Pianotaiteilija Izumi Tatenon tarina: ”Olin varma, että soittaisin vielä molemmilla käsillä”

Pianotaiteilija Izumi Tatenon ura ei päättynyt vakavaan sairauteen.

Izumi Tateno on opetellut uuden tekniikan ja ohjelmiston. Kuvat Maija Tammi.

Hän oli jo odottanut lunta, mutta pyry ehti Helsinkiin vasta loppiaiseksi, vain kaksi päivää ennen kuin hän lähtisi Tokioon.

Hän kävelee onnellisena pitkin Helsingin katuja. Kotikadulta Fredalta Bulevardille, sitten kohti meren rantaa.

Luminen katumaisema tuo hänen mieleensä lapsuuden Tokiossa.

Heitä oli neljä lasta, he rakensivat lumilinnoja ja olivat sotasilla puisen kotitalon takapihalla.

Enää Tokiossa sataa vain harvoin lunta, mutta läheisellä Fuji-vuorella sitä voi tulla puolikin metriä päivässä.
Hiutaleet ovat kuin taivaalta putoavia nuotteja.

Lumihiutaleiden tanssi.

Metallinmustassa matkalaukussa lukee IZUMI TATENO. Enää Tateno viettää Suomessa joulut ja kesät.
Hänen puolisonsa, mezzosopraano Marja Tateno lentää Japaniin huhtikuussa kirsikan kukkiessa ja ruska-aikaan marraskuussa.

Suomessa pianotaiteilija Tateno esiintyy enää vain harvoin.

Hänen huulilleen nousee hymy. Asia ei ole lainkaan huono. Japanissa hänellä on 50-80 konserttia vuodessa.
Myös keski-eurooppalainen konserttiyleisö tietää nykyisin vasemmalla kädellä soittavan pianistin laadun.

Hän konsertoi Wienissä, Münchenissä ja Budapestissa. Toulousessa Séverac-festivaalilla hän esiintyy taas heinäkuussa. Joulun alla hän esiintyi Japanissa Dresdenin kamariorkesterin solistina. Hänellä oli myös yhteiskonsertti poikansa, Kiotoon kotiutuneen viulistin Janne Tatenon kanssa. He esittivät kaksi kantaesitystä.
Keväästä tulee kiireinen.

Helsingissä hänellä on mukanaan vain osa nuoteista, suomalaisen Pehr Henrik Nordgrenin ja japanilaisen Takashi Yoshimatsun hänelle säveltämät teokset. Hän harjoittelee uutta ohjelmistoa Tokion 16 konsertin sarjaa varten.

”Kolme tuntia päivässä, tarvittaessa viisi kuusikin.”

Konsertit ovat kaksituntisia, ja hän soittaa jokaisessa eri ohjelman. Myös Jukka Tiensuu säveltää hänelle teoksen. Kiertue huipentuu hänen 77-vuotisjuhlakonserttiinsa marraskuussa 2013.

Japanissa 77 on onnen luku.

Izumi Tateno muutti Suomeen 1960-luvun puolivälissä. Hän oli alusta alkaen kysytty solisti uudessa kotimaassaan.

Kapellimestari Jorma Panula ja Helsingin kaupunginorkesterin entinen konserttimestari Pekka Kari työskentelivät paljon Tatenon kanssa. Miehet myös ystävystyivät.

”Tatenon romanttinen, jopa lyyrinen sointi erotti hänet alun alkaen muista pianisteista”, Panula kuvailee.

”Hänen kosketuksensa on balanssissa, ei koskaan raakaa niin kuin nuoren polven turbopianisteilla. Soitossa kuuluu kypsyys ja suurten mestareiden, Svjatoslav Richterin ja Vladimir Horowitzin hieno perintö.”

”Ihmisenä hän on samanlainen, valoisa ja huumorintajuinen. Meillä on aina hauskaa yhdessä.”

Pekka Kari ja Izumi Tateno konsertoivat yhdessä vuosikymmenten ajan.

”Izumi on hämmästyttävä muusikko, nykyään maailmanihme, kun hän soittaa yhdellä kädellä. Hän on huomattava pianisti kansainvälisestikin”, Kari sanoo.

”Ihmisenä hän on maailman herttaisin herrasmies ilman pienintäkään rikettä. Valoisa ja rehellinen, hyvä ihminen. Olemme nauraneet paljon yhdessä.”

”Täällä on rauha ja hiljaisuus.” Izumi Tateno asuu nykyisin kuitenkin taas Tokiossa.

Traagisesta tapahtumasta, joka teki Tatenosta vasemman käden pianistin, on kulunut jo kymmenen vuotta.

Oli tammikuun yhdeksäs 2002. Hänellä oli konsertti Tampereella. Hän soitti Edward Griegin Lyyrisiä kappaleita. Menossa olivat konsertin viimeisen kappaleen Hääpäivä Trollhaugenilla viimeiset sivut.

Tatenon soitto alkoi puuroutua.

”Tajusin heti, että jotain hirveää oli tapahtumassa”, salin takimmaisessa rivissä istunut Marja Tateno kertoo.

Tateno jatkoi soittamista.

”Oikea käsi jäi yhä pahemmin jälkeen”, hän muistaa.

Marjo Tateno juoksi miehensä luokse, ”kun viimeinen epävireinen akordi loppui.”

Tateno nousi kiittämään, mutta kun hän kumarsi, hän alkoi vajota lattialle.

Edessä istunut lääkäri oli tilanteen tasalla ja auttoi Tatenon katsomon eturiviin.

Marja Tateno tiesi heti, mitä oli tapahtunut.

”Izumin kasvojen oikea puoli oli valahtanut alas.”

Konsertin järjestäjä piti kiitospuheen.

”Tilanne oli järkyttävän absurdi. Vaikka Izumin soitto meni sekaisin, yleisö ei tajunnut, että oli tapahtunut jotain kauheata.”

Izumi Tateno ei surrut. Hän odotti, että halvaantuneeseen käteen palaisi tunto.
Koska aivoverenvuoto oli talamuksen alueella, häntä ei voinut leikata. Kuntoutus kesti vajaan vuoden.

”Uskoin, että tunto palaisi. Olin varma, että soittaisin vielä molemmilla käsillä.”

Häntä auttoi hänen huumorintajunsa. ”Ja itseironia”, Marja Tateno lisää.

Tateno hakee työhuoneestaan valokuvan ja kirjan.

Valokuva on sotatalvelta 1945. Kuvassa on Izumi ja joukko naapurin poikia. Kuva on otettu Tatenojen Tokion-kodin pihamaalla. Isot pojat seisovat takarivissä ja pienet, Izumi mukaan lukien, edessä. Hän oli tuolloin kahdeksanvuotias. Ainoastaan Izumi hymyilee, kaikki muut pojat ovat totisia.

”Minä en kokenut sotaa niin pelottavana kuin vanhemmat toverini. Syötävää oli vähän, vaatteet olivat mitä olivat, Tokiota pommitettiin, mutta jostakin syystä en osannut pelätä.”

Myös tuoreessa haastattelukirjassa hän kertoo ainoana teoksen kymmenestä tunnetusta japanilaisesta, ettei sota juuri ahdistanut häntä.

”Kun oikea puoleni halvaantui, ajatteluni muistutti sodanaikaista. En ymmärtänyt olla kauhuissani. Vastoin lääkärien ennustetta opin nopeasti kävelemään ja uskoin, että käteni kuntoutuisi soittokuntoon.”

Tateno ei halua nimetä mielisäveltäjiään. Hän soittaa myös tangoa ja jazzia.

Toisen maailmansodan aikana Tokiota pommitettiin yli sata kertaa. Pahimmat pommitukset tapahtuivat 9.-10. maaliskuuta 1945. Amerikkalaisten pudottamat pommit nostattivat tulimyrskyn.

”Äiti otti minut syliinsä ja katsoimme yhdessä keittiön ikkunasta ulos. Koko kaupunki oli punainen. Tokio paloi.”

Pommituksissa kuoli yli satatuhatta ihmistä. Valtaosa kaupungista, etenkin keisarillisen palatsin itäpuoli, tuhoutui. Eteläpuolella asuvien Tatenojen koti säästyi, mutta pommituksen lakattua perheen isä ilmoitti muutosta.

Mukaan oli otettava pianot ja siskon viulu ja veljen sello. Izumi ja hänen nuorin siskonsa soittivat pianoa. Vanhemmat antoivat soittotunteja, isä sellon-, äiti pianonsoitossa. Oppilaita oli sata. Perheen lapset harjoittelivat samoissa tiloissa.

”Jopa pesuhuone oli muutettu harjoittelutilaksi, kävimme yleisessä saunassa.”

Tatenojen uusi talo paloi maan tasalle heti seuraavassa pommituksessa.

”Kaikki paloi, pianotkin.”

Tatenot ehtivät suojaan maakellariin ja säilyivät vahingoittumattomina. Sen jälkeen isä vei perheensä vuorille.
Kun sota päättyi, Tatenot palasivat vanhaan kotitaloonsa ja jatkoivat musiikin täyttämää elämäänsä.

”Koko talo soi jälleen.”

Sodan päättyessä 1945 Tateno oli yhdeksänvuotias.

Tatenojen perheelle sotavuodet olivat taloudellisesti vaikeita. Länsimaisen, ”vihollisen musiikin” esittäminen oli kiellettyä. Sodan jälkeen ilmapiiri vapautui. Ihmiset halusivat taas iloita.

Kulttuurinnälkä oli pohjaton, konsertti- ja teatterisalit täyttyivät yleisöstä. Mutta vain harvoilla oli varaa soittotunteihin, ja sodan päätyttyä Tatenojen isä esiintyi tanssiorkesterissa amerikkalaisille sotilaille.

”Se oli ihanaa aikaa puutteesta huolimatta.”

Vuosi sodan päättymisen jälkeen Japanissa järjestettiin pianokilpailu, johon myös Izumi Tateno osallistui. Hän löysi vanhempiensa nuottikokoelmista Claude Debussyn tyttärelleen säveltämän Lasten nurkka -sarjan.

”Yhden osan nimi on Lumihiutaleiden tanssi.”

Kappale on vaikea, eivätkä tuomarit tunteneet ranskalaista Debussytä.
Izumi sijoittui toiseksi, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän voitti kilpailun.

Valmistuttuaan Tokion taideyliopistosta 1960 Tateno kiersi stipendiaattina Eurooppaa, asui Pariisissa, piipahti New Yorkissa. Hän kävi myös kaikissa Pohjoismaissa. Neljä vuotta myöhemmin hän teki päätöksensä.

”Kerroin perheelleni, että muutan Suomeen.”

Elämä oli tuolloin vaatimatonta myös Suomessa. Elettiin sodanjälkeistä aikaa, mutta Tateno tunnisti ihmisten ylpeyden itsestään ja maastaan.

”Täällä ei kumarreltu.”

Suomesta hän löysi myös kaipaamansa rauhan ja hiljaisuuden.

Eikä Suomessa ollut hänen kahlitsevaksi kokemaansa musiikillisten traditioiden painolastia.

Mutta Tatenon perhe kauhistui.

”Mitä siellä on? Ei mitään! Edes Sibeliusta ei oikein tunnettu tuolloin Japanissa.”

Suomesta oli myös helppo tehdä esiintymismatkoja Keski-Eurooppaan. Uraa siivitti toinen sija Olivier Messiaen -pianokilpailuissa Ranskassa 1968. Kymmenen vuoden ajan vuodesta 1998 alkaen Tateno toimi Oulunsalo soi-musiikkijuhlien taiteellisena johtajana.

Tunto palasi Tatenon halvaantuneeseen käteen, mutta ei niin täydellisesti, että hän kykenisi soittamaan sillä. Hermoratoja oli tuhoutunut peruuttamattomasti, eikä käden hienomotoriikka palaudu entiselleen.

Totuus valkeni Tatenolle vähitellen, kun hän alkoi taas soittaa. Kului kaksi vuotta, mutta edistystä ei tapahtunut.

”En vaipunut depressioon.”

Hän nostaa vasemman käden sydämelleen.

”Vasen käsi riittää minulle. Olen opetellut uuden, vasemman käden tekniikan. Ja ohjelmiston.”

Hän kertoo tarinan. Hymyssä suin.

Aina ennen, kun konsertin järjestäjä kysyi häneltä, minkä konserton hän halusi soittaa, hän ehdotti Maurice RavelinKonserttoa vasemmalle kädelle, mutta koskaan pyyntöön ei suostuttu.

”Olen aina pitänyt juuri tuosta Ravelin teoksesta, mutta jostakin syystä se ei miellyttänyt kapellimestareita.”

Kun Tateno palasi halvaantumisensa jälkeen estradille Japanissa, kaikki ehdottivat hänelle Ravelin konserttoa.

”Olin vihainen. Miksi nyt kun ei ennen, vaikka juuri sen olin halunnut soittaa.”

Tateno istuutuu flyygelinsä ääreen. Hänen Hampurin-tehtaalta kolmekymmentä vuotta sitten valitsemansa Steinwayn ääni oli ”väsynyt”, mutta viime syksynä flyygelin koneisto kunnostettiin perusteellisesti, ja ääni on taas ”terve”.

Hänen toinen flyygelinsä on kadun toisella puolella ”harjoitteluhuoneessa”, ja kolmas Längelmäellä kesämökillä.

”Siellä on luonto ja paljon hiljaisuutta ja paljon hyvää yksinoloa.”

Neljäs flyygeli on Tokiossa. Tateno asuu edelleen siinä samassa kolmen pienen huoneen puutalossa, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Nyt taloa ympäröivät kerrostalot, mutta hän on päättänyt, ettei paikkaa myydä hänen eläessään.

Hän esittelee flyygelin päällä olevan perhepotretin henkilöt. Kuva on otettu vuonna 2007 päivänä, jolloin Tatenon ”aina hauskan ja tyytyväisen” isän syntymästä oli kulunut sata vuotta.
Tatenon äidin puolen suvussa on ollut hovin no-soittajia seitsemässä polvessa. Izumin äidin äiti alkoi soittaa viulua ensimmäisenä Japanissa. Myös isän suvussa on muusikoita ja laulajia. Koko jälkipolvi, Izumin ja hänen sisarustensa lapset, on muusikoita.

Janne Tateno soittaa Yamagatan sinfoniaorkesterin toisen viulun äänenjohtajana ja kamarimusiikkia lukuisissa kokoonpanoissa. Hänellä on tangoyhtye sekä Japanissa ja Suomessa.

Izumi Tateno on Suomen ensimmäinen klassisen musiikin solisti, joka otti ohjelmistoonsa myös tangoja. Hän on levyttänyt Astor Piazollaa ja Ernesto Nazarethia.

Tateno esittelee 26:n cd-levyn kokoelma-albumia. Siinä on koko hänen 1970-luvun tuotantonsa, Sibeliusta ja Einojuhani Rautavaaraa, Schubertia ja Schumannia, Mussorgskya, argentiinalaisia tangoja, jazzia.

Japanin suurin levy-yhtiö Emi julkaisi kokoelman vuosi sitten Tatenon 50-vuotisen taiteilijauran kunniaksi. Se on osa hänen 135 äänilevyn tuotannostaan. Juhlavuotena Japanin televisio esitti hänestä kertovia dokumentteja ja lukuisat lehdet haastattelivat häntä.

Tateno on ahkera kirjoittaja itsekin. Musiikkia käsittelevien artikkeleiden lisäksi hän on kirjoittanut kolme osittain omaelämäkerrallista esseekirjaa.

Japanilainen konserttiyleisö ei koskaan hylännyt Izumi Tatenoa. Silloinkin kun hän asui Suomessa, hänen konserttinsa olivat odotettuja tapauksia hänen synnyinmaassaan. Keisariperhe halusi tutustua häneen myös henkilökohtaisesti. Tatenon lisäksi kutsun hoviin saivat hänen pianistisisarensa ja tämän viulistipuoliso.

Keisarinna Michiko, Japanin keisarin Akihiton puoliso, oli menettänyt äkillisesti puhekykynsä trauman seurauksena. Taitavana pianistina hän halusi kuulla Tatenon soittoa. Lopulta hän halusi soittaa myös itse. Keisari luki keisarinnan paperilapulle kirjoittaman toivomuksen: Tatenon olisi kommentoitava hänen Sibelius-tulkintaansa.

”Keisarinnalla on kaunis kosketus ja elegantti slangi, mutta hänen pedaalin käytössään oli toivomista. Rohkaisin häntä panemaan myös enemmän tunnetta tulkintaan.”

Tateno kertoi keisarinnalle suomalaismetsien ikivihreistä kuusista, joiden äärellä voi aistia pyhyyden, ja kehotti häntä tavoittelemaan tuota samaa pyhyyden tunnetta tulkinnassaan. Tateno kertoi myös Mexico Cityn konserttisalista, jonka katossa liitelevät lepakot olivat kerran sekoittaa hänen soittonsa. Tapaamisen päätteeksi he nauttivat illallisen.

”Vaikka keisarinna ei puhunut koko illan aikana, minusta tuntui kuin hän olisi puhunut koko ajan.”

Seuraavan päivänä keisariperheen tytär, prinsessa Nori soitti Izumi Tatenolle ja kiitti tätä. Prinsessasta tuntui, että keisarinna alkaa taas puhua puolentoista kuukauden hiljaisuuden jälkeen. Sitä seuraavana päivänä Japanin lehdet kertoivat, että keisarinna puhuu taas.

”Musiikilla on ihmeellinen voima. Se avaa tiedostamattomat lukot”, Tateno sanoo.

Myöhemmin hän ja keisarinna Michiko ovat esiintyneetkin yhdessä. Tatenon sairastumisen jälkeen kolmikätisesti.

Vasemmalle kädelle sävellettyjä teoksia on valita asti. Sodassa oikean kätensä menettänyt itävaltalainen pianisti Paul Wittgenstein sovitti ja rikkaana miehenä myös tilasi paljon vasemman käden pianoteoksia, muun muassa Ravelin ja Hindemithin pianokonsertot.

Kuulut japanilaissäveltäjät Takashi Yoshimatsu ja Michio Mamiya, ”Japanin Einojuhani Rautavaara”, ovat säveltäneet Tatenolle.

”Joka kerta entistä vaikeampia”, Tateno valittaa, mutta säveltäjät vain nauravat hänelle ja sanovat ”kyllä Tateno pystyy”.

Viimein Izumi Tateno kääntyy flyygeliin päin, asettaa jalkansa pedaalille ja hiljentyy hetkeksi.

Pystyvätkö tiedemiehetkään kuvaamaan sitä, mitä hänen päässään tapahtuu juuri nyt? Tuhannet synoptiset solut järjestäytyvät uudelleen, ja Tateno nostaa vasemman kätensä koskettimille, oikea käsi lepää reiden päällä.

Hän soittaa SkrjabininPreludin ja nocturnon vasemmalle kädelle.

Tatenon vasen käsi tekee myös oikean työt. Se säestää ja soittaa melodiaa. Hänen lantionsa taipuu pitkälle, kun hänen vasempansa hakee nuotit kaukaa oikealta. Käsi ei saa hetken lepoa.

Lopetettuaan Tateno nousee seisomaan ja pyöräyttää oikeaa kättään korkealla ilmassa. ”Ne henget!”

Miksi kuvailla asiaa, jota mitkään sanat eivät kykene tavoittamaan?

”Soittaessa näkyvä ja näkymätön maailma muuttuvat yhdeksi. Soittaessa menneisyys, nykyisyys ja tuleva ovat yhtäaikaa läsnä. Esi-isät ja tulevat polvet.”

Sataa lunta.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 5/2012.