Ääniromunkerääjä

Jukka Mikkola siirtyy avaruudesta eläkkeelle.

musiikki
Teksti
Oskari Onninen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kaikki alkoi muinaisista kreikkalaisista.

Kun Jukka Mikkolan radio-ohjelma Avaruusromua alkoi Ylen Radiomafiassa, ensimmäinen juonto käsitteli sitä, kuinka Mikkola muisteli oppineensa koulussa, ettei kirjoitusta saa aloittaa muinaisilla kreikkalaisilla. Perään kuultiin avantgardesäveltäjä John Cagea.

Sittemmin avantgardea ja ambientia – Mikkolan sanoin ”avaruusromumusiikkia” – on kuultu valtavasti lisää. Kaikki loppuu vasta 30 vuotta ja neljä päivää myöhemmin, mutta ei välttämättä muinaisiin kreikkalaisiin. Kesäkuun seitsemäntenä kuullaan Mikkolan viimeinen ohjelma. Sitten hän siirtyy toiselle tutkimattomalle alueelle, eläkkeelle.

”Avaruusromua ei ole koskaan ollut väärällä tavalla ajan hermolla, jolloin ajatukset tai musiikki olisivat voineet vanhentua”, Mikkola sanoo.

Teknologia on ollut avaruusromun puolella.

Lukioajoistaan lähtien Mikkola oli innokas rocknörtti siinä missä moni muukin. Hänen lukemissaan englantilaisissa musiikkilehdissä, New Musical Expressissä ja Melody Makerissa, alettiin noteerata 1970-luvulla kummaa, kosmista saksalaista musiikkia, Klaus Schulzea ja Tangerine Dreamiä.

Vuonna 1978 Brian Eno julkaisi Ambient 1: Music for Airports -albumin, jota pidetään koko genren pohjakivenä. Se kiinnosti Mikkolaa, koska Eno oli osoittanut kykynsä Roxy Music -yhtyeessään.

Musiikkikirjastoista löytyi ”akateemista elektronimusiikkia”, kuten Karlheinz Stockhausenin ja Edgar Varèsen sävellyksiä. Mikkola kävi Helsingin asematunnelissa Tunnelin levyssä ja pyysi tilaamaan ulkomaisia löydöksiään.

”Sit mä vain lähdin ajautumaan. Yhtenä päivänä huomasin, että tämä tie on vienyt tähän asti.”

Nyt Mikkola sanoo tunnistavansa minuutissa ”avaruusromumusiikin”, vaikka kappale olisi päälle kymmenminuuttinen, kuten genressä usein.

Ylellä hän on toimittanut puolet viikosta Avaruusromua, joka on siirtynyt Ylen Radio 1:lle. Jaksoja on lähetetty yli 1 500.

Avaruusromumusiikkiin kuuluvat välillä myös jazz, klassinen ja Mikkolan saamat demot. Vain tanssimusiikki pysyy poissa. Tietyt artistit, Eno, Schulze ja japanilaissäveltäjä Ryūichi Sakamoto ovat säilyneet ”avaruusromuartisteina”, vanhoina toteemeina, joihin on hyvä nojata.

Teknologia on ollut avaruusromun puolella, Mikkola sanoo. 1990-luvun alussa midi-järjestelmät yleistyivät ja syntetisaattorit sai kiinni kotitietokoneeseen. Elektroninen musiikki kehittyi harppauksin, ja tuotantokikka toisensa jälkeen päätyi valtavirtahitteihin – samalla tavalla on käynyt The Weekndin tämän kevään listaykköslevyn kanssa.

Donna Summerin I Feel Love on hyvä esimerkki teknisten innovaatioiden siirtymisestä laajemmiksi populaarimusiikin keinovaroiksi. Ensin sekvensseriä käyttivät vain Schulze ja Tangerine Dream, mutta pian se oli kaikissa tanssipop-hiteissä.”

 

Kiitos suoratoistopalveluiden, tutkimattomilla alueilla seikkailu on helpottunut. Lisäksi internet ajaa harrastajia yhteen. Kokeellinen musiikki vetää Helsingissä satoja ihmisiä keikoille. Myös avaruusromun sosiaalinen tilaus on kestänyt.

Sitä Mikkola ihmettelee, etteivät suomalaiset koskaan noteeranneet omia elektronimusiikin tähtiään, Erkki Kurenniemeä, Mika Vainiota ja Sasu Ripattia, jotka ovat nimekkäämpiä ulkomailla.

”Asiat ovat jääneet ikävällä tavalla marginaaliin. Kun Björk kiinnostui 1990-luvulla Vainion Pan Sonicista, odotin, että nyt tulisi eka iso. Nyt on odotettu tarpeeksi kauan. Ei se tästä.”

 

Avaruusromua. Yle Radio 1, sunnuntaina 7.6. klo 22.05.