Poika on poikkeus

Florian Zellerin näytelmä kuvaa nuoren hätää koskettavasti.

teatteri
Teksti
Silja Lanas Cavada
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Poika on kävellyt päivät puistossa. ”Kävely on ainut asia, joka rauhoitti.”

Niko (Paavo Kinnunen) on 17-vuotias ja syvästi masentunut. Hän asuu kaksistaan äitinsä (Vilma Melasniemi) kanssa. Äiti pyytää isää (Niko Saarela) avuksi, koska Niko ole käynyt koulussa moneen kuukauteen.

Poika muuttaa isän uuden perheen luokse. Isä on menestynyt asianajaja, jolla on uusi vaimo (Ria Kataja) ja pieni lapsi, poika.

Ranskalaisen Florian Zellerin Poika-näytelmän ainekset ovat tässä.

On perhe, tai kaksi perhettä, ja tapahtumaketju, joka suistaa vähitellen koko perheen raiteiltaan.

Kom-teatterin katsomo haukkoo henkeään. Elää mukana, on ahdistunut, järkyttynyt, nauraa ja alkaa odottaa pahinta.

 

Poika on osa Zellerin kiitettyä perhetrilogiaa. Äiti (2010) kertoo todellisuudentajun kadottamisesta, Isä (2012) Alzheimerin taudista.

Pojan (2018) teema on nuoren hätä, tunteiden umpikuja.

Katsojalle kokemus on poikkeuksellinen. Vain harvoin nuoren tai lapsen ahdistus ja mielen murtuminen tulevat teatterissa näin lähelle, iholle.

Kinnunen tekee riipaisevan, todentuntuisen roolityön.

Mä en selviä tästä”, Niko kokee. ”Mä voin huonosti. Elämä on jotenkin niin raskasta.”

Poika kertoo myös perheenjäsenten voimattomuudesta, kun läheinen on menettänyt halunsa elää. Se on myös näytelmä poissaolosta ja kohtaamattomuudesta.

Isä: ”Me keksitään joku ratkaisu.” ”Miksi olet aina niin huolissaan? Ei tässä ole mitään hätää.” ”Nikolla on vain hankala vaihe. Niko alkaa taas hymyillä.”

 

The Times nosti Pojan yhdeksi viime vuosikymmenen loistavimmista näytelmistä. Florian Zellerin ylistettyjen draamojen teksti on eleetöntä ja rakenne labyrinttimainen.

Poika on poikkeus. Tarina etenee lineaarisesti ja on realistinen. Zeller on sanonut, että Poika on hänen henkilökohtaisin näytelmänsä. Se on tragedia, toisin kuin muut.

Riikka Oksasen ohjaus on tarkkaa. Jännite rakentuu vähä vähältä. Katsoja saa pitkin matkaa johtolankoja: veitsi, isoisän kivääri, kadonneet korvakorut, suojaton pikkuveli, psykiatrinen sairaala.

Näkökulma vaihtuu tiuhaan. Mitä lopulta tapahtuu? Olisiko voinut käydä toisin?

Katsoja jää suurten tunteiden valtaan. Nuoren suru on yleismaailmallista ja koskettaa jollain tavalla jokaisen elämää.

Florian Zeller: Poika. Kom-teatteri (Kapteeninkatu 26, Helsinki), 8.4. asti.