oli määrä alkaa puolen vuoden kuluttua.

Myllyaho päätti, että hän ohjaa itse. Mutta mitä?

Hän pohti Kansallisteatterin rahahuolia: valtio uhkasi leikata tukeaan jopa kymmenellä prosentilla.

Mieleen hiipi Kirsikkapuisto.

Sitten hän törmäsi Tea Istaan ja kohta Kristian Smedsiin. Siinähän olivat Ranevskaja ja kauppias Jermolai Lopahin!

Huhtikuussa 2013 harjoiteltiin jo. Vedettiin läpi kahden tunnin improvisaatioita. Myllyaho halusi esityksen, joka pohtisi luopumista ja katoamista. Pelkoja, joita rahahuolet aiheuttavat.

Esko Salminen oli mukana, ja Ismo Kallio. Paavo Westerberg ja nuori Emmi Parviainen.

Kesällä pakka sitten hajosi. Tea Ista sairastui, ja sen vuoksi myös Kristian Smeds vetäytyi.

Ensi-iltaan oli reilut viisi viikkoa, ja lippuja oli myyty jo 15 000 kappaletta. Jos näytelmä peruttaisiin, Kansallisteatteri kärsisi noin puolen miljoonan euron tappiot. Se merkitsisi, että henkilökunta olisi lomautettava vähintään kahdeksi viikoksi.

Myllyaho meni kolmeksi päiväksi mökille. Kun hän tuli takaisin, hän oli dramatisoinut Kirsikkapuiston uudestaan, etsinyt siihen toisen näkökulman.

Jos uusi Ranevskaja ja uusi Lopahin löytyisivät, esitys voisi vielä onnistua.

Lopahinin rooliin Myllyaho pyysi Jani Volasta, vanhaa tuttuaan. Ja Ranevskajan rooliin hän halusi Tiina Weckströmin mutta tätä hän ei tuntenut.

Myllyaho halusi varmistua. Hän lähetti viestin ohjaajakaverilleen Pasi Lampelalle.

”Tiina?”

”Loistava!”

 

Elokuun 8:ntena Myllyaho sitten soitti Weckströmille ja tarjosi roolia.

Weckströmin oli vaikea uskoa, että arpa lankeaisi hänelle. Hän oli ajatellut mielessään Maija Karhia tai Anja Pohjolaa. Jos kerran Tea Ista pitäisi korvata.

Totta kai hän otti roolin vastaan.

Hän on freelancenäyttelijä, ja kalenterissa oli tilaa.

Weckström on ennenkin hypännyt rooleihin lyhyellä varoitusajalla. Poikkeusoloissa näyttelijän veri punnitaan, hän ajattelee.

Ennen kuin varsinaiset harjoitukset alkoivat, Myllyaho piti ryhmälle puheen:

Tässä ei ole mitään järkeä. Kukaan ei haluaisi tällaiseen tilanteeseen. Suuri näyttämö, Kirsikkapuisto, paineet onnistua. Mutta nyt vain tehdään, ei mukista.

 

Pukuhuoneen ovessa on kolme nimeä:

Tiina Weckström

Emilia Kokko

Helmi-Leena Nummela

Tänään Weckström saa olla huoneessa yksin. Tilaa ei ole paljon. Kapeat vaatekaapit, penkki, kampauspöytä ja lavuaari. Kaikessa menneiden vuosikymmenten patinaa.

Weckström vetää jalkaansa mustat sukkahousut ja tulipunaiset nyörisaappaat. Hän huomaa polvessaan mustelman.

”Tämä tuli Norjassa.”

Weckström palasi eilen Kautokeinosta. Hän harjoittelee siellä toista esitystä. Áillohaš – auringon poika on tarina saamelaistaiteilija Nils-Aslak Valkeapäästä.

Aamulla väsytti. Weckström teki kotitöitä, auttoi vanhaa äitiään kaupassa ja pankissa, söi kevyesti.

Esityspäivä on aina erityinen. ”Vähän sellainen hiljainen päivä.”

Hän heittää paksun, mustan kylpytakin ylleen ja lähtee meikattavaksi. Maskeeraajien työtila on talon toisella puolella, ”miesten käytävällä”.

Esko Salmista viimeistellään jo. Lavalla hän on Weckströmin veli, Leonid Andrejevitš Gajev.

He vaihtavat lyhyesti kuulumisia. Salminen on ollut ”mysiinikuurilla” keuhkoputkitulehduksen vuoksi. Weckström on palannut Norjasta.

”Tatamilla”, Salminen sanoo ja lähtee.

Weckström istuu omaan tuoliinsa.

”Miten Esko oli noin aikaisin?”

”Mie leikkasin sen hiuksia”, maskeeraaja Laura Sgureva sanoo ja alkaa pohjustaa Weckströmin meikkiä.

Utuiset silmät, ”smoky eyes”, punaiset huulet ja mustat kynnet. Meikin pitää olla tarkka, ”lähikuvan kestävä”, sillä tässä Kirsikkapuistossa käytetään videokuvaa.

Paavo Westerberg ilmestyy ovelle.

”Mites Lappi?”

”No, miinus 38, kun lähdettiin.”

Westerberg istahtaa alas ja kertoo olleensa Jurmon saarella kirjoittamassa.

”Koko illan näytelmän kirjoittamiseen menee koko ilta”, Weckström sanailee.

”Niinpä. Ja Pitkän päivän matkassa yöhön meni ihan yöhön.”

Westerberg on Kirsikkapuiston ylioppilas, Pjotr Sergejevitš Trofimov. Mies, johon Ranevskajan tytär rakastuu.

Hän saa meikkivoidetta kasvoihinsa.

Kohta huoneessa on Kristo Salminenkin. Hänellä on rooli pienen näyttämön Ovista ja ikkunoista -esityksessä. Sekin alkaa seitsemältä.

”Sä oot ollut jossain Lapissa. Millaista oli?”

”No, miinus 38.”

”Ja lunta?”

”Ja paljon lunta.”

Paavo Westerbergin kasvot on puuteroitu.

”Loppu sisältä”, hän sanoo maskeeraajalle ja tekee lähtöä pukuhuoneeseensa.

Kristo Salminen menee pian perään.

”Mun pitää kehittää raivoa, mä meen kuunteleen Paavon juttuja.”

Kello lähestyy puolta seitsemää, ja Weckströmin kynsilakat ovat kuivuneet. On aika pukeutua Ranevskajaksi.

Pukeutumishuone sijaitsee näyttämön vieressä, vasemman permannon puolella.

Pukija Satu Heino auttaa. Musta leninki, paksu vyö, punainen kaulakoru, pitsikäsineet ja sormus.

Mikrofoni laastariteipillä otsaan, ja lähetin sukkahousuihin. Weckström on valmis.

Näyttämöltä kuuluu puhetta, huutoa, laulua ja rähinää. Esiintyjät lämmittelevät. Esitys numero kolmekymmentäyksi alkaa kohta.

 

Ensi-iltapäivä oli tiistai, 17. syyskuuta.

Weckströmiä jännitti, mutta jännitys ei revennyt peloksi. Se pysyi aisoissa.

Päivä oli ikävä, kuten aina. Tunnit matelivat.

Weckström yritti pitää itsensä liikkeessä. Hän hankki ensi-iltalahjat – teattereissa on sellainen tapa. Näyttelijät ostavat toisilleen pieniä paketteja ja jättävät niitä pukuhuoneisiin odottamaan.

Weckström osti lahjat kaikille. Siinä meni aikaa.

Mieltä kaihersi pieni huoli. Löytäisikö hän itsestään sellaista auktoriteettia, jota Ranevskajan rooli vaati? Ranevskaja oli näytelmän keskushenkilö. Läsnä silloinkin, kun ei ollut näyttämöllä. Kaikki puhuivat hänestä, kaikki olivat hänestä jollain tavalla riippuvaisia.

Hän ei saisi jäädä muiden jalkoihin.

Harjoitusjakso oli ollut niin lyhyt, ettei henkilöohjausta ollut juuri saanut. Myllyaho oli rakentanut suurta kuvaa, muotoa ja rytmiä. Käsikirjoitus, ”plari”, oli vaihtunut monta kertaa.

Illalla Weckström oli kuitenkin yllättävän rauhallinen. Ja kun kahden ja puolen tunnin esitys oli ohi, hän kuuli yleisöstä bravo-huutoja.

Silti hän heräsi aamulla turhan aikaisin ja avasi heti Helsingin Sanomat.

”Esitys on yritteliäs, mutta nytkähtelee henkilöstä, repliikistä ja kohtauksesta toiseen…”, kriitikko Suna Vuori kirjoitti.

”Jos ei tunne Tšehovin näytelmää ennestään, tuskin ymmärtää Kansallisteatterin versiosta paljonkaan.”

”Lavastus on kaunis, puvut rumia, musiikki häiritsevää, äänet tunkkaisia, ihmiset etäisiä.”

Lopahin: ”Yllättävän vetelästi näyttelevä Jani Volanen.”

Gajev: ”Sivurooliin eksynyt Esko Salminen.”

Ranevskaja: ”Vieraannuttavan teatraalinen Tiina Weckström.”

Teksti veti hiljaiseksi.

Harmitti koko ryhmän puolesta.

Tuntui pahalta, nololtakin.

 

Weckström on näytellyt yli 30 vuotta, mutta hän ei osaa olla välittämättä kritiikistä. Hän sanoo sen suoraan:

”Ehkä mulla on heikko itsetunto tai jotenkin tunteellinen suhtautuminen tähän työhön.”

Päivän tai kaksi ”ottaa päähän oikein huolella”, ja sitten helpottaa.

”En loukkaannu henkilökohtaisesti, ellei nyt ihan laittamattoman rumasti sanota. Murehdin enemmän teatterin puolesta ja mietin, riittääkö katsojia.”

Joskus saattaa käydä niin, että suhde omaa rooliin muuttuu. Alkaa epäillä itseään ja ratkaisujaan, yrittää korjailla, kyseenalaistaa.

Silloin näytteleminen on epämiellyttävää.

”Mutta siitä on vaan pakko nousta ja mennä seuraavana päivänä uudestaan.”

”Kritiikki kuuluu tähän ammattiin. Olen hyväksynyt sen asian.”

Helsingin Sanomat ei tietenkään ollut ainoa lehti, joka julkaisi arvion Kirsikkapuistosta.

”Esitys on vuoden tapauksia”, kirjoitti Ilta-Sanomat.

”Myllyahon Kirsikkapuisto on nostalginen ja raikas”, otsikoi Turun Sanomat.

Helsingin Sanomat on kuitenkin sanomalehdistä suurin ja arvovaltaisin. Sitä taiteilijat jännittävät ja heräävät aamuisin lukemaan.

Kirsikkapuiston esitykset jatkuivat kahden päivän kuluttua.

Ryhmän kesken palautteelle lähinnä hymähdettiin, Weckström sanoo. Huomenna lehti on kalan päällä, todettiin.

”Mutta lavalle mentiin kahta reippaampina ja naurettiin ehkä liiankin kovaa.”

 

Mitä sanoo Mika Myllyaho, näytelmän ohjaaja ja teatterin johtaja?

Mieluiten hän ei sanoisi mitään.

”Minulla on ollut aina aika tiukka suhtautuminen kritiikki-aiheeseen. En ole koskaan puuttunut siihen tai kommentoinut”, hän kirjoittaa sähköpostissa.

”Olen aina ajatellut asian niin, että me teemme omaa työtämme ja kriitikot tekevät omaansa.”

Kaikesta huolimatta hän suostuu tapaamaan. ”Aihe on toki kiinnostava.”

Pääjohtajan huone on Kansallisteatterin toisessa kerroksessa. Takaseinää koristaa Birger Kaipiaisen kiurutapetti, telineessä lipaston vieressä lepää saksofoni.

Myllyaho istuu nojatuoliin.

”Suhteeni kritiikkiin on yksinkertainen”, hän sanoo. ”Ehkä se johtuu siitä, että olen ollut kovassa koulussa.”

Hän tarkoittaa Ryhmäteatteria. Myllyahosta ja Esa Leskisestä tuli Ryhmäteatterin johtajia 1998. Myllyaho oli juuri täyttänyt 31 vuotta.

Paineet olivat kovat.

”Aluksi pelkäsin aina, että Esaa kehutaan ja minua ei.”

”Jos Jukka Kajava haukkui esityksen, alkoi heti miettiä, onko mulla oikeutusta tehdä töitä täällä. Saattoi mennä puoli vuotta, että pääsi siitä yli.”

Pian Myllyaho totesi, että kritiikki vaikuttaa häneen liikaa. Tekeminen pelottaa. Hän päätti, ettei enää lue arvioita. Hän lopetti lehden tilauksen.

”Se oli vapauttavaa. Aloin palautua.”

Oman teatterin arviot sai aina tietää, vaikkei niitä itse lukenut. Mutta pääasia olikin se, ettei tiennyt muista.

”Kaikki taiteilijat seuraavat tarkasti, mitä toisista taiteilijoista kirjoitetaan. Se luo tunteen siitä, mihin minä kuulun tässä jengissä.”

Myllyaho oli Ryhmäteatterin johdossa 11 vuotta. Uransa aikana hän on ohjannut yli 40 esitystä.

”Tärkeintä on, että itse tietää, mitä tekee. Mikä on esityksen kvaliteetti, tyyli ja tapa.”

Hän siteeraa säveltäjä Aulis Sallista, jonka haastattelun luki hiljattain. Sallinen sanoi, että nuorena taiteilijan pitäisi saada hyvää palautetta. Mutta vanhempana säveltäjän pitää tietää, mitä säveltää.

”Se on juuri näin!”

”Ongelma on tietenkin oma ego. Miten se suhtautuu huonoon kritiikkiin, masentaako. Mutta se on asia, jonka voi hyväksyä. Matka jatkuu.”

Kirsikkapuistosta Myllyaho sanoo olevansa ylpeä.

”Näyttelijöille on pakko nostaa hattua. He ovat tehneet siitä raakileesta esityksen.”

Tärkeää on sekin, että katsojat eivät kaikonneet. Syyskauden lipuista myytiin 80 prosenttia.

Yhden päätöksen Myllyaho kuitenkin teki: hän ei ohjaa vähään aikaan.

Hän tuli ensi-illan jälkeisenä aamuna töihin. Hoitamattomia asioita oli paljon, ja kritiikki piti käydä näyttelijöiden kanssa läpi, ja talonkin kanssa.

Myllyaho lähti Juha Jokelan kanssa kahville. Jokela on hänen opiskelukaverinsa.

”Nyt tuli stoppi”, Myllyaho sanoi kahvikupin ääressä. Näin stressaavia projekteja ei saa enää tulla. Terveys ei kestä.

Rytmihäiriöt vaivasivat monta viikkoa.

 

Esitys alkaa.

Näyttämöllä on puinen junanvaunu, näyttelijät istuvat sen sisällä. Seurue on matkalla kotiin, Venäjälle.

Video näyttää matkustajien kasvoja. Ranevskajan ilme on tyhjä.

Tytär Anja puhuu:

”Kuusi vuotta sitten isäni kuoli ja vuosi sen jälkeen veljeni hukkui lähellä virtaavaan jokeen. Äitini ei kestänyt sitä. Hän lähti pois, Pariisiin.”

”Keväällä ennen pääsiäistä minä lähdin Pariisiin hakemaan äitiäni.”

Katsomossa istuu kolmesataa ihmistä. On keskiviikkoilta, kolmaskymmenesensimmäinen Kirsikkapuisto.

Yhtäkkiä saliin laskeutuu hiljaisuus. Mitään ei näy eikä kuulu. Näyttelijät istuvat junassa.

Nuori nainen astelee lavalle.

”Tekninen ongelma. Ei saada videokuvaa”, hän sanoo.

”Pannaan esitys hetkeksi poikki ja yritetään korjata. Kärsivällisyyttä.”

Sali on pimeä. Yleisö alkaa pulista.

”Muusikot lavalle!” huutaa mies riviltä kahdeksan.

Mitään ei tapahdu.

Ongelma saadaan korjattua viiden minuutin kuluttua. Esitys jatkuu.

Reilut kaksi tuntia myöhemmin kirsikkapuisto on myyty. Lopahin on ostanut sen. Ranevskaja on päättänyt palata Pariisiin.

”Elämäni, nuoruuteni, onneni, jää hyvästi!”

Näyttelijät kumartavat lavalla. Monta kertaa, eri kokoonpanoissa.

Sitten he lähtevät Kolmeen Kruunuun syömään, ja juhlimaan.

Tänään pidetään välikaronkka.