Figaron naimasotkuja selvitellään sujuvasti, jopa eroottisen pikkutuhmasti

Arvio: Anna Kelo keskittyy epookkiohjauksessaan siihen, kuinka ihminen peilaa toista ihmistä ihmissuhdedraaman keskellä.

Anna Kelo
Teksti
Risto Nordell
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Figaron häiden uusintaensi-illan tunnelmat olivat kuin suomalaisissa häissä: ensin pönötetään hieman jäykkinä, mutta loppuillasta juttu jo luistaa.

Kapellimestari Kristiina Poskan ote alkusoitossa oli laiskanlainen, ja orkesterin fraseeraus olisi kaivannut lisää ketteryyttä ja rytmisiä aksentteja. Oopperan alkua vaivasivat orkesterin ja laulajien rytmiset erimielisyydet. Onneksi ne korjaantuivat illan aikana.

Esitys ei pikkupuutteistaan huolimatta estänyt nauttimassa Mozartin musiikista ja Lorenzo da Ponten libreton vallattomista käänteistä. Beaumarchais’n kuuluisaan näytelmään perustuva libretto sisältää myös satiirista yhteiskuntakritiikkiä, joka suomii rankasti aateliston oikeuksia.

Anna Kelon tiukka epookkiohjaus ei halunnut nostaa yhteiskunnallista näkökulmaa esiin. Se keskittyi siihen, miten ihmiset reagoivat toisiinsa ja itseensä loppumattomien naimasotkujen keskellä. Hyvä niin. Juuri roolihahmojen karakterisoinnissa piilee Mozartin musiikin ydin. Kelo nostaa esiin myös oopperan eroottisuuden ja pikkutuhmuudet.

Erika Turusen loisteliaat puvut ja Jani Uljaksen lavasteet vahvistivat tapahtuma-aikaa ja paikkaa: näyttämön etuosaa hallitsivat leveät marmoriportaat, joiden yläpäässä oli rokokoolinna kaikessa komeudessaan.