”Runoilijoiden runoilija” Tomas Tranströmer toi nobelin Pohjoismaihin

Kulttuuri 6.10.2011 14:03
Runoilija Tomas Tranströmer kotonaan Tukhomassa. Kuva Maja Suslin / AFP / Lehtikuva.

Tomas Tranströmerin saama Nobelin kirjallisuuspalkinto oli yllätys, muttei tullut täysin pimennosta. Alkuviikosta Tranströmerin kerroin istui vakaasti kansainvälisen vedonlyöntitoimiston listalla kolmantena, heti Adoniksen ja Bob Dylanin jälkeen.

Oli siis runoilijan vuoro, kuten tavataan sanoa. Tai ruotsalaisen kirjailijan, sillä edellisestä kotiin tulleesta palkinnosta oli ehtinyt kulua pian neljä vuosikymmentä. Eyvind Johnson ja Harry Martinson jakoivat tunnustuksen 1974.

Tranströmerin kohdalle mainetta on kertynyt aiemminkin. Vuonna 1990 runoilijalle myönnettiin amerikkalainen Neustadt-palkinto, jonka on sanottu enteilevän nobelia. Esimerkiksi Gabriel García Márquez, Czesław Miłosz ja Octavio Paz ovat saaneet myös Neustadtin.

Pohjoismaihin saadusta nobelista iloitsee mielellään myös Suomessa, etenkin nyt kun oma kestoehdokkaamme Paavo Haavikko – Neustadt-palkittu runoilija hänkin vuodelta 1984 – ei ole enää sen tavoitettavissa.

Toinenkin Tranströmeriä ja Haavikkoa yhdistävä tekijä on olemassa. Englanninkielinen valikoima runoilijoiden tuotantoa julkaistiin yhteisniteenä 1974, kääntäjinä Robin Fulton ja Anselm Hollo.

Monta kertaa on käynyt niin, että nobelistin tuotantoa on saatu suomeksi vasta tunnustuksen jälkeen. Tranströmerin tapauksessa onneksi on runoilija-suomentaja Caj Westerberg, joka on pitänyt häntä esillä kiitettävästi. Kootut runot 1954-2000 julkaistiin Westerbergin suomentamana 2001.

Tranströmerin lukemista voi suositella kelle tahansa, mutta häneen pätee myös määritelmä ”runoilijoiden runoilija”. Se on kollegiaalinen tunnustus sille, että Tranströmerin runous käsittelee lajityypin peruskysymyksiä niin muodon kuin sisällönkin tasolla.

Caj Westerberg ei käynyt suomennoksensa saatesanoissa arvuuttelemaan syitä siihen, miksi Tranströmerin runot puhuttelevat lukijoita univeraalisella tasolla. Hänen perustelunsa lähtivät runojen tarkasta lukemisesta ja niiden parissa työskentelystä.

”Suomentajana haluan sanoa vain, että näinä vuosina, joina olen tätä työtä tehnyt, ei yksikään runo ole uuvuttanut kääntäjää kulumisella, tyhjentymisellä, latistumisella. Kiinnostus pysyy jatkuvasti elävänä. Näiden runojen voima on ehtymätön”, Westerberg kirjoitti.