Sinikka Arteva

Kulttuuri 19.1.2007 09:25

Tiistaina kuollut Sinikka Arteva tuli tunnetuksi Ylen ulkomaankirjeenvaihtajana. Artevalle myönnettiin Suomen Kuvalehden journalistipalkinto 1997, minkä yhteydessä tehtiin myös Hän-muotokuva.

Teksti Risto Lindstedt
(SK 50/1997)

Sinikka sanoo laittavansa television ensin pienemmälle. Suomen itsenäisyyspäivä Pekingissä on sujunut niin, että hän on vahtinut CNN:n kanssa maailmaa sillä aikaa kun korean kielen tulkki kääntää tuoreimpia nauhoja. Ne piti saada käännettyinä mukaan, kun Arteva palaisi maanantaina joulun viettoon Suomeen.

Joulu on Sinikalle perheen piiriin sulkeutumista. Artevat ovat lapseton pariskunta, mutta osa Sinikan sisarusten lapsista on jo pitkään ollut jyrkästi sitä mieltä, että ainoa mahdollinen paikka joulun kohtaamiseen on puutalo Pitäjänmäellä Helsingissä.

Sinikka oli uuvuksissa, tai niin täydellisesti yllätetty, ettei ollut muistaa henkilötunnustaan, kun tieto Suomen Kuvalehden journalistipalkinnosta tavoitti hänet. Hän oli juuri palannut neljän päivän Korean-matkalta.

Hän sanoo, että näillä ”ikävuosilla tietysti jo väsyy, vaikka keikka ei erityisemmin raskas ollutkaan”.

Jos hänen tulkkinsa ja Kiina-tiiminsä jäsen Anna olisi nyt paikalla kuulemassa, hän lempeästi muistuttaisi kuten on pitänyt tapanaan, että ”you are only fifty-two”.

Vuodet tuovat mukanaan armollisiakin asioita. Hyvän tunnistaa, kun se kohdalle sattuu, eikä ole tarvetta sitä mitenkään ujoillen pois selittää. ”Ymmärrän nyt senkin, ettei enää tarvitse häpeillä. En pystynyt pidättelemään nauruani, olin palkinnosta niin onnellinen ja otettu.”

Palkinto ojennettiin Artevalle torstaina (11.12.) Yhtyneissä Kuvalehdissä pidetyssä juhlatilaisuudessa. 25 000 markan tunnustus jaettiin 23. kerran.

”Täytyyhän Sinikan päästä”

Isä Niskanen oli maalari, äiti duunari ja perheessä kuusi lasta. Isällä varsinkin oli ymmärrystä kouluttautumisen tarpeellisuudesta. Teräväpäistä ja tahtovaa Sinikkaa oli helppo kannustaa.

Kuopion yhteiskoulusta ylioppilaaksi (1964) kirjoittaneella Sinikalla oli niin hyvät paperit, että siihen maailman aikaan opintojen jatkaminen missä tahansa olisi ollut mahdollista.  Sinikalla oli kaksi vaihtoehtoa, äidinkielenopettajaksi tai toimittajaksi, kunnes ”mietin sitä, jaksaisinko loputtomasti korjailla oppilaiden aineita”.

Sinikasta tuli toimittaja 1960-luvun klassisen kaavan mukaisesti. Opinnot Tampereen yliopistossa jäivät hilkun verran kesken, valtio-opin ja tiedostusopin gradut viimeistä silausta vaille.

Savon Sanomien kolmen kuukauden kesätoimittajuuden jälkeen häntä oli elähdyttänyt ajatus Yleisradiosta, ”jonne en olisi koskaan päässyt, ellei Kaarle Nordenstreng olisi sanonut, että täytyyhän Sinikan päästä”.

Arteva sai vakinaisen paikan ulkomaantoimituksessa 1968, vuosi taloon tulonsa jälkeen. Hän puhuu oppi-isistään Erkki Toivasesta ja Yrjö Länsipurosta niin lämpimällä mielihyvällä, että se todistaminen pitäisi oikeastaan kuulla livenä.

”Olin pieni, painoin 45 kiloa, eikä kukaan oikein tahtonut uskoa, että töistä mitään tulee. Olin pitkään sähketoimittajana, olin ujo menemään kameran eteen, sain tehdä vähän juttuja ja silloinkin ääni täristen.”

”Yrjö rohkaisi ja sanoi, että sinähän teet ihan kansainvälisen tason juttuja. Sellaiset kommentit kannattelivat pitkään.”

”Hyvä niin, että ammatillinen kehittyminen tapahtui pikkuhiljaa, jalkatyön kautta. Kun olin ujo menemään kameran eteen, kehittelin jutuistani enemmänkin stooreja, tarinoita.”

”Olin alun perin tehnyt uutisia vain papereiden perusteella ja kun sitten itse aloin päästä tapahtumapaikoille, tajusin etteivät asiat ole ollenkaan niin kuin papereissa näyttää.”

”Olen jo monta vuotta oivaltanut sen, että on mahdollista tehdä juttuja muistakin aiheista kuin taloudesta ja politiikasta. Ei tarvitse olla tärkeä. Se on suurimpia oivaltamistani elämän opetuksista.”

Palkintoperusteissa on kiinnitetty huomiota samoihin asioihin:” Sinikka Arteva paneutuu perusteellisesti ja ennakkoluulottomasti aiheisiinsa. Hän on perehtynyt vieraisiin kulttuureihin mm. opiskelemalla kieliä ja tutkimalla uutistapahtuman taustoja poikkeuksellisen laajasti. Palkintolautakunta haluaa valinnallaan osoittaa arvonantoa toimittajalle, joka on nostanut reportterin ammatin tasoa ja arvostusta.”

Jasser innosti opiskelemaan

En muista mikä hässäkkä Lähi-idässä oli taas menossa, mutta muistan tv-uutisten ääressä saamani sähärin: ”Toi ellihän puhuu arabiaa.” Ranskat, saksat ja englannit ovat tietysti toimittajan työkaluja, mutta että joku menee ja vääntää vielä arabiaksi, se ylittää jo kovimmankin vaatimustason.

Sinikka sanoo, ettei hänen arabiastaan pidä riehaantua. ”En osaa kieltä, mutta osaan käyttää sitä työssäni. Pystyn seuraamaan tv:tä, lukemaan lehtiä ja kommunikoimaan, mutta seurustelemaan arabiaksi minusta ei ole.”

Kimmokkeen kielen opiskeluun Sinikka sai Jasser Arafatilta. ”Se oli joku hänen 70-luvulla YK:ssa pitämänsä puhe. Ensimmäiseksi jouduin ottamaan selvää, mitä kieltä hän puhui.”

Helsingissä alkanutta opiskelua hidastivat kieliopillisten muotopuhtauksien vaatimukset, mutta ote kielestä tukevoitui, kun Arteva pääsi opiskelemaan sitä pitkissä yhtenäisissä jaksoissa paikan päällä.

”Kun juoksin arabimaissa alvariinsa, saattoi syntyä se väärä mielikuva, että asuin siellä. Kiina on ensimmäinen varsinainen kirjeenvaihtajapaikkani (1.2.1996 alkaen), vaikka olenkin tehnyt lyhyitä jaksoja Washingtonissa, Pariisissa ja Tukholmassa.”

Arteva ja arabimaat kytkettiin yhteen Persianlahden sodassa. Sen raportointia voisi nimittää Sinikan toimittajatyön läpimurroksi ”yleiseen tietoisuuteen”, voisi, jos läpimurrolla  olisi Sinikan ajatuksissa erityisempää merkitystä.

Yleisradiossa etsittiin monta päivää Artevan curriculum vitaeta. Lähes ainoa perustieto, joka löytyi, oli se että hän on aloittanut 1969, ja siinäkin oli jo vuoden heitto. Sinikkaa cv:n etsiminen naurattaa, ja hän hyvin ymmärtää, ettei sitä löytynyt, ”kun sellaista ei oikein ole”.

Journalistipalkinnon myöntämisperusteissa viitataan mm. perustoimittajuuteen. Sana kuvaa paitsi monenlaista osaamista myös asenteita, kuten esimerkiksi sitä, rakastaako enemmän journalismia itsessään kuin itseään journalismissa (latojan huomautus).

Perustoimittajuus on myös niitä harvoja keinoja kumota Koskelan Jussin kipakka lausunto, kun hänen poikansa Akseli halusi tilata Kansan Lehden Pentinkulman torppaan. Jussi oli nimittäin sitä mieltä, lehdistä yleensä ja toimittajista erikseen, että ”kirjotellaan päivät ihmisille turhanaikaisia ja ehtoisin juodaan tyhmien rahat” (Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla).

”Tämä on minun osaltani nyt loppu”

Kriisialueilla tiedostusvälineet ovat osa kriisiä, toimijoita ja osapuolia.

”Minua arvosteltiin siitä, että olin palestiinalaisten puolella, mutta kun nyt seuraa miten heidän elintilaansa jatkuvasti nakerretaan, taisin olla edellä aikaani. Olen yrittänyt selittää, mitä eri osapuolet ajattelevat olematta sen paremmin kummankaan puolella.”

Kun ehdottomia totuuksia ei ole, on ammattitaitoa jo yritys ymmärtää mitä oikeasti tapahtuu siinä, mitä näyttää niin hirveästi tapahtuvan. Tasapuolisuuskaan ei aina ole ongelmaton asia. Se vaatimus teetättää toisinaan paljonkin töitä, sillä heikomman puolelle asettuminen on sisäänrakennettuna ammatin eetokseen.

Palkintoperusteluissa Arteva mainitaan rohkeaksi ja perusteelliseksi. ”Luen järjettömästi, olen sillä lailla yksinäinen ihminen, mutta ehkä tapaani tehdä töitä kuvaavat paremmin innostavuus ja elämyksellisyys.”

Kaksi vuotta sitten Arteva oli Israelissa tekemässä jälleen juttua rauhasta. ”Jerusalemissa tajusin, ettei siitä tule mitään. Tämä on minun osaltani nyt loppu.”

”Minulla on ollut, kuin taidemaalareilla ikään, omat kauteni. Oli ranskalainen, arabialainen ja nyt kiinalainen kausi. Arabimaat oli minulle työ, Kiina harrastus. Kävin täällä ensimmäisen kerran 1974 (kahdeksan päivän junamatka läpi Neuvostoliiton), olen ollut täällä lomalla mieheni kanssa eikä siirtyminen tänne ollut niin suuri hyppy kuin miltä se ehkä näyttää. Kotini on jo nyt hyvin kiinalainen.”

Kiinalaisen pankin omistamassa Asia Pasific Buildingin huoneistossa on kaksi valtaisaa ikkunaa, ääriään myöten täynnä kiivaalla tahdilla vaurastuvaa Pekingiä, niin uudenaikaista, että sellaisia heijastumia voisi katsella missä maailmankaupungissa hyvänsä. ”Mutta jos mennään takapihalle, vastassa on jo täysin toisenlainen todellisuus.”

Artevan toivomuslistalla ei ole enää paikkoja, joihin  välttämättä pitäisi päästä töitä tekemään. ”Se tie on lopussa. Juttujen tekeminen on joka paikassa samanlaista.”

Kiinan pestiä kestää vielä ensi vuosi, mutta sen jälkeen ”ehkä on olemassa pieni orastava ajatus tehdä jotain muuta”.

”Soitin kerran miehelleni ja sanoin puolileikkisesti, että tule sinäkin tänne, perustetaan ravintola.”

Seppo Arteva oli viheltänyt jo puhelimessa itselleen jatkoajan ja kuitannut kutsun ehdottomalla, että ”puhutaan siitä sitten jouluna”.