Otto Heino oli Suomessa vähän tunnettu suuruus

Kulttuuri 22.7.2009 12:00
Tellervo Riikonen
Otto Heino galleriassan Ojaissa, Yhdysvalloissa vuonna 2007. Keraamikko kuoli 16. heinäkuuta 2009 kalifornialaisessa sairaalassa lähellä Los Angelesia 94-vuotiaana.
Otto Heino galleriassan Ojaissa, Yhdysvalloissa vuonna 2007. Keraamikko kuoli 16. heinäkuuta 2009 kalifornialaisessa sairaalassa lähellä Los Angelesia 94-vuotiaana. © Peter Stone

Amerikansuomalainen keraamikko Otto Heino kuoli heinäkuussa 2009. Lue henkilökuva miljonääristä, joka rikastui sitruunankeltaisella kaavalla. Hän oli kuollessaan 94-vuotias.

 

OJAI, USA Työmiehen kädet. Miljonäärin antelias lompakko. Pihalla musta Bentley, jolla Otto Heino ajaa tiistaisin, ja hopeanharmaa Rolls Royce, sunnuntaikärry. Tai päinvastoin. Suomalaiset juuret. Juoheva mies, jonka töitä on maailman museoissa, kodeissa ja buddhalaisten pyhissä seremonioissa. Päässä salaperäinen keltainen kaava, jota hän ei myy miljardillakaan. Ja mitä vielä?

”Minä olen maailman vanhin ja rikkain keraamikko”, hän sanoo muikeasti hymyillen.

Vanhaksi häntä ei voi sanoa, sillä hän näyttää 30 vuotta ikäistään nuoremmalta.

Otto Heinon vauraus ei herätä tai sen ei ainakaan pitäisi herättää tippaakaan kateutta. Hän sai ensimmäisen miljoonansa kaksitoista vuotta sitten 81-vuotiaana uteliaisuutensa, ammattitaitonsa, ahkeruutensa ja sitkeytensä ansiosta. Ja rakkauden, mutta siitä kohta lisää.

Onpa sitkeä sissi, sanoisi sataprosenttinen suomalainen, mitä Otto onkin, vaikka onkin unohtanut suomen kielen.

 

Tapaamme aamukymmeneltä Oton keramiikkapajassa. Tänäänkin mestari on dreijannut neljästä kahdeksaan, syönyt sitten aamiaiseksi kaurapuuroa vahvan mustan kahvin kera, ja kun kävelen sisään huudellen ”Suomi kutsuu!”, hän on maalaamassa kasviaiheisia savireliefejä. Kädenpuristuksen jäljiltä kämmeneeni jää hento kerros savipölyä, joka verhoaa Oton kädet aamusta iltaan.

Taiteilijana hän uskoo varhaisaamun magiikkaan.

”Silloin esineet syntyvät sen sijaan että ne valmistettaisiin.”

Oton yhdistetty koti, galleria ja työpaja sijaitsee sitruspuulaaksossa Ojain pikkukaupungissa Los Angelesista pohjoiseen. Talo on yksikerroksinen bungalow, jossa on ulokkeita kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Puutarhassa kasvaa granaattiomenia ja muita hedelmäpuita, koilammikon eväkkäät uivat leppoisasti ja bordercollie makailee varjossa puun alla. Sisäpihalla on keinu ja pöytä- ja tuoliasetelmia, joihin mahtuu bussilastillinen vieraita, joille Otto luennoi savitaiteestaan.

Maisema on kuin paratiisissa. Ojaissa vallitsee melkein ympäri vuoden se ihanin suomalainen kesäpäivä. Taivas on sininen, lämmintä on talvellakin yli 20 astetta ja leppeä, kuiva tuulenvire hyväilee kasvoja. Ruusunpunaiseksi auringonlaskun aikaan värjäytyvät vuoret suojaavat taiteilijaparatiisia, jonka kuuluisin asukas oli aiemmin teosofimestari Krishnamurti, mutta nykyään Otto.

Otto työskentelee kuutena päivänä viikossa, kaksitoista tuntia joka päivä. Vielä muutama vuosi sitten hän heitti kerralla dreijattavaksi 45 kilon savimötikän, mutta nyt hän tyytyy 27 kiloon. Työpajan seiniä koristavat lasitteet, kaikki omatekoisia, seinillä on haalistuneita valokuvia, pöydillä ja hyllyillä eri työvaiheessa olevia esineitä.

Iltapäivisin taiteilija muuttuu bisnesmieheksi, joka hoitaa menestyvän Otto’s Pottery -yrityksen juoksevia asioita, kuten arvokkaiden keraamisten esineiden postituksia ympäri maailman, enimmäkseen yksin. ”Onhan minulla aikaa tähän”, Otto sanoo. Veljentytär Helen auttaa lähinnä hallinnollisissa asioissa, mutta usein hän videoi tai valokuvaa setänsä työskentelyä. Otto ei halua, että hänestä tehdään taidekirja, ei vielä.

Onhan se huvittavaa, että näinä kuplamuovien ja superpakkausvälineiden aikoina miljonääritaiteilija käärii 25 000 dollaria maksavan sitruunankeltaisen Teardrop-vaasinsa vanhaan sanomalehteen, aivan kuin kukkakaupassa. Otto valmistaa myös erikokoisia koristelautasia, teeseremonia-astiastoja, kuppeja, maljoja ja reliefejä, joita voi katsella Ojain galleriassa tai internetissä.

”Savi on minulle hyvä ja minä olen hyvä savelle”, hän sanoo.

Pieninkin esine maksaa vähintään 300 dollaria. Otto on sitä mieltä, että kun kerran osaa, niin saa myös pyytää.

”Eikä kukaan ole vielä valittanut hinnoista.”

Ja kun osaa, saa myös leikkiä. Niinpä hän saattaa maalata dreijattuihin esineisiin primitiivisen lintuparven sähkölangalla tai kolme punaista läiskää, jotka symbolisoivat savea, vettä ja tulta, jonka kuumuuden savi tarvitsee muuntuakseen keramiikaksi.

 

Jos Yhdysvaltojen liittovaltion poliisilla eli FBI:lla on salaiset kansionsa, siellä taatusti arkistoidaan myös nolot tilanteet. Yksi niistä on tapaus Otto Heino ja hänen keltainen mömmönsä. Näin ei olisi luullut käyvän toisen maailmansodan sankarille ja uutteralle työmiehelle.

Kun Otto Heino palasi sodasta kolmikymppisenä Englannista kotiin New Hampshiren osavaltioon, hänellä oli sekä uusi etunimi että uusia unelmia. Oton kastenimi on Aho. Otto ei tiedä, että Aho on Suomessa sukunimi, ei edes sitä, miksi vanhemmat antoivat sen hänelle. Hän lausuu nimen amerikkalaisittain, siis Eiho, joten aluksi arvelin hänen tarkoittavan Einoa. Heino äännetään kuten suomen kielessä.

Liittoutuneiden armeija pyysi Aho Heinoa vaihtamaan erikoisen etunimen Otoksi siksi, että se jäisi helpommin mieleen vastarintaliikkeelle, joka auttoi liittoutuneiden alas ammuttuja pommittajia Saksasta takaisin Englantiin. Otto teki viitenä sotavuotenaan B-17-laivueessa 40 pommituslentoa, ampui alas 29 saksalaiskonetta, mutta joutui myös kaksi kertaa pakenemaan laskuvarjolla vahingoittuneesta koneestaan vihollisen maaperälle. Hän pääsi kummallakin kerralla vahingoittumatta takaisin Englantiin, päinvastoin kuin useimmat sotakaverit.

”Päätin pitää nimen, koska se tuotti minulle onnea”, Otto sanoo.

Onnekas uskaltaa unelmoida, ja Otto unelmoi työskennellessään pommituslentojensa välillä Rolls Roycen tehtaalla. ”Sanoin siellä, että kerran minulla on vielä oma Rolls, ja kappas vain, niin tapahtui 50 vuoden kuluttua.”

Toinenkin toteutunut unelma sai alkunsa Englannissa. Eräänä lomapäivänään Otto pistäytyi taidemuseoon ja kysäisi ohimennen henkilökunnalta:

”Kummat ovat kuuluisampia, maalarit vai keraamikot?”

Keraamikko Bernard Leach oli tuolloin Englannin kuuluisin taiteilija, joten Otto päätti opiskella keraamikoksi. Hän sai puhutuksi itselleen oppipojan paikan Leachin ateljeessa ja opiskeli savitaiteen perusasiat ennen paluutaan Yhdysvaltoihin.

Miksi kuuluisa Leach otti taidetta täysin tuntemattoman nuoren miehen oppilaakseen? Otto hymyilee. Syynä oli tietysti se uusi nimi, se onnekas nimi. Otto.

Kotona New Hampshiressa hän myi kuljetusfirmansa ja päätti käyttää sekä sotasankarin stipendinsä että firman myyntitulot uuden ammatin opiskeluun.

Monitaitoinen kutojamestari Vivika Timeriasieff opetti käsiteollisuuskoulussa New Hampshiressa myös keramiikan peruskurssia, jonka sisältö oli kunnianhimoinen: saviesineiden ja -lasitteiden kemia, keramiikka bisneksenä sekä orientin estetiikka. Oppilas ja opettaja rakastuivat, menivät naimisiin ja työskentelivät yhdessä 47 vuotta.

Pari signeerasi vastedes kaikki työnsä nimellä Vivika+Otto välittämättä siitä, kumpi ne oli dreijannut, myös ne 751 keraamista vaasia, jotka Twentieth Century Fox tilasi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen elokuvaversioon 1954.

Heinot muuttivat itärannikolta länteen 1970-luvulla. Keraamikolle Ojain kuiva, leuto ilmasto on bonus, sillä esineet kuivuvat tasaisesti, mutta nopeasti.

 

Otto ja Vivika osallistuivat 1980 kansainväliseen konferenssiin Japanissa. Siellä kiinalainen buddhalaismunkki haastoi keraamikot selvittämään 200 vuotta aiemmin kadonneen pyhän keltaisen lasitteen kaavan. Sitruunankeltainen, joka on lähellä vastakirnutun voin sävyä, oli ollut erityisen suosittu Tsin (Qin) dynastian aikana vuosina 265-420 ennen ajanlaskun alkua. Vain keisari ja munkit saivat pukeutua väriin ja vain pyhistä pyhimmät seremonialliset esineet lasitettiin mattapintaiseksi keltaisella. Arvellaan, että värin pyhyyden määritteli kiinalaisten elämän neste, Jangtsejoki, jonka veden muta värjää kellertäväksi.

Harmi vain, että tämän korkean polton lasitteen kaava näytti kadonneen ikuisiksi ajoiksi. Aasialaiset keraamikot olivat turhaan yrittäneet ratkaista kaavaa. Ehkä eurooppalaiset tai amerikkalaiset onnistuisivat?

Otto ja Vivika ottivat haasteen vastaan. Kumpikin tiesi kemiasta ja geologiasta huomattavasti enemmän kuin keraamikot keskimäärin. He olivat jo kokeilleet esineissään Havaijin hiekkaa ja heittelivät lasitteisiinsa kaikkea mahdollista koshersuolasta alkaen. He omistivat joka keskiviikon kadonneelle lasitteelle yrityksen ja erehdyksen kautta. Näin jatkui 15 vuotta, joka ikinen keskiviikko. Salaisuus säilyi yhä salaisuutena, kun Vivika kuoli 1995.

Kunnianosoitukseksi työkumppanilleen ja vaimolleen Otto uhrasi viikostaan nyt kaksi päivää salaperäiselle lasitteelle. Hän muunteli lasitteen koostumusta, tilasi uusia, aina entistä puhtaampia ainesosia ympäri maailman ja puski sitkeästi puuta pesään tutulla motollaan ”hiljaa hyvä tulee”.

Eräänä torstaina uunissa odotti kuuma yllätys: täydellisen sitruunankeltainen, mattapintainen vaasi, samaan aikaan hauras ja vahva, ehjänä kahdentoista tunnin polton jälkeen miltei 1400-celciusasteisessa uunissa. Vivikan kuolemasta oli kulunut kaksi kuukautta.

”Tiesin heti, että olin onnistunut”, Otto kertoo, sillä muistissa olivat kaikki kokeilut, pienintä yksityiskohtaa myöten, joten aivoihin tallentui myös se vihonviimeinen salaperäinen ainesosa, joka ratkaisi yhtälön.

Otto tiesi, että tieto oli miljoonien arvoinen. Riemuissaan hän avasi samppanjan ja juhli koko päivän. Toki hän muisti hoitaa yhden pienen työjutun:

”Soitin Kiinaan.”

 

Sana Oton keksinnöstä levisi taidepiireissä, ja pian Ojaihin ilmestyi delegaatio toisensa jälkeen. Kiinalaiset tarjosivat lasitteesta miljardi dollaria.

”Mutta en minä halunnut sitä myydä, sillä ne tekisivät siitä tusinatuotteita”, Otto sanoo.

Sitten tulivat japanilaiset. Oton muistissa olivat yhä Vivikan peruskurssin opit keramiikasta bisneksenä, joten hän teki vastaehdotuksen:

”En myy kaavaa, mutta valmistan teille esineitä, jotka lasitan keltaisella. Niin monta kuin vain ehdin tehdä.”

Japanilaiset tilasivat aluksi 20 esinettä ja kirjoittivat puolen miljoonan dollarin sekin, jonka saaja oli The Pottery ja maksun aihe pots – siis savimaljakoita. Otto kiikutti sekin pankkiin ja alkoi etsiä unelmiensa Rollsia.

Puolen miljoonan tilillepano on Yhdysvalloissakin niin suuri, että se kirjautuu myös liittovaltion tiedostoihin. FBI kiinnostui Otosta, jonka bisnes vaikutti hämäräperäiseltä. Pottery ja pots. Ettei vain kyse ollut marijuanasta, jonka arkinimi on englannin kielessä pot?

Miksi tuo pottery tienasi yhtäkkiä niin paljon?

Sillä välin kun Otto odotteli Rollsiaan, pohti Bentleytään ja valmisti sitruunankeltaisia vaasejaan tokiolaiselle gallerialle, FBI otti hänet tarkkailuun. Ja kun salakuuntelu kuuli aasialaisen asiakkaan jälleen kerran pyytävän Ottoa lähettämään ”sitä keltaista”, etsivät tekivät rynnäkön Ojaihin.

”Ne ilmestyivät aamuseitsemältä, kun olin dreijaamassa”, Otto kertoo.

”Kolmella oli kivääri ja kahdella pistooli. Väittivät minun olevan huumebisneksessä. Sanoin, että voin selittää, mutta eivät ne uskoneet, että kukaan voisi tienata puoli miljoonaa dollaria kerralla myymällä saviesineitään.”

Mitä vähemmän ”fedsit” löysivät todisteita huumebisneksestä, sitä vihaisemmaksi he tulivat, ja sotasankari arveli jo pääsevänsä hengestään.

”Lopulta ne lähtivät. Eivätkä pyytäneet anteeksi tekemäänsä sotkua ja hävitystä, eivätkä myöhemminkään, mutta sen jälkeen olen saanut olla niiltä rauhassa.”

 

Oton vanhemmat tapasivat Amerikassa 1900-luvun vaihteessa. Äiti oli Lapista, isä Etelä-Suomesta, mutta vanhempien taustasta ennen siirtolaisuutta on vain hajanaisia tietoja. Heinot perustivat maitotilan New Hampshireen ja viljelivät myös tupakkaa ja hyötykasveja. Otto, siis tuolloin vielä Aho, syntyi vanhimmaksi 12-lapsiseen perheeseen. Vain yksi nuoremmista sisaruksista on Oton lisäksi vielä elossa.

Työmoraali on kodin perua. Heinon tilalla herättiin töihin aamuneljältä, jolloin Lena-äiti tarjoili suurperheelleen runsaan aamiaisen: kaurapuuroa, muffinseja, munia ja vahvaa, mustaa kahvia.

Esikoispoika myös lypsi 40 lehmää ennen koulua.

”Sen lypsämisen ansiosta käsissäni ei ole vieläkään reumatismia”, Otto hekottelee.

Sitä paitsi keramiikassakin lypsetään: korvia maljakoille.

Mene ja tiedä – Otolla riittää tarinoita. Galleriassaan hän istuu yleensä luottokorttipäätteen vieressä ja muistelee pommituslentojaan, Vivikaa ja tarjoilee muitakin juttuja samalla kun asiakkaat vinguttavat korttejaan. Keramiikkaa tuntevat yrittävät utsia, miten Otto saa maljoihinsa niin täydellisen pehmeän suun.

”Vastaan niille, että tiedän, milloin pitää lopettaa.”

Oton tulot ovat miljoonasta kahteen miljoonaa dollaria vuodessa. Koska rahaa on jo riittävästi ja lisää tulee, Otto lahjoittaa suurimman osan tuloistaan yhdysvaltalaisille taidekouluille, eniten sille ensimmäiselle, missä hän tapasi Vivikansa.

Eräs asiakas näyttää Otolle granaattiomenaa, jonka hän on löytänyt puutarhasta. Saako hän pitää sen? Ja voisiko Otto kenties koskettaa sitä, ikään kuin onneksi? Otto lupaa ja kertoo, että suomalaisten tapana on pitää esillä granaattiomenia rahaonnen tuojana.

Amerikkalainen tietää, että Suomessa ei kasva granaattiomenia. ”Ei niin”, Otto hekottaa ja lisää: ”Mutta saahan niitä kaupasta.”

 

Ensi kesäksi Otolle on varattu Pariisin Picasso-museoon näyttely. ”Picasso oli hyvä mies”, Otto sanoo. Picasson ansiosta Otto nimettiin maailman taitavimmaksi keraamikoksi jo 1978. Tuolloin Vallauris’n Picasso-museo järjesti kutsukilpailun 50 maan keraamikoille ja Oton 78-senttinen lintuvaasi vei voiton. Museon kokoelmissa on tietysti Oton ja Vivikan töitä.

Suomalaiset eivät tunne Otto Heinon taidetta eikä hänellä ole ollut näyttelyä vanhempiensa kotimaassa, mikä on outoa. On sitä näyttelyä toki pohdittu. Los Angelesissa Suomen pääkonsulina Oton miljoonakeksinnön aikaan työskennellyt Jörn Donner vei mukanaan Suomeen yhden esineen vähän kuin käyntikortiksi, mutta vaasista tai Donnerista ei ole kuulunut sen koommin mitään.

”Pitää kai sitä kodissaan”, Otto pohtii.

Pohdinnan alla on se, kenelle Otto siirtää salaisen keltaisen kaavan – jos kellekään. Vahvin ehdokas on nuori sukulaistyttö, joka opiskelee itärannikolla keraamikoksi.

Otto Heinon henkilökuva on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 50/2007 (ilm. 14.12.2007).