Paavo Väyrynen

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Moninkertainen ministeri ja EU-parlamentaarikko Paavo Väyrynen (kesk) oli Hän-muotokuvassa syyskuussa 1990.

Teksti Leena Häyrinen
(SK 38/1990)

Tuusulassa, punaisen tuvan nahkaisessa tuolissa istuu pieni sitkeä mies, joka uskoo eläneensä haaskalintujen toiveikkaasti kiertelemänä: jospa se kuolisi, niin pääsisi repimään.

Mies on kostanut haaskalinnuille. Hän on elossa, eikä se todellisuudessa yllätä ketään.

Mies puhuu Persianlahden kriisistä ja Suomen toiminnasta sen suhteen, miettii muuttuvaa pohjoinen-etelä-konfliktia ja arabimaiden suhtautumista siihen, puntaroi yya-sopimusta uudessa tilanteessa ja torjuu päättäväisesti puolueettoman maan EY-jäsenyyden.

Hänen pehmeä tasainen äänensä kehrää ulkopolitiikkaa ja kansakunnan linjaa niin tutusti, että kuulija joutuu ravistelemaan itsensä todellisuuteen. Äänihän ei kantaudukaan YK:n yleiskokouksesta vaan punaisen tuvan nahkaiselta tuolilta Tuusulasta.

Äänen omistaja on oppositiossa. Hän on pelkkä tavallinen kansanedustaja.

Mitä se on?

Sitä, että maailma, tuo uskoton morsian, tanssii nyt muiden kanssa.

Kohtalo teki tulevalle presidentille matalamielisen tempun siirtämällä hänet sivuraiteelle juuri silloin, kun maailmanpolitiikassa alkoi todella tapahtua. Paavo Matti Väyrynen, 44, tosin suhtautuu tilanteeseen kuin selviytyjä. Hän sanoo elävänsä mukavaa, omaehtoista aikaa uhraamatta itseään mitenkään. Hänestä on tullut kova ja taitava oppositiojohtaja, joka silmää räpäyttämättä panee pankkienkin pahat teot nykyisen hallituksen syyksi.

Mutta toisaalta:

“Kyllä minusta on surullista, että olen valtiollisen päätöksenteon ulkopuolella. Minusta tuntuu, että minulla olisi annettavaa isänmaalle, ja mielelläni tekisin niitä töitä.”

Kun hän lausuu juhlavat sanat “annettavaa isänmaalle”, häntä sentään ihan vähän hymyilyttää.

Ei hän valtaa halaja, vaikka vastustajat niin sanovatkin. Hyi! Hän haluaa vaikutusvaltaa ajaakseen hyviä ja oikeita asioita.

“Valtapoliittinen ajattelu voi lähteä siitä, että kyynisesti tavoitellaan vain mahdollisimman suurta kannatusta, jonka jälkeen on samantekevää, mitä sillä vallalla tehdään. Minulle tällainen ajattelutapa on hyvin vieras”, hän sanoo pää kallellaan.

Vain tosi paha ihminen voi vastustaa näin jaloa miestä.

Jäntevästi kuin kissa hän on kerran toisensa jälkeen temponut itsensä kritiikin otteesta. Moiti kissaa siitä, että se tappaa linnun, niin näet sen vain nuolevan turkkinsa kuntoon eikä olevan millänsäkään: juuri sellaiselta näyttää Paavo Väyrynen. Paavo Väyrysen luonto on, ainakin ulos päin, muuttumaton kuin kissan.

Paavo Väyrynen näkee peilistään jotakin aivan muuta kuin sen kyynärpäätaktikon, öykkärin, maanpetturin tai hillittömän vallantavoittelijan, josta julkisuudessa kerrotaan. Häntä itseään katsoo sieltä isänmaataan uskollisesti palveleva uutta luova poliittinen ajattelija, tuleva valtiomies.

Hän on kehittänyt epämiellyttävää julkisuutta vastaan paksun nahan. Vain rajuimpina stressiaikoina kädet ovat hilseilleet ja kuivat kohdat kasvoissa ärtyneet kukkimaan. Pahat puheet hän kuittaa osana peliä, juonta, ajojahtia, suunnitelmaa tai peräti sotaa, jota politiikassa käydään. Asialla ovat haaskalinnut tai sylttytehdas.

“Sen jälkeen, kun perhekin on oivaltanut, mistä todellisuudessa on kyse, on ollut helpompi kestää”, hän sanoo.

Vuoden takaisen Vladimirov-keskustelun Väyrynen tulkitsi näin:

“Kyseessä oli käsitykseni mukaan minun tuhoamisekseni laadittu kylmäverinen suunnitelma: kirjaan kirjoitettiin tietyt asiat tietyllä tavalla ja syötettiin ne pääasiana julkisuuteen.”

Edes hänelle itselleen ei aina selviä, missä sylttytehdas sijaitsee. Poliittiset vastustajat  yrittävät kuin sodassa ampua vastapuolen johtajaa, jolloin myös siviileihin saattaa osua. Valitettavan monet tiedotusvälineetkin näyttävät Väyrysestä olevan juonittelijoiden käytössä. Aaveiden ja varjonyrkkeilijöiden maailmassa myös toverit pettävät. Niin teki “parhaimmillaan totaalisen luotettava” Ahti Karjalainen, joka Väyrysen käsityksen mukaan itsekin tuli petetyksi. Väyrynen pitää mahdottomana, että Karjalainen olisi harjoittanut myöhäistä itsekritiikkiä. Ei, kyllä Karjalainen kuvitteli aineistoa käytettävän maineensa kannalta positiivisesti.

“Sekin läksy täytyy oppia, että oikeastaan mihinkään ei voi luottaa”, hän sanoo.

Perästä päin ajatellen Vladimirov-kirje oli Väyrysen mielestä harkitsematon, ei sisällöltään vaan siksi, että Karjalainen “säilytti ja julkaisi sen”. Kun Väyrynen nyt toteaa Karjalaisen arvostelukyvyn lopussa pettäneen, hän ei silti katso toimineensa väärin ajaessaan Karjalaista presidenttiehdokkaaksi. “Minä tiesin jo vuosia aikaisemmin, ettei hän tule valituksi”, kuuluu selitys.

Sen verran myllytys on Väyryseen vaikuttanut, että hän itsekin on ruvennut miettimään, miksi ihmeessä juuri hän, ihannesviljelijän kunnollinen, koko maalle hyvää tarkoittava poika Keminmaalta, saa kokea niin paljon ilkeyttä ja vainoa.

“Ihmisen pitäs tuntea itsensä”, Väyrynen on päätynyt ajattelemaan.

Tärkeimpänä oppaana itsetuntemukseen on ollut O. Hallesbyn teos Ihmisluonteet Raamatun valossa.

“Tunnusmerkistöä” on löytynyt myös filosofisista ja johtamiseen liittyvistä teoksista. Siis: jos jokin joskus menee vikaan, syy ei ole Paavo Väyrysessä vaan Paavo Väyrysen luonteessa: onhan hän Koleerikko ja Tahtoihminen. Tämä osaltaan synnyttää myös ajojahteja.

“Minulla on näkemyksiä ja ajan asioita voimakkaasti. Olen malttamaton. Se nostattaa vastavoimia”, hän kuvailee itseään.

“Minä en myöskään ole lähtenyt haistelemaan tuulia enkä mielistelemään enemmistöä. Tämäkin on luonut oppositiota minua vastaan.”

Ruskelan kylässä Tuusulassa on syksyisen hiljaista. Vasta maalatun talon liepeillä on kunnostettu peltoa tulevia marjapensaita ja hedelmäpuita varten. Väyryset aikovat opetella niitä kasvattamaan pienellä tilalla, jonka he hankkivat myymällä Helsingin kotinsa. Pääkaupungissa on vuokra-asunto, Tuusulassa koti muun muassa siitä syystä, että se sijaitsee Paavo Väyrysen uudessa vaalipiirissä, jossa hän valmistautuu kaappaamaan Johannes Virolaisen ja Marjatta Väänäsen vanhat äänestäjät.

Kun vaalipiiriä voi vastaisuudessa hoitaa kotoa käsin, aika riittää aivan toisin kuin ennen. Jo oppositioon siirtyminen viime eduskuntavaalien jälkeen vähensi menemisiä, ja vielä lisää aikaa tuli, kun Keskustapuolueen puheenjohtajan tehtävät jäivät viime kesänä taakse.

Uusi vapaus on jo tuottanut väitöskirjan Suomen ulkopolitiikasta kasvattamaan itse tehtyä kirjapinkkaa. Jo aivan nuorena Paavo Väyrynen kirjoitti vuonna 1971 ohuen kirjan Köyhän asialla. Sitä seurasivat On muutoksen aika, Kansallisia kysymyksiä, Kansakunta – ihmiskunta ja Yhteinen tehtävämme. Komeat nimet kuvastavat kirjoittajan visiota itsestään suurten tehtävien miehenä.

Vaikeaa on kuitenkin vaikuttaa intellektuellilta, kun kävelee kirjastosta käsivarrella valt.tri Paavo Väyrysen kirjallinen tuotanto: naulakonhoitajakin hymyilee. Maassa on yhä yllättävän paljon ihmisiä, joiden käsityksen mukaan Väyrysessä on ainesta vain hänen omasta mielestään.

Ehkä asia kiikastaa tästä: nuorestakaan Väyrysestä ei juuri löydä älyllistä kapinaa. Hän on pienestä pitäen ollut Suomen Virallisen Ulkopolitiikan Kuuliainen Poika, joka odottaa palkintoa kunnollisuudestaan. Nyt, kun politiikan mannerlaatat liikahtelevat, Paavo Väyrynen – nuoresta iästään huolimatta maan kokeneimpia ulkopolitiikan tuntijoita – kuuntelee uudenlaista keskustelua selvästi ärtyneenä:

“Kun Neuvostoliitossa on tapahtunut muutos, mennyttäkin aikaa on ruvettu arvioimaan tämän hetken arvostusten pohjalta. Nähdään huonossa valossa se, että oltiin hyvissä väleissä Neuvostoliiton kanssa ja otettiin sen näkökohtia huomioon, vaikka se oli hyvin viisasta politiikkaa silloin”, hän sanoo.

Hän näkee selvän historiallisen analogian J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen välillä. Paasikivi, sortovuosien myöntyväisyysmies, sai olojen Venäjällä muututtua perustuslaillisilta kuulla olleensa “varsinainen ryssien perseennuolija”. Samoin on käynyt Urho Kekkoselle Neuvostoliiton muutoksen jälkeen.

Paavo Väyryselle Kekkonen on joka tapauksessa itsenäisen Suomen suurin valtiomies, hahmo, jonka verroille suomalaisista kohoaa korkeintaan J.V. Snellman. Analogiaa voi nähdä tässäkin: kun Väyrynen moittii nykyisiä toimittajia punamustasta eteläsuomalaisesta arvomaailmasta, hän lohduttautuu muistamalla, että Kekkosen aikoihin oli vielä paljon pahempaa.

Tällä tavalla nähtynä ajojahti oli – ja on – vain suuren miehen tiehen kuuluvaa kiirastulta. Ajatus tuntuu olevan Väyryselle hyvin rakas.

Kun Väyryselle arvelee, että hän taisi viihtyä hyvin ulkoministerinä, hän liikahtaa tuolissaan ja sanoo:

“Kyllä se on… aika mukava virka. Vaikka onhan se aika raskas.”

Hän sanoo nauttineensa ulkopolitiikan johtamisesta hyvän avustajajoukon kanssa.

“Mutta seurapiiripäivällisistä en pitänyt. En vain pitänyt. En viihdy sellaisissa tilanteissa”, hän sanoo. “Mieluummin olen illan kotona perheen kanssa.”

“Minä siis pidän tavallisesta elämästä”, hän sanoo lievästi ärtyneenä vaistotessaan kuulijan epäilyn: kai hän sentään piti mustasta virka-autosta kuljettajineen ja koko siitä korkean aseman korskasta, joka kaiken aikaa oli hiukan ristiriidassa hänen olemuksensa kanssa? Hän ei myönnä.

Hän on ollut huippupoliitikko niin kauan, että siihen kauteen mahtuu melkein koko Paavo ja Vuokko Väyrysen avioliitto ja heidän kolmen lapsensa syntymä; yhden pienokaisen he menettivät 15 vuotta sitten. Ulkoa päin katsotuna heidän avioliittonsa on ollut rouva Väyrysen kannalta juuri niin kohtuuton kuin karrieristin vaimolla yleensä: mies paistattelee  parrasvaloissa, nainen taistelee taustalla arjen kanssa ja nielee vaieten miehen aseman tuottamat mielipahat. Sitä kenties hyvinkin oikeutettua vaikutelmaa, että isä olisi mieluiten kotona perheen parissa, ei pääse syntymään.

Paavo Väyrynen sivuaa yksityiselämänsä ja uransa välisiä ristiriitoja todetessaan, että parempi olisi ehkä ollut edetä toisessa järjestyksessä: opiskella, väitellä, kasvattaa lapset ja vasta sitten tulla valtiolliseen elämään “kypsänä keski-ikäisenä”.

“Ei ole hyvä, jos varsa liian varhain joutuu raskaan reen eteen”, hän sanoo. “Mutta toisaalta: kyllä eduskunnassa nuoriakin tarvitaan.”

Toimittajalle, joka tapaa Paavo Väyrysen ensimmäisen kerran, tällä on tarjolla monta yllätystä.

Huikeiden ajojahti- ja haaskalintuteorioiden, joihin mies todella näyttää lujasti uskovan, ohessa Väyrynen vilauttelee itseironista huumorintajua. Hänen seurassaan on hauskaa. Muun ohessa tulee kerrotuksi, että hän aika ajoin inhoaa tukevoituvaa vartaloaan niin, että hoikistaa sitä viikon paastolla. Ongelman taustana on, että hän pitää paitsi hyvästä myös huonosta ruoasta, rakastaa lenkkimakkaravoileipiä television ääressä pitkän työpäivän jälkeen. Viime kesänä hän sivisti itseään lukemalla putkeen Dostojevskin kaikki suuret romaanit.

Hänen kasvonsa asettuvat huolestuneille laskoksille, kun hän pohtii ympäristökysymystä. Yksityisen ihmisen pullonpalautukset  vaikuttavat kokonaisuuteen murheellisen vähän. Eikä Paavo Väyrysen Brundtland-väritteinen ajattelu näy edes keskustajohtoisilla sektoreilla: moottoriteitä suunnitellaan koko ajan lisää.

“Sehän tässä on se karmeus: missä on kokonaisnäkemys? Missä vastuu? Kaikkialla on vain näitä osastopäälliköitä ja pääjohtajia, joilla on sama asenne kuin viestimiehillä armeijassa: en mä mitään tiedä, mä kelaan vaan.”

“Vaikka ongelmat kasvavat ja tarvittaisiin enemmän periaatteellisuutta, systeemi suosii pinnallisia mielikuvatuotteita. Menestyvät poliitikkotyypit ovat yhä vähemmän sellaisia kuin pitäisi olla”, hän sanoo.

Kuin vahvistukseksi julkistetaan mielipidetutkimus, jossa Eeva Kuuskoski-Vikatmaa on suosiossa ajanut ohi Väyrysen ja kilpailee presidenttiydestä Kalevi Sorsan kanssa. Jos Paavo Väyrynen itkee tätä asiaa yöllä tyynyynsä, se ei aamulla enää näy. Hänen kätensä oikoo solmiota ja napittaa takkia, kun hän selkä aavistuksen köykyssä jatkaa kulkuaan vallan labyrintissä oikeata reittiä hakien.