Ohjaajan versio: Elokuvantekijä Paul Verhoeven tarttui Raamattuun ja ravisteli sitä hieman

Kulttuuri 16.11.2012 12:30
Kuva Marjo Tynkkynen.

Paul Verhoeven uskoo Jeesukseen. Millaiseen Jeesukseen, siitä kertoo Hollannissa ja Yhdysvalloissa vaikuttavan elokuvantekijän ensimmäinen kirja Jeesus Nasaretilainen (Into Kustannus).

Mistä on kysymys? Ei siitä, että Basic Instinct -dekkarin ja RoboCop– ja Starship Troopers -rymistelyjen ohjaaja, 74, olisi vanhoilla päivillään vakavoitunut hurskaaksi julistajaksi.

Kristinusko ja epäily kävivät kamppailunsa hänen sisällään jo kauan sitten.

Kun Paul Verhoeven vuonna 1966 asui Haagissa, hänen tyttöystävänsä Martine Tours tuli raskaaksi ehkäisyvälineen hajottua. Silloin abortin tekeminen oli Hollannissa laitonta.

27-vuotiaan Verhoevenin matematiikan ja fysiikan yliopisto-opinnot olivat pitkällä, mutta hän halusi tehdä muuta kuin opettaa luonnontieteitä. Osana varusmiespalvelustaan hän oli ohjannut palkitun merivoimien esittelyfilmin.

”Elättelin haaveita ohjaajaksi ryhtymisestä. Ne alkoivat murtua, kun ajattelin joutuvani hoitamaan vauvaa. Elämäni oli murroksessa.”

Epätoivoinen Verhoeven kohtasi raitiovaunupysäkillä naisen, joka kutsui hänet seurakuntansa tiivistunnelmaiseen tilaisuuteen. Helluntaiseurakunnan jäsenet puhuivat kielillä ja pappi ilmoitti Pyhän Hengen laskeutuvan paikalle.

”Tunsin jotain sydämessäni, ikään kuin laser osuisi tähän”, Verhoeven muistelee ja taputtaa rinnassaan kohtaa, jossa on solar plexus -sisuspunos.

”Aivoni tuntuivat jakautuvan kahtia. Olin taas kolmevuotias joulukuusen juurella. Toisaalta ajattelin, että ei ole totta.”

Paul kertoi ei-toivotusta raskaudesta ystävälleen, jonka lääkäri-isä teki klinikallaan abortin. Papereihin merkittiin, että kyseessä oli ”munasarjojen puhdistus”.

Jumala tahtoo Paulin lähtevän Afrikkaan lähetyssaarnaajaksi, helluntairyhmässä sanottiin. Hän jäi Hollantiin, irtautui ryhmästä ja ohjasi keskiajalle sijoittuvan Floris-ritariseikkailun. Suosittu sarja merkitsi läpimurtoa kahdelle tulevalle Hollywoodin valloittajalle, Verhoevenille ja näyttelijä Rutger Hauerille. 1967 Verhoeven ja Martine Tours vihittiin avioliittoon, joka on kestänyt 45 vuotta. Ohjaajalla ja psykologilla on kaksi aikuista tytärtä.

”Rakentamani Jumala-rakennus romahti, kun raskaudesta selvittiin abortilla”, Verhoeven tulkitsee nuoruuden kriisiään. Hänen kiinnostuksensa Jeesukseen on kuitenkin jatkunut, ”täysin realistisena”.

”Pidän häntä hyvin lahjakkaana ihmisolentona, siinä kaikki.”

Verhoeven on kuuluisa mutta kapeasti tunnettu elokuvantekijä. Suomen television ilmaiskanavat eivät ole koskaan esittäneet Verhoevenin hollantilaisia elokuvia, edes repäisevää rakkaustarinaa Turkkilainen namu (Turks fruit, 1973).

Hollantilaisilla on ollut mestariinsa samantapainen viha-rakkaussuhde kuin ruotsalaisilla Ingmar Bergmaniin. Nykyisin Verhoeven on vakiinnuttanut paikkansa kansallisena suurmiehenä, mutta 1980-luvun puolivälissä kotimaa kävi hänelle ahtaaksi. Kritiikki oli vähättelevää ja tukianomukset uusiin projekteihin palasivat bumerangeina.

Ohjaaja lähti Hollywoodiin, jonne Steven Spielberg oli kosiskellut häntä nähtyään opiskelijanuorten sotakokemuksia kuvaavan miehitysdraaman Gestapon vihollinen numero yksi (Soldaat von Oranje, 1977).

Raamatulliset viittaukset ja kristillinen kuvasto ovat Verhoevenin tavaramerkkejä, joilla hän leikkii Federico Fellinin hengessä. Verhoevenin Amerikan-läpimurto RoboCop (1986) oli ohjaajan mukaan yritys luoda ”amerikkalainen Jeesus”, joka ei aina käännä toista poskea.

Samoihin aikoihin Verhoeven tahtoi tehdä vakavan Jeesus-elokuvan Christ the Man, parhaaseen mahdolliseen taustatietoon pohjaten. Hän hakeutui tutkija Robert W. Funkin perustamaan Jesus Seminar -asiantuntijaryhmään.

Ryhmän tutkimuksen päämäärä ei ole evankeliumien luotettavuuden puolustaminen, vaikka mukana on paljon kirkollistakin väkeä. Markuksen, Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen tekstejä ei kaikilta osin oteta autenttisena historiankirjoituksena.

Jesus Seminarin yli satapäinen tutkijajoukko äänestää linjauksistaan erivärisin nauhoin. Jos seminaarilainen reagoi johonkin Raamatun Jeesuksen lausahdukseen punaisella nauhalla, hän uskoo, että Jeesus todella sanoi noin. Vaaleanpunaisella nauhalla ilmaistaan Jeesuksen luultavasti sanoneen jotakin sen tapaista. Harmaa nauha merkitsee, että Jeesus ei sanonut juuri noin, mutta lause sisältää Jeesuksen ajatuksia. Musta nauha merkitsee käsitystä, että lause on peräisin toisista traditioista tai lisätty jälkikäteen.

Suurin osa seminaarin toiminnasta ei ole äänestystä vaan vaihtoehtoja monipuolisesti erittelevää tutkijoiden keskustelua. Ryhmän suomalaisvahvistuksia ovat Kaliforniaan kotiutunut pastori Jarmo Tarkki ja Kuopion piispan sihteeri Sakari Häkkinen.

Syyskuussa otsikoihin nousi arviolta kolmesataaluvulta peräisin oleva koptinkielinen tekstikatkelma, jossa puhutaan Jeesuksen vaimosta.

”En usko, että teksti on väärennetty”, Verhoeven sanoo. Silti hän äänestäisi mustalla nauhalla.

”Todennäköisesti sen kirjoitti jokin kristittyjen ryhmä, joka painiskeli sen kanssa, että naispappeus oli kielletty. Tekstissä puhutaan Jeesuksen naispuolisista opetuslapsista. Naisia haluttiin papeiksi ja Jeesuksen suuhun on voitu laittaa tällaista jotta näyttäisi, että hän ajatteli samoin. Muuta tästä ei voi sanoa. Tai Dan Brown (Da Vinci -koodi) voi, mutta se on hölynpölyä.”

”Mielestäni ei ole olennaista, vaikka Jeesus olisi ollut naimisissa kolmesti ja saanut kymmeniä lapsia. Uskon, että hänen vertaustensa merkitys kestää ikuisesti. Jeesus mullisti juutalaisen ajattelun. Hän käski rakastaa vihollistaan eikä ottaa silmää silmästä ja hammasta hampaasta. Se avaa ikkunan uuteen maailmankuvaan, sisäänrakennetun vihamielisyyden ja epäluulon yli.”

”Jos joku näkee maailman vihollistensa silmin, hän ymmärtää, miksi heitä vituttaa eikä vain pidä heitä tyhminä tai ilkeinä. Se auttaa tajuamaan, mitä todella tapahtuu ja mitä tulee tehdä.”

Verhoeven kuvasi vastapuolen ymmärtämisen puutetta Starship Troopersissa (1997), jossa ihmiskunta sotii avaruusötököitä vastaan fasistisin ottein. Tieteisseikkailun viitteet länsimaiden ja islamin maailman jännitteisiin eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan.

”Sekä kristinusko että islam ovat yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi auttaa toisiamme. Jokin idioottimaisuus saa aikaan kovettumista molemmissa ryhmissä. Sivilisaatioiden sota voi hyvin käydä toteen.”

1993 Verhoeven suunnitteli Crusade-elokuvaa, joka olisi esittänyt muinaisten kristittyjen ja muslimien kahinat kriittisesti. Arnold Schwarzenegger suostui ristiritarin rooliin.

”Samoihin aikoihin Carolco-studio tuotti Renny Harlinin Kurkunleikkaajien saarta. Molempien elokuvien budjetti ylitti 100 miljoonan rajan, eikä rahaa ollut. Arnoldin ja minun sijasta studio valitsi Michael Douglasin tähdittämän Harlinin projektin. Renny antoi kaikki hyvät kohtaukset vaimolleen Geena Davisille. Douglas, joka ei ole hölmö, käveli ulos elokuvasta ja Renny sai tyytyä vähäpätöiseen näyttelijään. Carolco meni konkurssiin ja katosi.”

Myöskään Christ the Man -elokuvaa ei ole tehty, vaikka Verhoevenin neuvottelut amerikkalaisten tuottajien ja käsikirjoittajien kanssa jatkuvat yhä.

Uuden testamentin eksegetiikan dosentin Matti Myllykosken tutkimuksella Jeesuksen viimeiset päivät on keskeinen paikka Verhoevenin kirjastossa. Verhoeven kokee ”äärimmäisen vapauttavana”, että Myllykoski epäilee niin sanotun viimeisen aterian tapahtuneen oikeasti ennen kärsimysviikkoa, johon se Luukkaan evankeliumissa sijoittuu. Jeesuksen aterialla esittämä yllättävä kehotus miekan ostamisesta tuntuu kuuluvan aikaisempaan, radikaalimpaan elämänvaiheeseen.

Myllykoski suhtautuu Verhoevenin Jeesus Nasaretilaiseen varauksellisen myönteisesti:

”Hirveän stimuloiva kirja. Lukeneisuutensa takia Verhoeven tuntee hyvin historiantutkimuksen ja Jeesus-keskustelun. Hänen näkemyksensä on, että Jeesus on profeetta, joka on julistanut tulevaa Jumalan valtakuntaa. Valtaosa tutkimuksesta on täysin samaa mieltä. Hän ankkuroituu kriittiseen tutkimukseen ja sijoittuu sille kentälle hyvin.”

”Verhoevenia on arvosteltu selkeän metodin puutteesta. Hän ei käy lähdekriittistä keskustelua, jossa arvioidaan lähteen luonne ja sisäiset ristiriidat, vaan poimii autenttisena pitämänsä detaljin ja argumentoi sen puolesta.”

Verhoeven jäsentää aineistoaan elokuvallisesti. Hän pohtii evankeliumien tilanteita siltä kannalta, onko niistä mahdollista tehdä uskottava elokuvakohtaus.

Kun Raamatussa Jeesusta marssii pidättämään satoja aseistettuja miehiä ja Jeesuksen kannattajat lyövät yhdeltä korvan irti, katsoja odottaisi, että koko joukko pidätetään. Miksi sotilaat olisivat pidättäneet vain Jeesuksen?

Verhoeven ei kuvaisi kohtauksia, jotka edellyttäisivät erikoistehosteita. Ohjaaja ei usko Jeesuksen ihmetekoihin; enintään sairaiden parantamiseen, joka voi onnistua ilman yliluonnollisia voimia.

Verhoevenin Jeesus on mieltään muuttava, erehtyväinen henkilö. Hän ei aina usko itseensä jumalallisena johtajana, jota roomalaismiehittäjien sortama kansa kaipaa.

”Kaikki ihmiset muuttavat mieltään”, Verhoeven sanoo. ”Jos Jeesus oli ihminen, on luonnollista, että hän oli erehtyväinen, koska se on normaalia älykkäillekin ihmisille. Jumala ei tietenkään tee virheitä.”

Verhoevenin maailmankuvassa ei juuri ole lohdullisuutta. Se sopii entiselle luonnontieteilijälle, jonka mukaan ”elämme äärimmäisen väkivaltaisessa universumissa”.

”Kun katsoo kaukoputkella avaruuteen, siellä näkyy galakseja syömässä toisiaan.”

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 45/2012.