Satu Huber

lainat
Teksti
Juho Salminen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Velkasalkun kantaja

Teksti Arja Piispa
(SK 39/1998)

Satu Huber on myös SK:n 28/2007 Hän.

Finanssijohtaja Satu Huberilla, 39, on vastuullaan pahuksenmoinen taakka, Suomen valtion koko velkasalkku, noin 420 miljardia markkaa. Jos taakkaan lisätään muutkin Valtiokonttorin rahoitusyksikön vastuulla olevat raha-asiat, esimerkiksi valtion varoista myönnettyjen lainojen hallinnointi, summa nousee yli 550 miljardin markan.

Painaako vastuu? Hirvittääkö riski?

Tämän kaltaisia kysymyksiä on tältä tarmokkaalta ja tyylikkäältä naiselta turha kysellä. Hän haluaa puhua varainhankinnasta, velanhoidosta ja riskienhallinnasta ammattilaisena, asiallisin termein. Muusta voidaan keskustella kevyemmillä sävyillä.

“Huuperia”

“Juakka huuperi vaa, kyll sitä kaivos piissa”, sanottiin kotikulmillani ennen vanhaan. Sanonta tuli väistämättä mieleen, kun haastateltavani tarjoili kahvin kera vettä.

Satu Huber, jonka aviomiehen, asianajaja Thomas Huberin sveitsiläinen isoisän isä perusti Suomeen tunnetuksi tulleen vesijohtoliikkeen, on sisäistänyt nimensä niin perusteellisesti, että “huuperin” juomisesta on tullut hänelle “melkein mania”.

Hänellä on vesikannu ja muki papereita täynnä olevalla työpöydällään ja iso tuoppi kotona yöpöydällään. Hänen on pakko saada pari kulausta vettä viimeksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla. “Yölläkin, jos herään”, hän tunnustaa.

Kun Merita Pankissa vietettiin Satu Huberin läksiäisiä viime vuoden lopulla, kollega Jukka Lepomäki keksi tilata hänelle (salaa) tarjottimen täydeltä lempijuomaa – snapsilaseihin kaadettuna. Huber epäröi ensin, mutta maistoi kuitenkin ja oli oitis juonessa mukana. Snapsi, toinen ja kolmaskin sujahti rouvan kurkusta alas, ja lähipiiri oli ihmeissään.

Lepomäen mielestä tilanne kuvastaa hyvin Satu Huberin tyyliä ja huumorintajua. Hänen seurassaan ei jäykistellä.

“Niitä SYP:n naisia”

“Laitisen perheen hyvin kasvatettuja lapsia, mutta reteempi kuin ulkonäkö antaa ymmärtää. Pahasuisempi ja hauskempi kuin näyttää”, luonnehtii entistä kollegaansa MeritaNordbankenin varatoimitusjohtaja Eira Palin-Lehtinen. Satu Huber kuuluu samaan kastiin “SYP:n vahvoja, suorasukaisia, määrätietoisia ja vilkkaita naisia” kuin Eira Palin-Lehtinen itsekin.

Kolmas samanlainen on Maarit Näkyvä, Leonia-pankissa nykyään vaikuttava Huberin entinen esimies. Hän luettelee niin pitkän listan mainesanoja ystävästään, että on pakko kysyä: eikö Satu Huberilla ole mitään paheita?

“On, kärsimättömyys.”

“Hän olettaa, että ihmiset ymmärtävät puolesta lauseesta, mitä hän tarkoittaa”, lisää Lepomäki. “Mutta hän on myös se, joka kysyy ns. tyhmät kysymykset, jos kukaan muu porukassa ei saa suutansa auki.”

Ne hyvät ominaisuudet, jotka Näkyvä mainitsi, ovat tarmokkuus, lojaalisuus, avoimuus, rehtiys, kekseliäisyys ja ennakkoluulottomuus. “Lisäksi hän on erittäin aikaansaapa.”

“Hirveän energinen”, ynnää Lepomäki.

Satu Huber puhuu nopeasti “ja paljon” (oma kommentti). Hitaamman on joskus vaikea pysyä perässä. Silloin hän toistaa asian, mutta jälleen yhtä nopeasti.

Onko hän aina ollut sellainen?

“On. Ja hän ajattelee vielä nopeammin kuin puhuu”, väittää isä, pankinjohtaja Paavo Laitinen, joka toimi 70- ja 80-luvulla Yhdyspankin varatoimitusjohtajana. Jussi Laitinen, Sadun isoveli, on puolestaan MeritaNordbankenin varatoimitusjohtaja ja johtokunnan jäsen. Suku on Pohjanmaan körttiläisiä, kenttäpiispa Toivo Laitinen oli Satu Huberin isoisä.

Isän mukaan tytär on erinomainen organisoija, “hän organisoi koko perheen ajankäytön ja menot oman suunnitelmansa mukaisesti”.

Tytär itse kiistää olevansa järjestelmällinen, puhumattakaan että olisi pikkutarkka, kuten äitinsä. Olosuhteiden pakosta, hoitaakseen kunnolla sekä työn että kotiasiat, hänen on organisoitava. “Kokonaislaajakuva” on aina hallinnassa jopa kuukausia eteenpäin.

Kodin raha-asioita hän ei kuitenkaan suunnittele sen enempää pitkällä kuin lyhyelläkään tähtäimellä. Kun työssään vastaa valtavista rahasummista, ei vapaa-aikana enää jaksa miettiä, mitä tekisi “omilla ylimääräisillä rahoilla tai sillä pienellä potilla osakkeita, jotka on joskus ostanut”.

Salailu on turhaa

Satu Huber luottaa omaan ja alaistensa osaamiseen. Hän ei kuvittele olevansa kaikessa paras. Hän uskoo ihmisten itse parhaiten tietävän, miten heidän tehtäviinsä kuuluvat asiat pitää hoitaa.

Hän on impulsiivinen ja suorasukainen ja haluaa toistenkin olevan avoimia. “Jos on jotakin mieltä, se pitää uskaltaa sanoa. Ettei sitten jälkeenpäin viisastella ja valitella.” Jokainen tehköön ehdotuksia ja pitäköön huolta siitä, että informaatio kulkee. Virastossa ei juurikaan ole asioita, joita tarvitsisi salailla.

Avoimuus on näkyvin asia, jonka Huber toi Valtiokonttoriin heti tullessaan. Aiemmin valtiovarainministeriön ja keväästä lähtien Valtiokonttorin julkaisema Monthly Bulletin on elokuusta lähtien ollut Internetissä kaikkien nähtävillä. Se sisältää valtion lainanoton tärkeimmät tunnusluvut, ja siihen on lisätty paljon ennen julkaisematonta tietoa valtion lainanotosta.

Huberin mielestä ei ole mitään järkeä siinä, että pankit tekevät tavattomasti töitä selvittääkseen valtion lainasalkun sisältöä. Parempi on itse avata se markkinaosapuolille. Silloin ne pystyvät paremmin tarjoamaan juuri sitä, mitä valtio milloinkin haluaa.

Valtiokonttori on merkittävin kaupankävijä kotimaisilla rahamarkkinoilla. Sen kotimaasta ottamien lainojen määrä on yli 250 miljardia markkaa.

Haasteita tiedossa

Satu Huber aloitti Valtiokonttorin rahoitusyksiköstä vastaavana johtajana viime joulukuussa. Tammikuun alusta yksikköön keskitettiin valtion koko varainhankinta, kotimaisen lisäksi myös ulkomaiset lainat. Valtiovarainministeriö määrittelee puitteet, joiden varassa yksikkö itsenäisesti operoi.

Haasteita Satu Huberilla ja hänen lähes sadalla alaisellaan riittää samoin kuin yksikön toisella finanssijohtajalla Marja-Liisa Taipaleella. Työnjako valtiovarainministeriön kanssa on vielä loppusilausta vailla.

Rahoitusyksikkö on suurten muutosten edessä. Ensi vuoden alussa ei lainoja enää oteta eikä sijoiteta markoissa eikä monissa muissakaan eurooppalaisissa valuutoissa vaan euroissa. Valtion lainananto tosin tapahtuu edelleen pääosin markoissa.

Euromarkkinoista tulee toiseksi suurimmat maailmassa, arvoltaan liki 25 000 miljardia markkaa. Suomen valtion osuus niistä on vaivainen prosentti.

Siinä pienuudessa tiivistyy Satu Huberin mielestä valtion eurostrategian ja samalla hänen johtamansa toiminnan ydin: mitkä ovat ne keinot, joilla rahoitusta pystytään jatkossakin hankkimaan kustannustehokkaasti ja riskittömästi?

Tähän asti valtio on ollut ylivoimaisesti suurin lainanottaja suomalaisilla korkomarkkinoilla, usein jopa ainoa vaihtoehto suomalaisille sijoittajille. Euron myötä kotimarkkinat laajenevat. Sijoittajille avautuvat uudet mahdollisuudet hajauttaa sijoituksiaan.

“Meidän haasteemme Valtiokonttorissa on löytää korvaavat sijoittajat ulkomailta ja tehdä markkinamme niin tehokkaaksi kuin mahdollista, jotta suomalaisten sijoittajien hajautus ulkomaille jäisi pieneksi.”

Mitä ensi vuosi tullessaan tuo on vielä paljolti arvailujen varassa. “Selkeintä on oikeastaan se, että paljon on epäselvää.”

Huberista on suorastaan hämmästyttävää, miten paljon asioita Emu-maiden valtavilla joukkovelkakirjamarkkinoilla vielä on avoinna.

“Kaikilla pienillä mailla on samat ongelmat. Kaikki miettivät nyt samoja haasteita.” Niinpä pienten maiden rahoitusvastaavat tapaavatkin säännöllisesti toisiaan. “Vaikka me tavallaan kilpailemme tulevaisuudessa, koetamme auttaa toisiamme näkemään, mitkä ovat tulevaisuuden näkymät.”

“Voihan nenä!”

Hallituksen esitys valtion ensi vuoden budjetiksi on pitkästä aikaa ylijäämäinen, mikä tarkoittaa sitä, että uutta velkaa ei nettomääräisesti enää ensi vuonna – näillä näkymin – tarvitse ottaa. Valtion ja kansantalouden kannalta se on erinomainen asia, ja valtiovarainministerille ylpeyden aihe.

“Mutta elokuussa on vaikea varmuudella sanoa, mitä seuraavana vuonna tapahtuu. Harvoin velkasumma on tarkalleen se, mitä budjettiin kirjataan”, Huber sanoo.

Muutoksia tulee milloin mistäkin syystä. Joskus on tuloja luultua enemmän, joskus taas menoja. Kesken haastattelun Satu Huber saa puhelinsoiton, josta sivustakuulija ei paljon muuta ymmärä, kuin että jotakin yllättävää oli tapahtunut.

“Ohoh! Voihan nenä!” on finanssijohtajan ensikommentti soittajan tietoihin. Vasta seuraavana päivänä hän paljastaa, että kyseessä oli valtion energiayhtiö Fortumin pörssilistauksen lykkäyspäätös. Vaikka myyntituloja Fortumista ei valtion budjettiin ollut kirjattukaan, oli niihin henkisesti kuitenkin varauduttu.

Kauppamatkustaja

Jos Satu Huber olisi lainanantaja, ei Suomen valtion kokonaisvelka häntä hetkeäkään arveluttaisi. Suhteellisesti ottaen ja moniin muihin maihin verraten velkamäärä on sittenkin siedettävä. Ja onhan Suomen talous hyvässä kunnossa, maa turvallinen, tekninen tietotaito korkealla, kansa koulutettua ja ahkeraa.

Nämä seikat painavat vaa’assa, kun ulkomaiset sijoittajat harkitsevat Suomen valtion lainapapereiden ostamista. Keväällä liikkeelle laskettu iso eurolaina onnistui yli odotusten. Siihen tarttui yli kolmesataa ulkomaista sijoittajaa.

“Uhka on se, etteivät sijoittajat jaksa paneutua pienen maan ominaisuuksiin ja opetella tuntemaan sitä lainanottajana”, Huber sanoo. Sen takia hän kiertää valtionhallinnon muiden asiantuntijoiden kanssa Euroopan rahakeskuksissa kertomassa Suomesta. Seuraava tiivis matkarypäs on kohtapuoliin ohjelmassa.

Illat kentän laidalla

Satu Huber sanoo olevansa ideaalissa asemassa. Hänen kolmella pojallaan, 10-vuotiaalla Richardilla sekä 7-vuotiailla kaksosilla Christofferilla ja Patrikilla, on kotona tuttu ja turvallinen hoitaja, Maija Moilanen, joka huolehtii myös kodinhoidosta. Virkaäidin ei tarvitse juosta töiden jälkeen kauppaan eikä pestä pyykkejä. Hän voi sen sijaan viedä poikia futismatseihin, pelata ja pyöräillä heidän kanssaan.

Siksi hän ei kannakaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole luopunut urastaan, kuten äitinsä Raili Laitinen aikanaan teki.

“Tietysti tunnen jatkuvaa riittämättömyyttä, mutta en varmaan olisi yhtään parempi äiti, jos olisin aina kotona”, hän sanoo.

Isovanhemmat, jotka vastikään olivat todistamassa “pikkupoikien” jalkapallojoukkueen kultamitalia, ihmettelevät, miten paljon nykyajan vanhemmat viettävät aikaa lastensa kanssa, “vaikka tekevät hirvittävästi työtä”.

Lapsuus maailmalla

Jussi Laitinen, joka viime syksynä nousi MeritaNordbankenin johtokuntaan, oli vuoden verran sisarensa suora esimies. Tämä oli ehkä yksi syy siihen, että Satu Huber mielellään tarttui Valtiokonttorista tarjottuun haasteeseen. “Pitkän päälle olisi ollut hankalaa olla esimies–alainen-suhteessa veljensä kanssa, vaikka yhteistyömme sujuukin hienosti. Ei se minulle ongelma ollut, mutta Jussille ehkä oli”, hän sanoo.

Lapsuutensa sisarukset viettivät ulkomailla isän diplomaattiuran takia. Satu vietiin vauvana Washingtoniin ja leikki-ikäisenä Ankaraan. Koulunsa hän aloitti Tukholmassa ja kävi sen sitten loppuun saakka ruotsin kielellä Pariisissa ja Helsingissä. Hän valmistui Hankkenista vuodenvaihteessa 1981–82 ja sai heti paikan Citibankista. Ensin hän oli puolitoista vuotta Lontoossa, sitten kolmisen vuotta Helsingissä. Yhdyspankissa, sittemmin Meritassa, hän ehti olla eri tehtävissä 11 vuotta.

Koulussa häntä kiinnostivat matematiikka, kielet ja liikunta. Liukaskielisen tytön tulkkihaaveet jäivät, kun joku muistutti, että eihän hän monikielisyydestään huolimatta osaa täydellisesti yhtään kieltä. Se on hinta ulkomailla vietetystä lapsuudesta ja “vieraskielisestä” koulusta. Mutta iloa niistä on Satu Huberin mielestä ollut monin verroin enemmän.

Tyytyväinen hän on kuitenkin siitä, että isä vaihtoi alaa hänen tullessaan teini-ikään. Se aika oli hyvä elää kotimaassa ja löytää omat juurensa.

Kun työkseen hoitaa valtavan isoja raha-asioita, ei raha enää vapaa-aikana kiinnosta. Satu Huber ei harrasta osakesijoittelua eikä juuri muutakaan oman perheen varainhoitoa.