Matti Yrjänä Joensuu 1948-2011 – kirjailija hyvän asialla

Kulttuuri 8.12.2011 10:32

Kesken haastattelun kirjailija Matti Yrjänä Joensuu kysyy toimittajalta: ”Uskotko sinä rakkauteen?”

Kirjailija Matti Yrjänä Joensuu Helsingissä. 31. elokuuta 2010. Kuva Seppo Samuli / Str / Lehtikuva.

Näin hän sen itse valitsi, päivän kestävät kuulustelut teljettynä kustantajan neuvotteluhuoneeseen. Se on neutraali tila, niukka, mutta ikkunallinen. Matti Yrjänä Joensuu ei koske kahviin, hänellä on tölkki energiajuomaa. Yksi haastattelu tunnissa, sitten on uusi sananvallan virkamies rykimässä oven takana vuoroaan.

Joensuuta epäillään mielenkiinnon herättämisestä. Halutessaan tämä satojen kuulustelujen mies voisi olla hankala kuultava omassa asiassaan, sillä vedättämisen hän näkee ammattikokemuksensa perusteella heti, ja hankala ennen kaikkea siksi, että hän on mielenmalliltaan hyvin yksityinen henkilö.

Kuultava kertoo kysyttäessä, että hänelle ”kerrankin kuuluu hyvää. Kerrankin elämä on tasapainoinen ja kokonainen”.

Harmonian syy on ilmiselvä. Hän on taas pystynyt kirjoittamaan. Harjunpää ja rautahuone, se yhdestoista Harjunpää, ilmestyi syyskuun alussa. On olemassa muitakin ”hyvää kuuluu” -syitä.

Edellisestä kirjasta, Harjunpää ja pahan pappi, on seitsemän vuotta. Pahan papin ja Rakkauden nälän välillä oli kymmenen vuotta, Rakkauden nälän ja Kiusantekijöiden välillä seitsemän vuotta. Sitä aikaisemmat Harjunpäät olivat syntyneet kirja ja vuosi -rytmillä.

Lukijat ovat tottuneet, ehkä, pitkiin pausseihin, Joensuu ei, ei vieläkään. ”Nytkään nämä vuodet eivät olleet yhtään helpompia kuin aikaisemmatkaan tauot. Hirveä tuskatila, jännitystä ja pelkoja. Kuin jokin ruumiinjäsenistä olisi ollut irti.”

Samankaltaisia tuntoja Joensuu kuvasi 17 vuotta sitten sanomalla, että ”viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet helvettiä. Oli kuin olisi istunut pyörätuolissa halvaantuneena ja mieli teki koko ajan kävellä. Hyvää tarkoittaen ja kohteliaisuuttaan ihmiset kyselivät, koska seuraava kirja ilmestyy. Tuntui kuin olisi pitänyt juosta. Ei vain pystynyt”.

Nytkään ei pystynyt. Tämä pystymättömyys vaatii yritystä syväsukeltaa Matti Yrjänän päänsisäisiin, vaikka sen sukelluksen joutuisikin tekemään kyökkipsykologian tuottamalla hapella. ”Eihän kukaan realistisesti pelkää kirjoittamista”, hän sanoi juuri hetki sitten. Hitto vie, ei tietenkään.

Hänellä on kokemusta kirjan kirjoittamisesta, kokemusta aiheista, joista hän kirjoittaa. Rutiini ei riitä, sekään ei riitä, että osaa rakentaa draaman kaaren, tehdä ladattuja lauseita.

Riittävästi on se, että ymmärtää. Joensuu puhuu ”luukkujen avautumisesta alitajuntaan”. Siihen alitajuntaan, johon on kertynyt jäsentymätöntä kokemusta niin poliisityöstä kuin henkilökohtaisesta elämästäkin. Mitä enemmän haluaa ymmärtää, sitä syvemmälle mennään, ja mitä syvemmällä ollaan, sitä vaikeammin luukut avautuvat ja sitä pidempään niiden avaaminen kestää.

Kirjoittaminen on yksinäisyyden aikaa. Eläminen on perusyksinäisyyden aikaa. Sen Joensuu on oppinut hyväksymään. Pisimmän matkan ihminen joutuu sittenkin tekemään itsessään, ja sillä matkalla ollaan yksin.

Ei Joensuu pakkovaikenemisen vuosinaan julkisuutta kaivannut, lauseiden ehjää liittymistä toisiinsa hän kaipasi.

Matti Yrjänä haluaa ymmärtää väkivallan, nähdä sen taakse. Itse asiassa ja perimmiltään tästä syystä hänestä tuli poliisi. Ja kirjailija. Nyt hän on kuvannut rautahuoneen. Se on vihan, koston, voimattomuuden ja keinottomuuden huone, eikä sen lukittuna pysymisestä voi kukaan omalla kohdallaan varma olla.

Joensuu valmistui poliisiksi vuonna 1973. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi esikoisteos Väkivallan virkamies, ja Timo Harjunpää sai nopeasti paikkansa kirjallisten hahmojen galleriassa.

Eläkkeelle Joensuu jäi neljä vuotta sitten. Väkivallan virkavuosia oli kertynyt 33 ja Harjunpää-kirjoja 11.

Hän on nyt vapaa kirjailija (vaikka ainahan hän ollut vapaa kirjoittamaan), ja vapaus tarkoittaakin ensisijaisesti olokevennystä. ”Virasta jääminen oli helpotus. Oli helpotus saada hierarkian suitset suusta.” Vaikka Joensuulla ei ole mitään aikeita heittäytyä hulinoimaan vallattomasti, häntä eivät enää sido poliisin virkaan kuuluvat siviilielämän säällisyyttä koskevat asetukset.

Avioero ja eläke mahdollistivat Valkeakoskelle muuton, koska siteitä Helsinkiin ei enää ollut. Tyttäret ovat aikuisia. Uuteen asuinkaupunkiinsa hänellä ei ole mitään historiallisemotionaalisia siteitä. Pienen kaksion ostoon Valkeakoskelta vaikutti se, mitä lähellä on. Joensuun isän isä oli rakentanut 1900-luvun alussa mökin Sääksmäelle.

Joensuu puhuu ”mökkeröisestä”. Hän asuu siellä toukokuusta lokakuuhun. Kaupunki on lähellä, siellä on helppo käydä provianttitäydennyksillä ja pyörittämässä pesukonetta, niin ettei ”tarvitse pestä pyykkejään järvivedessä sormet kontassa”.

Joensuu luopui televisiosta. Hän seuraa viittä päivälehteä ja useita aikakauslehtiä. Maailma on päivittäin ristikuulustelussa. ”Maailmani on nyt laajentunut”, Matti sanoo.

Olemme jyrkästi samaa mieltä siitä, että tiedon puutteesta länkyttäminen on turhaa. Tietoa löytyy, jos sitä ymmärtääkseen haluaa löytää.

Olisimme todennäköisesti jyrkästi samaa mieltä siitäkin, että nyt voisi olla piipullisten aika, mutta aikataulut eivät niitä haikuja salli.

Keskustelun edetessä jokin tietty kohta, lauseen sävy, havahduttaa hereille epäilyksen miehen vihertymisestä mökkeröisessään. Saattaa se niinkin olla, miksei olisi, mutta vielä myöhemmin on käyvä ilmi, että kysymys on kokemuksesta, jota ei väreillä määritellä.

Jos lukija tekee ”harjunpäät” ja näkee hänen laillaan tekojen ja ihmisten henkilöhistorian ykseyden, on Joensuun kirjoista löydettävissä toistuvia perusajatuksia.

Yksi niistä ajatuksista on Joensuun usein haastatteluissakin käyttämässä lauseessa ”Ihmiset tehdään”. Lapsi on tyhjä taulu, tabula rasa, johon alkaa kertyä jälkiä, hellin käsin tehtyjä tai vihassa ja ymmärtämättömyydessä raapaistuja. Jotkut näistä pahan jäljistä ovat poispyyhittävissä, toiset syöpyvät.

Pahan papin Mikko ja Rautahuoneen Orvo ovat saman kohtalon lapsia, noita läpikatsottuja, ohirakastettuja, arvottomuuden häpeään jääneitä.

”Se on totta”, Joensuu sanoo.

Rautahuone on pelottava kirja, koska se pakottaa ajattelemaan, miten helposti särkyviä ovat oman rautahuoneen lukot ja miten pidäkkeetöntä ihmisen viha voi olla, kun rautahuoneen ovet revähtävät auki.

Joensuu palaa entisen kollegansa, rikosylikomisario Thomas Elfgrenin haastatteluun. Se on varmuudella Joensuun kansioissa, koskapa hänellä on tapana leikkeitä kerätä.

Elfgren oli mukana tutkimassa Ruandan joukkomurhia ja sanoi haastattelussa, miten jokaisesta ihmisestä tulee tappaja, kun tarpeeksi tiukoille mennään.

”Miten me (suomalaiset) olemme niin väkivaltainen kansa?” Joensuu kysyy eikä tee sitä ensimmäistä kertaa. Hän yrittää kehiä kysymystä auki palaamalla ihmisen kahteen perusvoimaan: aggressioon ja libidoon, viettienergiaan.

Ne voimat meissä edelleen ovat, vaikka samankaltaista alkuperäistä tarvetta – saalista ja pidä pesueesta huolta – ei enää ole. Kun ne, joilta puuttuvat hyväksyttävät kanavat aggression purkamiseen, kohtaavat autoritäärisen yhteiskunnan, päädytään rikostilastoihin. Niihin päädytään myös hallinnasta karanneen libidon jälkiä siivottaessa.

Pahaa ei puhumalla palaverihuoneesta saa häädetyksi. Sen oikeastaan tuntee, miten Paha keskustelua kerkeänä kyttää osaamatta asettua johonkin nurkkaan paikoilleen.

Romaanissa Joensuu saa Pahan hetkittäin nurkkaan ja sanattomaksi. Rakkaudettomuudella kosketetut Neea ja Orvo vaistoavat toisissaan huutavan tilan, ja Matti Yrjänä kuvaa, tosi hellästi, miten tuo tila alkaa täyttyä. Siinä vilpittömyydessä ja hellyydessä on sisäänkirjoitettuna jotain sellaista kaipausta, minkä vielä tässäkin iässä voi sormenpäissään tunnistaa.

”Minä voin”, sanon, ”voitko sinä?”

Hymyn kareesta ja nopeasta silmien alasluonnista voi päätellä, että vastaus on kyllä. ”Kysymys on”, Joensuu sanoo, ”onko rakkautta oikeasti olemassa. Uskotko sinä rakkauteen?”

Tämä sattuu. Sanon asiaa usein ajatelleeni ja ratkaisemattomuuteen päätyneeni. Uskon rakastumiseen, hurmautumiseen, kiintymykseen, kumppanuuteen, sitoutumiseen, mutta rakkaus.

Joensuu sanoo, että ”vilpitön rakkaus on sitä, mitä on lapsiltaan saanut. Ja ehkä rakkautta löytyy pitkään yhdessä eläneiden avioparien elämästä”.

Joensuu oli 25-vuotias aloittaessaan poliisina. Perustelluin syin on aihetta epäillä, ettei hän heti voinut kehittää sellaista vaistosilmää, asioiden taakse pyrkimisen kykyä ja syy- ja seuraussuhteiden tajua, jotka hän sitten Harjunpäälle lainasi esikoiskirjassaan kolme vuotta töissä oltuaan.

Ei Joensuu niin nopeasti kypsynyt. Tarina menee näin. ”Nämä valppausasiat alkoivat kehittyä minussa alle kouluikäisenä lapsena. Oli elinehto lukea toisten ihmisten ilmeitä ja eleitä, elinehto tietää, mitä seuraavaksi on odotettavissa.”

Se oli pelon valppautta.

Rautahuoneessa kuvattu seksuaalinen väkivalta jo on äärilleen vietyä väkivaltaa. Joensuulle pahin väkivalta kuitenkin ”näkyy siellä, missä hyvinvoivat valkonaamat tuhoavat kaikkea ahneudessaan. Ahneus on väkivaltaa, ja se tapa, jolla ahneus tyydytetään, on väkivaltaa. Se kohdistuu niihin, jotka asuvat kaukana, niihin, jotka eivät ole meidän silmissämme”.

Sitten hän selvittää, mitä maailmaa ristikuulustellessaan on oppinut ymmärtämään, esimerkiksi sen (yksityiskohtaisesti luetellen), ”kuinka kaikki alkuaineet ja metallit ovat loppumassa”.

Joensuun tekstissä ei ole yritettykään tunkea rivien väliin kritiikkiä valtion väkivaltaa kohtaan. Sitä väkivaltaa, jonka rikosnimike on välinpitämättömyys.

”Mieti kaikkia budjettisupistuksia”, Joensuu sanoo. ”Missä raha oikein on, mihin se menee? Toimitaan piittaamattomasti ja välinpitämättömästi kaikkia niitä kohtaan, jotka tarvitsisivat välittämistä.”

”Ensin ihmisiä työnnetään avohoitoon ja sitten lyödään lakikirjalla päähän, kun tilanteet muuttuvatkin poliisiasioiksi.”

Ja sitten supistellaan poliisienkin resursseja. ”Niinpä”, Joensuu sanoo.

Kirjan alussa Harjunpää on kotikeikalla, kätkytkuolema. Hän peittelee lapsen. Asian kohtuuttomuus oli siinä, että oli olemassa vain lupaus, jossa oli jo kaikki - ja sitten se peruttiin. Selityksittä.

Tähän lauseeseen voi ankkuroida kirjan toisen avainlauseen. Harjunpään vaimo Elisa sanoo, ettei Pahasta puhuta enää missään mitään.

”Oletko huomannut, että Pahan olemassaolosta jossain puhuttaisiin?” Joensuu kysyy.

”Eipä ole pahemmin tullut silmille, ei sillä tavoin, että Pahasta puhuttaisiin isolla kirjaimella, paitsi taas tässä kirjassasi.”

Nyt saattaisi olla oikea hetki luopua rikoskirjaluokittelusta ja sanoa asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Kaunokirjallisuudestahan tässä on kysymys. Kuka lienee näitä luokitteluja loppujen lopuksi tarvitsee?

”Hallitseminen tarvitsee laatikoita”, Joensuu sanoo.

Rohkenen epäillä, ettei Matti Yrjänä taida päästä irti väkivallan pohtimisesta. ”Olen todella miettinyt sitä, käynyt itseni kanssa helkkarinmoisia keskusteluja, parhaimmillaan 15 liuskaa päivässä päänsisäisiä.”

”Pahimmat lukot ovat auki, ja mietin, joko tämä kamppailu Pahan kanssa loppuu. Sitten taas edellisen selityksen alta löytyy uusi selitys.”

”Mutta kuule”, hän sanoo, ”viimeisimmän selviytymistaistelun aikana oli sellaisiakin kokemuksia, että maailmassa on olemassa hyvä voima, jolta voi saada apua.” Hyvällä voimalla ei ole väriä.

Rikosylikomisario Timo Harjunpää jää Helsinkiin, vapaa kirjailija Matti Yrjänä Joensuu nousee Valkeakosken bussiin. Muistiinpanoissani ei ole merkintää siitä, milloin miehet mahdollisesti seuraavan kerran tapaavat. Ei ole, koska sitä ei ole kysytty. Sitä ei kysytty, koska sillä tiedolla ei loppujen lopuksi tee mitään ja sen kysymyksen esittäminen olisi jo ollut väkivaltaista yksityisalueelle tunkeutumista tyyliin ”kuinka pitkää tuomiota olet nyt lähdössä kärsimään?”

Hyvästellessään Joensuu ei sano, että menestytään, ei julkisoidutaan, ei ahneillaan eikä rakastutaan. Hän sanoo ”pärjäillään”. Se on jo sinällään vaativa toivotus tässä maailmassa, joka niin usein saadaan kiinni itse teosta. Läähättämässä tyhjää.

Matti Yrjänä Joensuu menehtyi sairauskohtaukseen sunnuntaina 4. joulukuuta. Tämä juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 39/2010.