Heikki A. Reenpää 1922–2020

Professori, kirjojen rakastaja ja johtaja, joka toi modernismin Otavaan.

Heikki A. Reenpää oli moniroolinen. Otavalainen, metsästäjä ja bibliofiili. Hän nimitteli itseään myös muistitikuksi.

Otavalaisuuden historiallisissa syväkerroksissa Heikki A.  tunnettiin lempinimellä Pikku-Heikki.

Hän oli Heikki Reenpään ja Karin Sylvinin 1922 syntynyt esikoispoika.

Perheeseen syntyi seuraavan kymmenen vuoden aikana vielä kaksi poikaa, Erkki ja Martti, sekä tytär, Eva.

 

Alvar Renqvist oli aloittanut johtamisen askareet joulukuussa 1892. Otava oli perustettu kaksi vuotta aikaisemmin.

Alvarin viisi poikaa muuttivat sukunimensä 1935 Reenpääksi. Alvar piti itseään 65-vuotiaana aivan liian vanhana sukunimen vaihdatukseen, tosin se vaati suvultakin useita kokouksia.

Alvarin isoisä, herätysjohtaja ja uskonnollisten kirjojen kustantaja Henrik Renqvist (1789–1866) oli kustantajadynastian perusjuuri, Heikki Kukkonen -nimisenä alun perin sukusaagan alulle saattanut.

Alvarin pojista vain esikoinen Yrjö Reenpää loi uransa Otavan ulkopuolella Helsingin yliopiston fysiologian professorina.  Toimitusjohtajuuden isältään Alvarilta perinyt Heikki oli Otavan toimitusjohtajana vuodet 1938–1956.

Heikin jälkeen veljensä Kari Reenpää siirtyi vetovuoroon. Toinen veljistä Hannes Reenpää oli aloittanut kirjallisena johtajana jo 1933. Heidän rahantajunsa hämärtyi ja ote taloudesta herpaantui 60-luvulle tultaessa.

Otava ajautui vaikeaan, suvussa ristiriitoja aiheuttaneeseen talouskriisiin. Kari teki itsemurhan 1968.

Samana vuonna luovuttiin Pikku-Heikiksi nimittelemisestä.

Syynä ei ollut se, että lempinimi oli jo jossain määrin koominen 184-senttiselle hujokkaalle, vaan se, että hänestä tuli setiensä jälkeen Otavan toimitusjohtaja.

Uskottavuudenkin kannalta olisi ollut onnetonta nimitellä 46-vuotiasta toimitusjohtajaa Pikku-Heikiksi tilanteessa, jossa 80-vuotias kustannustalo oli huojuvaisessa kunnossa henkisten ja taloudellisten rytinöiden jäljiltä.

 

Heikki A. oli päässyt siviiliin vuoden viimeisenä päivänä 1944. Hän oli 22-vuotias luutnantti, naimisissa Lotte Wichmannin kanssa, esikoispoika Lauri syntynyt joulukuun alussa.

Opiskelujaan isä ei ollut ehtinyt kunnolla aloittaa, mutta tulevaisuus ei ollut hakusessa. Se oli viitottu seitsemällä tähdellä.

Heikki A. selvitti filosofian kandidaatin tutkinnon 1945, lisensiaattityönsä hän teki Frans Eemil Sillanpäästä.

 Työ Otavassa alkoi 1947 mainospäällikkönä ja myyntijohtajana. Kun hänet nimitettiin toimitusjohtajaksi 21 vuotta myöhemmin, oli yhtiössä meneillään monialainen kriisi, mutta mistään kevytkuviosta ei ollut kysymys ensimmäistenkään vastuiden kohdalla.

”Isoisällä, isällä ja veljillään oli raskas sota-aika takanaan eivätkä he siitä koskaan oikein toipuneet”, Heikki A. muisteli 90-vuotispäivänsä aikoihin.

Paikoilleen juuttuminen oli tapahtunut jo ennen sotia. Heikki A. ei tuntenut itseään varsinaiseksi kauppamieheksi, mutta liikkeelle piti päästä uusiin suuntiin, modernisointia huusivat niin kustannusohjelma kuin talouskin.

Heikki A. oli oppinut ”johtavan kirjailijan” -merkityksen 1959 kuolleelta isältään. Taloudellisin termein se tarkoitti sijoitusta.

Heikki A. joutui autonkuljettaja-adjutanttina huolehtimaan yhdestä Otavan kalleimmasta sijoituksesta, kun Sillanpäästä oli jo tullut Taata ja häntä piti kuljetella yleisöä vetäviin tilaisuuksiin.

 

Kustannusohjelman ryhtiliike edellytti uusien kykyjen löytämistä. Ratkaisevan panoksen näihin pyrintöihin antoi Tuomas Anhava, joka aloitti Otavalla 50-luvun alussa.

Heikki A:n erityissuojeluksessa oli 1947 perustettu Eino Leino -seura. Uuden ajan henki synnytti myös luovia ravintolalaskuja, joita Heikki A. kuittaili visioittensa mukaisesti. Otava oli 60-luvulle tultaessa modernistien kustantamo.

Eino Leino -seurassa kehiteltiin ajatus Lahden kirjailijakokouksesta. Ensimmäinen järjestettiin 1963.

Suomen Kustannusyhdistyksen hallituksessa Heikki A. aloitti 1953 ja puheenjohtajana yhdeksän vuotta myöhemmin. Siinä roolissa hän jatkoi 21 vuotta.

Kysymys ei ollut vain Otavan omista hämähäkinseiteistä, vaan koko kirja-ala kaipasi siivousta, kaupan vapauttamista.

Heikki A:n ajamissa uudistuksissa päädyttiin viimein yhteen ja yhteiseen toimijaan, Kirjakauppiasliiton perustamiseen. Kirjakaupat alkoivat myydä 50-luvulla tasapuolisesti kaikkien kustantajien kirjoja.

Heikki A. oli alusta alkaen halunnut luopua kirjojen kiinteästä hinnasta. Siitä tuli hänen kustannusuransa pisin vääntö. Kirjojen määrähintajärjestelmä purettiin vasta 1975.

Heikki A:n siviiliaktivismin tavoitteiden toteutuminen Pro Karelia -kansalaisjärjestössä ja Mannerheim-elokuvahankkeessa ovat kestäneet määrähintajärjestelmän purkua pidempään.

Otavan toimitusjohtajana Heikki A. osallistui kustantamoiden kannalta ratkaisevaan torjuntataisteluun 1970-luvun alussa, jolloin vaadittiin oppikirjatuotannon valtiollistamista.

Heikki A. sai tuttunsa Kouluhallituksen pääjohtajan R.H. Oittisen vakuuttuneeksi siitä, ettei valtio tulisi ikimaailmassa selviämään vastuistaan, jos sen pitäisi polkaista tyhjästä koulut täyteen uusia kirjoja.

Otavan toimitusjohtaja Heikki A. Reenpää ja presidentti Urho Kekkonen vuonna 1976.

Otavan toimitusjohtaja Heikki A. Reenpää ja presidentti Urho Kekkonen vuonna 1976. © Kai Nordberg/Otavamedia

Metsästyksen hän aloitti koiran tehtävissä.

Papat ampuivat laiturilla sorsia tuoleissaan istuen ja pojat keräsivät pudokkaat äidin vanhempien tilan, Hietaisen, ruovikoista. Pidemmät noudot jätettiin koirakoirille.

Lapsuuskesien ainoa todellinen riski olivat komennukset kitkemään lanttu- ja porkkanapenkkejä.

Äidinäidin maailma muuttui isänisän maailmaksi, kun Otavan Kirjapainotalo 1939 valmistui Hietalahteen, minne myös Heikki Reenpää perheineen muutti.  Muutamaa vuotta myöhemmin isoisä Alvar rakennutti huvilan Hvitträskiin Eliel Saarisen naapuriin.

Metsästysintoa perintönään jakanut isoisä lahjoitti pojanpojalleen viimein myös haulikon, mutta piti huolta myös Hvitträskin nuoriso-osaston kesäkirjaston jatkuvasta päivittymisestä.

Haulikko pysyi Heikki A:n poskella ja koirat jaloissa vuosikymmeniä. Karhuja Karjalassa, nurmikanoja Virossa.

Metsästäminen oli henkilökohtainen asia, kunnes siitä tuli yhtiöllinen ja viimein myös aviollinen.

Heikki A:n toimitusjohtajaksi nimittämisen jälkeen Tuomas von Boehm ryhtyi muotokuvan tekoon. Hän halusi luonnehtia ystäväänsä sijoittamalla tauluun isäntäänsä killittävän koiran.

Johtokunnan mielestä Otava ei ollut mikään kennel. Koira vaihtui kunniamerkkeihin. Maksajan mielestä lopputulos muistutti nyt Marlboroughin herttuaa.

Maalausta yksinkertaistettiin, mutta sen viitan laskoksiin jäi edelleen humanistista ylevyyttä, kuin tulevaisuutta enteillen. Heikki A. sai professorin arvon 1978.

Heikki A. Reenpää oli kirjoittanut kaksi muistelmateosta, Pojanpoika, 1998 ja Pikku-Heikki, 2000.

Kolmannellekin oli kysyntää, ja sen Heikki A. kirjoitti. Kustannustoimittaja oli kysynyt tekstin luettuaan, että luokitellaanko tämä metsästyskirjallisuudeksi. Heikki A. loukkaantui ja veti käsikirjoituksensa takaisin.

Luokittelu on herkkä laji. Kun Heikki A:n koira Carolina sai kuninkaallisen hovihankkijan arvon seisottuaan ja luovutettuaan Kaarle XVI Kustaalle riekon, niin oliko jutun genre enää puhtaasti metsästyksellinen?

Perheasiaksi metsästys muuttui viimeistään silloin, kun Lotte-puoliso ei halunnut nähdä kalloja vapaa-ajan asunnon Loviselundin seinillä. Heikki A. rakennutti pihapiiriin oman, kaksikerroksisen trofee-riihen.

Suomen sodan (1808–1809) aikaisia henkilöitä on enää harvoin mahdollista liittää 2000-luvun muistokirjoituksiin. Nyt on. Loviselund Kirkkonummella on 1700-luvun sotilasvirkatalo. Sitä on aikoinaan asuttanut Georg Carl von Döbeln.

 

Suunnitelmallinen kirjojen kerääminen alkoi 1939, kun isoisä lahjoitti Heikki A. Reenpäälle valikoiman Joel Lehtosen ensipainoksia. Bibliofiili käytti apunaan ulkomaita myöten toimineita antikvariaattiagentteja.

Heikki A. lahjoitti kirjastonsa Kansalliskirjastolle 2004. Kokoelma sisältää 20 000 nidettä. Vanhempi osa on suomen- ja ruotsinkielistä kirjallisuutta 1600- ja 1700-luvuilta, mm. Turun Akatemian väitöskirjoja.

Uudempi osa on tuoreempaa kotimaista kirjallisuutta. Kansalliskirjaston yksi arvokkaimmista lahjoituksista sai oman huoneensa.

Kirjailija Laila Hirvisaari ymmärsi Heikki A:n moniroolisuuden ytimen ja sitä ympäröineen viihtymisen ja arvostuksen pyörteilyn. ”Hän tiesi aina, missä tilanteessa hän oli.”

Itsensä nimitteleminen muistitikuksi oli perusteltavissa, kun vuosikymmenten kokemukset olivat tallentuneet teräväpiirtomuistiin ja olivat sieltä sopivissa tilanteissa myös esiin klikattavissa. Omaksi iloksi ja muiden hämmästykseksi.

Heikki A:lla oli muistilevyllään myös isoisänsä selvitys Suomen Kuvalehden perustamisesta.

Alvarin kaksi vanhinta poikaa olivat hyvässä jääkäri-iässä, mutta isä ei halunnut lähettää heitä Saksaan, vaan halusi sen sijaan perustaa lehden ajamaan samaa asiaa, Suomen itsenäisyyttä ja sisäistä yhtenäisyyttä. Alvarin ohella keskeisiä toimijoita olivat Juhani Aho ja E.N. Setälä.

Lehden satavuotisjuhlissa juontaja Jaakko Saariluoma kohenteli tunnelmaa arvelemalla, ettei läsnä sentään taida olla ketään alusta alkaen mukana ollutta. Heikki A. nosti kätensä. ”Minä olen. Melkein.”

SK:n vuoden 1926 ensimmäisen numeron kansikuvassa 4-vuotias Heikki A. istuu talvisissa tamineissaan Chryslerin etupuskurilla. Auto oli lehden markkinointikampanjan arpajaispalkinto.

Suomen Kuvalehden toimitus oli kotitalon neljännessä kerroksessa.

Se oli Heikki A:lle poikkeamispaikka, lähellä ja luvallista. Pienmiehen muistiin tarttuivat ”iloiset sikarin tuoksut ja konjakin löyhähdykset”. Painotuoreen lehdenkin saattoi sitten käydä poimaisemassa suoraan hihnalta.

Reenpäiden käynnit toimituksessa tulivat noteeratuiksi vielä 2000-luvullakin.

Olli Reenpään, silloisen Otava-Kuvalehdet Oy:n konsernijohtajan, vierailun jälkeen kyseltiin, mitähän nyt mahtaa olla tekeillä. Kun päätoimittajan huoneessa istui Heikki A. Reenpää, tiedettiin vanhastaan, että jaossa oli ideoita.

Heikki A. Reenpää ja Viron presidentti Lennart Meri osallistuivat Suomen Kuvalehden 85-vuotisjuhliin Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä vuonna 2001.

Heikki A. Reenpää ja Viron presidentti Lennart Meri osallistuivat Suomen Kuvalehden 85-vuotisjuhliin Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä vuonna 2001. © Pekka Nieminen / Otavamedia

Sisältö