Arvio: Maaseudun tulevaisuus on eläimellinen uni

Klemolan sisarukset innostavat varmasti myös nuoria teatteriin.

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Näytelmää olisi tuskin syntynyt ilman Klemolan sisarusten, Leean ja Klausin Mongolian matkaa. He yöpyivät jurtassa ja jakoivat kipuilunsa länsimaisesta kulttuurista siihen tuttavuutta tekevän alkuperäiskansan kanssa. Ne kokemukset kun yhdistää suomalaisen maanviljelijän kokemusmaailmaan, syntyy ennennäkemättömän hullu esitys.

Ruotsin laivan rumpali (Klaus Klemola) ottaa hatkat ja tekee matkan jonnekin ylisen ja alisen välille, missä eläimet ja ihmiset ovat jokseenkin samanarvoisia ja tekevät yhteistyötä. Kaikki kutovat, se pitää näpit erossa viinapullosta. Rumpalin henkioppaana toimii kuolleista herännyt voimaeläin, hevonen nimeltä My Dream Diablo (Ville Haapasalo).

Koska eläimistä on tullut inhimillisiä, niitä ei voi teurastaa. Ihmiset näkevät nälkää. Juomista kyllä riittää, ja halu on pinnassa. Ihmisillä, koirilla, lampailla ja Malviina-vuohellakin on tarpeensa. Ei ole ennen näkemätöntä, että mies yhtyy eläimeen, mutta että syntynyt epäsikiö kaivetaan mullasta ruoaksi, on jo makaaberia.

Ensimmäisen puoliskon aikana en osannut kuin nauraa näytelmän hillittömyydelle. Odotukset olivat korkealla, mutta toisella puoliajalla esityksestä katosi punainen lanka. Näytelmä muuttui pitkitetyksi ja pitkästyttäväksi lopun hakemiseksi. Yritän arvata lopun ajatuksen: kun rumpali palaa matkaltaan laivalle, hän ymmärtää, että elämä onkin toisaalla tai että hänen ulkoisesti siisti elämänsä onkin aika kuollutta.

Ihmekös tuo olisi, kun katselee Tuomas Lampisen hurjan upeaa puvustusta. Suojeluseläin Jarmo Asserdahlin (Jukka Puotila) hevosen asukin on kuin parhaista faabeleista. Suuren näyttämön avaruudessa lipuva Tuonelan lautta saa haukkomaan henkeä.