Paavo Haavikon viimeinen kirja ja haastattelu

Kulttuuri 6.10.2008 13:41

Akateemikko Paavo Haavikko on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen. Viime joulukuussa Haavikko puhui uudesta kirjastaan ja kuolemasta Suomen Kuvalehden toimittajan Leena Sharman kanssa. Lue Haavikon viimeinen laaja haastattelu.Paavo Haavikko

Viime talvena kustantaja, akateemikko, aforisti, runoilija, näytelmäkirjailija ja filosofian kunniatohtori Paavo Haavikko (1931-2008) kirjoitti viimeistä kirjaansa.

Kun Leena Sharma tapasi haastattelua varten Haavikon, tämä mietti hetkeä, jolloin tunnottomuus tulee.

Tässä Suomen Kuvalehdessä 51-52/2007 (ilm. 21.12.2007) julkaistu haastattelu kokonaan.

Viimeinen
kirja

Ehkä siinä ei ole pelkäämistä.

Kuolemassa.

Paavo Haavikko, 76, arvioi elävänsä vielä kolmisen vuotta. Sen verran aikaa hän on budjetoinut itselleen.

Tuona aikana pitäisi kirjoittaa viimeinen kirja, Haavikon testamentti. Se on kiduttavan hidasta, mutta välttämätöntä, koska Suomen kirjoitettu historia on suunnaton bluffi. Jonkun – siis Haavikon – pitää kertoa totuus suomalaisten ja venäläisten suhteesta, väärästä viholliskuvasta.

Sitten hän on kertonut kaiken.

”Tyypillinen
syrjäytynyt vanhus”

Bulevardi 19, summeri, sisäpiha, toinen summeri, rappukäytävä, kakkoskerros.

Oikeanpuoleinen ovi vie Art House -kustantamon tiloihin. Vasemmanpuoleisessa lukee Paavo Haavikko. Ovessa ei ole kelloa, sisään pääsee koputtamalla.

Haavikko istuu olohuoneen sohvalla ja kampaa valkoista tukkaansa, joka sojottaa kohti kattoa.

Miniä, sattumalta käymässä, kaataa kuppeihin kahvia ja teetä, tuo pöytään Ekbergiltä tilattuja korvapuusteja. Sen jälkeen hän poistuu.

Haavikko huokaa.

Elämänpiiri kaventuu, kun käveleminen käy hankalaksi: monina päivinä hän ei liiku kotoaan mihinkään. Kodinhoitaja tekee ostokset ja laittaa ruoan.

Haavikko kuuluu ikä- ja yhteiskuntaluokkaan, joka tottui kotiapulaisiin, niitä hänellä on ollut aina. Joskus Bulevardin ja lähikatujen ravintolat houkuttelivat, mutta harvoin hän enää viitsii niihinkään kävellä.

Perhe käy kylässä, muut eivät. Siihen on syy:

”Olen aika tyypillinen syrjäytynyt vanhus, ystäväpiirini on olematon. Olen aina viihtynyt yksin, en ole tarvinnut seuraa. Nyt tarvitsisin, mutta eihän ihmissuhteita enää kartu.”

Haavikko väittää, ettei ole käynyt 30 vuoteen missään, ei teatterissa eikä oopperassakaan. Hän vierastaa kulttuurista räikeyttä, kuten Kristian Smedsin tulkintaa Tuntemattomasta sotilaasta, jota Haavikko ei siis ole nähnyt, mutta josta hänellä on silti mielipide.

”Ei taiteessa voi antaa käskyjä ja malleja ihmisten tuhoamisesta, se on niin vahva signaali ja menee niin vahvasti ihmisen psyykeen. Minä en tohtisi niin tehdä. Ihminen on apina, joka oppii esimerkistä.”

Haavikko ei sekaannu enää myöskään kustantamiseen. Hän luovutti Art Housen toimitusjohtajuuden pojalleen Heikille viisi vuotta sitten ja jatkaa itse hallituksen puheenjohtajana.

”Minä olen
itse tietokone”

Mitä Haavikko sitten tekee? Täytyyhän hänenkin jotenkin tuntinsa täyttää.

On muutamia asioita.

Osakekauppa. Hän soittaa meklarille monta kertaa viikossa lankapuhelimellaan. Kännykkään hän ei koske, koska se ei mahdu miehen sormiin. Hän ei myöskään seuraa kursseja tietokoneelta, sellaistakaan hän ei omista.

”Minä olen itse tietokone.”

Haavikko työntää kätensä sohvatyynyjen väliin ja kaivelee hetken. Kouraan jää parranajokone.

”Aha. En minä tätä…”

Television kaukosäädin on hautautunut syvälle sohvan sisuksiin, sen löytäminen kestää hetken.

Haavikko selaa teksti-tv:ltä osakekurssit.

”Siellä ne ovat reaaliajassa. Käsittämätöntä että niin on.”

Lisää rahaa hän ei enää tarvitse, mutta pääoman säilyttäminenkin vaatii työtä. Osakekauppa on peliä ikänsä taloudessa pelanneelle miehelle. Ja oman arvostelukyvyn mittari: nopeasti näkee, ovatko ajatukset tyhjänpäiväisiä vai onko niillä vastaavuutta todellisuudessa.

Yhä on.

Haavikko katsoo myös paljon televisiota, Teemaa ja dokumentteja. Mutta kotimaiseen kirjallisuuteen ja lyriikkaan hän ei enää koske. Ei hän sellaista kirjamäärää jaksa, vanha mies, ja sitä paitsi hän tietää kaiken muutenkin, lukematta.

Ja hän kirjoittaa viimeistä kirjaansa.

”Ei ole hienompaa ääntä
kuin kirjoituskoneen ääni”

Haavikko osoittaa ruokahuoneensa pöydänkulmalla tukevasti lepäävää kirjoituskonetta. Sillä ja siinä hän mielellään kirjoittaa. Vaikka kone on 50 vuoden käytön jälkeen rikki, reistailee kuten omistajansakin. Hän on yrittänyt etsiä samanlaista, muttei niitä enää taideta valmistaa.

”Ei ole hienompaa ääntä kuin kirjoituskoneen ääni. Kun tekstiä korjaa, näkee aikaisemman version. Tietokoneessa ensimmäinen, paras, lause katoaa. Se on vaikuttanut kirjoihin aika paljon. Tietokoneella on helppo kirjoittaa runoja tai mitä tahansa, mutta ne eivät ole välttämättä syntyneet ihmismielen luontaisen prosessin kautta.”

Mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeammaksi kirjoittaminen käy. Mielessä viivähtää lauseita, jopa valmiita, mutta niitä ei jaksaisi hakata paperille.

Ensi syksynä ilmestyvää julkaisua voi hänen puolestaan kutsua runo-, aforismi- tai historiateokseksi. Hän ei muista, monettako kirjaa on tekemässä, sadatta kai lähestytään.

Aihe on suomalaisten ikuinen kansallinen trauma: suhde Venäjään.

Haavikko puhuu työläästi ja hiljaa, säestää itseään syvillä huokauksilla, pitää pitkiä taukoja ja häivyttää joskus sanansa kesken ajatuksen. Venäjästä hänellä on kuitenkin monta ehjää lausetta sanottavanaan.

”Venäjä on ollut Suomelle hyvä sopimuskumppani. Venäläiset ovat pitäneet aika tiukasti kiinni suomalaisten kanssa solmimistaan sopimuksista, päinvastoin kuin suomalaiset kertovat toisilleen.”

”60 vuotta minäkin uskoin propagandaan ja vanhaan Venäjä-kuvaan.”

”Jatkosodassa suomalaiset eivät täyttäneet ennakkoehtoja, ja niin sota jatkui vielä vuorokauden. Suomalaiset saivat käsityksen, että Venäjä halusi tahallaan rikkoa sopimusta, vaikka suomalaiset sitä rikkoivat. Se on dokumentoitu asia.”

”Kauhistun sitä, että valheet syötetään nuorelle sukupolvelle, joka uskoo kun isänmaanmiehet sanovat.”

”Paasikivi, joka ei ymmärtänyt talous-asioistakaan mitään, oli tekemässä ja suosittamassa sopimuksia, joissa sotakorvaus määriteltiin dollareina, mutta hän ei ottanut huomioon dollarin kurssivaihteluita. Hän oli niin taitamaton pankkimies.”

”Venäjä, Venäjä, Venäjä… Se on vain jatkumoa tälle ajattelulle. Minä olen tullut toiseen tulokseen vuosikymmeniä näitä mietittyäni.”

”Eivät he voi sanoa, että vika oli meissä, vika ei koskaan ole suomalaisissa.”

Loput voi lukea kirjasta.

Paluu
Otavaan

Viimeistään varten Haavikolla on taas uusi kustantaja. Tai oikeastaan vanha.

Haavikon ja Otavan tiet erkanivat 20 vuotta sitten. Ilta-Sanomat kirjoitti lööpissään: Haavikon lähtö mykisti Otavan.
20 vuoteen hän ei avannut Otavan ovia, vaikka sinne olisi kotoa kävellyt viidessä minuutissa.

Erilaiset näkemykset yhtiön kehittämisestä ja huonot henkilökemiat aiheuttivat dramaattisen eron.

Marraskuussa molemminpuolinen mökötys vihdoin päättyi, ja Haavikko palasi taloon, jossa teki aikanaan 30 vuoden uran kirjailijana, kirjallisena johtajana ja johtokunnan jäsenenä.

”Talon henki on sama. Mietin etukäteen, miten se sata vuotta vanha kirjasto, millainen se on nyt. Onko se hävitetty, järjestetty? Se oli yhtä sekaisin kuin ennenkin, mikä oli sympaattista ja hienoa tällaisina tietokonejärjestyksen aikoina.”

Haavikko on nähnyt monia luovia ja positiivisia unia, joissa hän on palannut Otavalle kustantamaan.

”Olen niissä monesti suunnitellut Heikki A. Reenpään kanssa kuva- tai kulttuuriteosta. Oli jännittävä nähdä unten tapahtumapaikka. Se oli psyykkisesti hyvää tekevä asia, kun tässä lähekkäin on oltu.”

Nykyään kustantajan vaihtaminen ei ole ongelma. Toista oli ennen, jolloin henkiset sidonnaisuudet olivat todella vahvoja.

”Ihmisen pitää löytää itselleen oikea talo ilman negatiivisia ennakkokäsityksiä. Kustantajan vaihtaminen on hyvä asia, eurooppalainen käytäntö.”

Haavikko jos kuka tietää, että kirjailijat ovat herkkiä ja vaikeita tapauksia. Hän tietää sen kirjailijana ja kustantajana.

”Otavan Leena Majander (kustannusjohtaja) on tavattoman pätevä ja positiivinen ihminen, hän on saanut tämän paluuni aikaan, oli se heille hyödyksi tai ei. Ainakaan se ei maksa heille mitään.”

Haavikko hörähtää ja nielaisee viimeisen palan korvapuustia. Äkkiä hän nappaa pöydänreunalta kauhakuormaajan pienoismallin ja alkaa selittää, että sellaisella – ei tietenkään pienoismallilla – hän siirtää Heikki-poikansa kanssa turvetta.

”Tämä on minun leikkikaluni.”

Viimeistä kertaa
Linnassa

Itä-Euroopasta Suomeen tullut mies kerjää polvillaan Bulevardilla, numero 19 porttikongin edustalla.

Haavikko ei ole taaskaan liikkunut kotoaan moneen päivään mihinkään. Viikon kuluttua hän kuitenkin lähtee kauas, Kauppatorille ja Linnaan asti. Maalta on tuotettu etiketin mukainen asu.

Hän on vuorenvarma, että juhlii Linnassa viimeistä kertaa.

”Akateemikot kutsutaan nykyään kuuden vuoden välein. Kekkosen aikaan kutsuttiin joka vuosi. No, ei minulla ole enää intoakaan sinne ahtauteen: tunnen ihmiset ja heidän syntinsä.”

Romanialaisia kerjäläisiä Haavikko ei ole nähnyt, mutta jos näkisi, hän kyllä antaisi rahaa, antaa aina, jos syrjäytynyt pyytää. Ihmisiltä ei pidä ottaa pois toivoa eikä inhimillisyyden kuvitelmaa. Hän itse ei kuvittele, että almu laskettaisiin hänelle eduksi.

Vain muutamat elämän aikaansaannokset tuntuvat enää merkityksellisiltä.

Metsän omistaminen ja kasvattaminen.

Osakkeet, joilla on luotu pohja kustannustoiminnalle.

Kirjallisuuspalkinnoista, tv-tuotannoista, oopperalibretoista, suomalaisen modernismin klassikoiksi luokitelluista runoista – niistä hän ei myönnä tuntevansa ylpeyttä, ei vähääkään. Tyytyväisyyttä kylläkin siitä, että ne ovat tulleet tehdyiksi.

”Ylpeä ehkä saattaisin olla siitä, että nostin esiin poliisin surmatyöt Mikkelin panttivankidraamassa.”

Siitäkin on jo yli 20 vuotta aikaa. Kesästä, jolloin mies tunkeutui helsinkiläiseen Kansallis-Osake-Pankin konttoriin ja vei mukaan kolme panttivankia. Mikkelin torilla poliisi avasi tulen, ja mies laukaisi dynamiittipanoksensa. Kaksi ruumista.

”Koko tasavalta näki televisiosta, mitä tapahtui, mutta kukaan muu ei reagoinut poliisin toimintaan. Se on hyvin suomalaista, passiivista pelkuruutta.”

”Ja ehkä siitäkin olisi syytä olla ylpeä, että olin aikanaan vasemmiston tappolistalla ensimmäisellä sijalla. Sehän oli kunniapaikka.”

Haavikkoa on kutsuttu valtakunnanpessimistiksi: hän on arvostellut Mauno Koivistoa ja Martti Ahtisaarta, uuden oopperatalon rakentamista, kirjastojen resurssipulaa, hallituksen lamavuosien talouspolitiikkaa, Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä…

Synkkää oraakkelia kuullaan kuitenkin enää harvoin.

”Ajattelen vakavasti
kuolemaa”

Vanhetessa elämä muuttuu verkkaiseksi, pitkäveteiseksi, intohimottomaksi.

”Olen jo irti monista asioista. Ennen oli aina kiire. Se tuntui hyvältäkin.”

Tunteet eivät välttämättä laimene, mutta aika hidastuu ja unettomuus käy ikävämmäksi.

”Olen alkanut kuunnella musiikkia. Aikaisemmin pidin itseäni arvottomana siitä nauttimaan. Nyt kuuntelen radiotakin, unettomina öinä. Se mikä kiinnittää huomiota on yhteiskunnan köyhyys: tulee hyviä ohjelmia, mutta aina uudelleen. Kun kolmannen kerran kuulee Vuokko Nurmesniemestä, se alkaa olla jo aika tuttua.”

Joulun Haavikko viettää poikansa perheen luona.

”En viitsi jäädä tänne”, hän sanoo ja katsoo avaraa olohuonettaan.

Nykyään joulun tunnelmaa ei enää kykene tavoittamaan, mutta lapsuuden joulut ja elämän alkuvuodet ovat taas vahvasti mielessä.

”En tiedä ajattelenko paljon tai vähän kuolemaa, mutta kylläkin hyvin vakavasti ja toden tuntuisesti. Miten kuolema tapahtuu ja mitä se on.”

Kaikki osaavat kuolla, kun aika koittaa. Sitä ennen meidän on kuitenkin vaikea tajuta elämän päättymistä. Koemme itsemme kuolemattomaksi, koska olemme kuolemattomia niin kauan kuin elämme.
”Sitten elämä vain lakkaa, ja ihminen tulee tunnottomaksi.”

Ehkä siinä ei ole pelkäämistä.

Teksti
Leena Sharma
SK 51-52/2007, ilm 21.12.2007

Kuva
Tor Wennström / Lehtikuva

Lue Paavo Haavikon Suomen Kuvalehdessä julkaistuja tekstejä
Kuka tarvitsee Natoa?
Laki karkotetaan maasta
Julkaisemattomia kirjoja lukiessa
Muistokirjoitus
Kun markka murtui

Kuka?
Paavo Juhani Haavikko

Ikä: 76
Syntymäpaikka: Helsinki

Kotipaikka: Helsinki
Ura: Otavan kirjallinen johtaja 1967-83, Art Housen toimitusjohtaja 1989-2001 ja hallituksen puheenjohtaja 1989-, akateemikon arvonimi vuonna 1994

Teokset: ensimmäinen runokokoelma Tiet Etäisyyksiin vuonna 1951, minkä jälkeen julkaissut runoja, romaaneja, aforismeja, kuunnelmia, näytelmiä, librettoja. Voittanut useita kotimaisia ja kansainvälisiä kirjallisuuspalkintoja mm. Neustadtin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1984 ja Ruotsin Akatemian pohjoismaisen palkinnon vuonna 1993, teoksia käännetty 12 kielelle.

Perhe: puoliso Ritva Haavikko, lapset Johanna ja Heikki

Harrastukset: metsänviljely

Lisää aiheesta
Wikipedia
Ylen elävä arkisto
Helsingin kaupunginkirjasto

Kirjailijaliitto palkitsi Paavo Haavikon (HS 5.10.2008)