Sairauskertomus

Kulttuuri 9.2.2007 10:25

jörn donner
”Vajaan kymmenen vuoden kuluessa olen sairastunut kahteen hengenvaaralliseen syöpätautiin. Kirjoitan tätä nyt sen vuoksi, että elämästä kuoleman varjossa eivät useinkaan kerro sairastuneet itse”, kirjoittaa Jörn Donner.

Teksti Jörn Donner
Kuva Hannu Lindroos
(SK 6/2007)

Tietyssä iässä, joka ei tuotantoyhteiskunnan kannalta vaikuta järin kiinnostavalta, ihmiset alkavat käydä yhä suuremmassa määrin riippuvaisiksi remontoinnista, eräissä tapauksissa varaosien vaihdosta, eli sairauksien vaatimista kirurgisista toimenpiteistä, jotka voivat pelastaa asianomaiset uuteen elämään tai ainakin antaa heille jatkoaikaa. Olen nyt itse tullut tähän ikään.

Onko ylipäänsä mitään mieltä siinä, että minä, joka olen 73 ja pian 74 vuotta vanha, yritän kaikin ajateltavissa olevin keinoin jatkaa elämistä? Tilastot tosin sanovat, että tähän ikään päässeellä miehellä on realistiset mahdollisuudet elää vielä lähes kymmenen vuotta tai kauemminkin, ellei sydän- ja verisuonitauti iske häneen ja ellei hän kuole nikotiinin kiroihin. Voin tulla varsin kalliiksi yhteiskunnalle, koska tilastojen mukaan 80 prosenttia ihmisen koko elämänsä aikana aiheuttamista sairaudenhoitokustannuksista kasautuu kahdelle viimeiselle elinvuodelle.

Toivon kuitenkin, etteivät ne vuodet ole vielä käsillä, vaikkakin melkoinen lauma lääkäreitä ja hoitohenkilöstöä on käsitellyt ruumistani sekä yksityisen että julkisen sairaanhoidon puolella.

Kuolema kulkee ympärillämme joka päivä. Vuosittain lähes tuhat suomalaista ottaa vapaaehtoisesti itsensä hengiltä. Onnettomuuksissa ja väkivallan uhrina menehtyy monta tuhatta. Ihmisiä kuolee vanhuuteen, vaikka viralliseen tilastoon vaaditaan ilmoitettavaksi jokin ulkoinen syy. Maantieteellisesti kauempana, meidän horisonttimme tuolla puolen ihmisiä tapetaan koko ajan Somaliassa, Sudanissa ja monissa muissa paikoissa. Irakin väkivallasta kertovista uutisista on tullut rutiinia. Israelin ja Palestiinan välisessä konfliktissa israelilaiset kostavat omiensa surmat yleensä moninkertaisesti. Lähellä tapahtuva kuolema näyttää koskettavan meitä enemmän kuin kaukainen, paitsi silloin, kun uhrit ovat maanmiehiämme, niin kuin tsunamin iskettyä Thaimaahan vuonna 2004.

Kristinusko, jonka varjossa useimmat meistä elävät, opettaa meille, että jokainen on itseään lähinnä. Siksi yritän hankkia lisää elinpäiviä siihen ainoaan työhön, jonka luulen osaavani, nimittäin kirjoittamiseen. En tiedä, onko jokin yli viidestäkymmenestä julkaistusta kirjastani antanut jollekulle toiselle ihmiselle iloa tai lohtua, mutta saan toisinaan kirjeitä lukijoilta, jotka sanovat arvostavansa sitä mitä teen. En aina tiedä, tarkoitetaanko tällä ”tekemisellä” kirjoittamista vai julkista persoonaani, josta ihmisillä näyttää olevan kovin erilaisia käsityksiä. Ehkei kysymys ole ollenkaan kirjoittamisesta vaan eräästä omalaatuisesta synteettisestä henkilöstä, joka silloin tällöin esiintyy televisioruudussa.

Vajaan kymmenen vuoden kuluessa olen sairastunut kahteen hengenvaaralliseen (usein tappavaan) syöpätautiin: eturauhassyöpään vuonna 1998 ja keuhkosyöpään vuonna 2006. Kirjoitan tätä nyt sen vuoksi, että kirjallisuus pursuaa kyllä tieteellisiä taudinkuvauksia ja sairauksia kuvaillaan usein romaaneissa ja muissa kaunokirjallisissa teoksissa, mutta elämästä kuoleman varjossa eivät useinkaan kerro sairastuneet itse, joko siksi, etteivät halua, tai sitten sen vuoksi, etteivät pysty, koska ovat kuolleet. Tietyllä tasolla seuraavaa tarinaa voi sanoa sairaaksi kertomukseksi.

Kirjoittavan ihmisen kuten kaikkien muidenkin kuolevaisten elämällä on alku ja loppu. Erona niihin, jotka tiettynä päivänä jäävät eläkkeelle työstään, on kuitenkin se, ettei mikään (paitsi väsymys ja sairaus) voi estää kirjoittavaa ihmistä jatkamasta. Minun tapauksessani ajan kulumista mitataan siis ennen kaikkea kirjoittamillani ja julkaisemillani kirjoilla ottaen kuitenkin huomioon, että kirjat tulevat yleensä julki lähes vuotta myöhemmin kuin ne on kirjoitettu. Ajan kulumista voi tietenkin mitata myös ulkoisilla tapahtumilla, lasten syntymällä ja myöhemmin koulunkäynnillä, asunnonvaihdoilla, avioliiton iloilla ja suruilla, mutta myös (minun tapauksessani) tehtävillä, jotka olen ottanut hoitaakseni eri ajanjaksoina. Vuonna 1998 olin Euroopan parlamentin jäsen ja sain satunnaisen verikokeen yhteydessä tietää sairastuneeni eturauhassyöpään, tautiin, josta en ennestään tiennyt mitään. Sittemmin sairaus tuli hyvinkin tutuksi, mutta myös myönteisellä tavalla, koska minulle määrätty sädehoito tuotti hyviä tuloksia. Samana vuonna julkaisin kirjan siitä, ”miksi olin”.

Opin pian ymmärtämään, että sana ”syöpä” herättää useimmissa ihmisissä ikäviä mielleyhtymiä, etenkin kun vain harva meistä on selvillä tämän sairauden loputtomasta monimuotoisuudesta, ja siitä huolimatta, että kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa tutkitaan koko ajan laajalti sen alkuperää, muotoja ja leviämistä. Syöpään liittyviä kysymyksiä selvitetään monissa tutkimuslaitoksissa, mutta kaiken kattavaa ”vastausta” ei ole keksitty. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen niin kuin jokainen syöpäkin.

Aiheesta lisää
Syöpäjärjestöt
Suomen syöpärekisteri
Joukkotarkastukset
Kansanomaista tietoa syövästä
Oletko juuri sairastunut