Marita Ruohonen

Kulttuuri 10.10.2007 07:40

Vakaumuksellinen sosiaalitäti oli rakentamassa hyvinvointijärjestelmää. Nyt Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja haluaa auttaa heitä, joiden hätä unohdettiin laman jälkeen.

marita ruohonen

Teksti Panu Räty
Kuva Kaisa Rautaheimo
(SK 40/2007)

Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Marita Ruohonen katselee ympärilleen huoneen ja keittiön yksiössä. Soma pikku asunto on sisustettu ruskealla sohvalla, keittiönpöydällä ja vuoteella, joka on katettu sitruunankeltaisella päiväpeitolla.

Päälle päin asunnosta ei mitenkään näy, että kyse ei ole yksityiskodista, vaan yhdestä Suomen Mielenterveysseuran asuntola-asunnosta. Nuorille mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu, 19-paikkainen Koivula sijaitsee nelikerroksisessa kerrostalossa Helsingin Lapinlahden sairaala-alueen vasemmalla laidalla.

Täällä toipilaat voivat harjoitella selviämistä arjen askareista, esimerkiksi pyykkäämisestä ja laskujen maksamisesta, jotta voivat myöhemmin palata opiskeluihinsa ja töihinsä.

Kaikkien mielenterveyskuntoutujien tilanne ei ole yhtä hyvä kuin Koivulan asukeilla.

”Usein ihmiset kotiutetaan laitoksista ilman mitään tukirakennetta tai kunnon jatkohoitoa. Palveluja on liian vähän. Hoitoketju ei pelaa”, Ruohonen sanoo.

Toiminnanjohtaja istahtaa keittiön puisen pöydän ääreen. Ruohonen toteaa, ettei mielenterveyspalveluiden tarjonta ole vastannut pitkään aikaan niiden kysyntään.

”Hoitotakuun on sanottu toteutuvan mielenterveyspuolella siten, että kun ihminen pääsee lääkäriin, tilastoihin ilmestyy hoidettu potilas, mutta ulos kävelee petetty ihminen resepti kädessä. Varttitunnin kohtaaminen lääkärin kanssa ei riitä. Lääkkeiden lisäksi tarvitaan terapiaa ja muuta tukea.”

Yksi Ruohosen luotsaaman kansanterveysjärjestön tehtävistä onkin yhteiskunnan turvaverkkoon repeilleiden aukkojen paikkaaminen.

Karu tilanne paljastui selvästi myös Mielenterveysseuran taannoin teettämän itsemurhakyselyn vastauksista.

”Eräs äiti kertoi lapsestaan, joka oli kotiutettu psykiatrisesta sairaalasta yhden päivän jälkeen. Seuraavana päivänä tytär teki itsemurhan”, Ruohonen sanoo ja pudistaa päätään.

Ruohonen valittiin pestiinsä, kun Mielenterveysseuran pitkäaikainen toiminnanjohtaja Pirkko Lahti jäi vuosi sitten eläkkeelle.

Lahti oli taustaltaan psykologi ja psykoterapeutti, Ruohonen on puolestaan pitkän linjan sosiaalipomo. Ruohosen edellinen työpaikka oli Ensi- ja turvakotien liitto, jota hän johti neljätoista vuotta. Päivätöiden ohessa Ruohonen on istunut sosiaalialan komiteoissa ja työryhmissä.

Millaista ohjelmaa toiminnanjohtaja tahtoo sitten vetää tänä syksynä 110 vuotta täyttäneessä Mielenterveysseurassa?

”Minulle tärkeää on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Vaikka mielenterveysongelmat koskettavat kaikkia yhteiskuntaluokkia, suurin yksittäinen tekijä mielenterveysongelmien synnyssä on köyhyys ja syrjäytyminen. Juuri köyhät ja syrjäytyneet tarvitsevat eniten puolestapuhujia.”

Yhteisvastuuseen nuori Marita uskoi jo opiskellessaan sosiaalipolitiikkaa 1970-luvun alussa Tampereen yliopistossa. Ensi kerran hän näki suomalaisen pahoinvoinnin lähietäisyydeltä kesätyössä Vantaan lastensuojelussa. Mieleen jäi varsinkin kotikäynti, jonka hän teki poliisin ja poliisikoiran avustamana. Juopunut äiti ja tämän kahdeksanvuotias, vaikeasti kehitysvammainen tytär riekkuivat alasti keskellä humalaista, örisevää ja kiukkuista miesjoukkoa.

”Otimme tytön heti perhesijoitukseen. Myöhemmin kuulin, että joku oli tappanut hänen äitinsä pian käyntimme jälkeen.”

Yliopiston jälkeen hän aloitti työt Kehitysvammaisten opetus- ja työkeskuksen johtajana Vantaalla. Juuri tuolloin 1970-luvulla suurten kaupunkien elementtitalolähiöt kasvoivat. Lähiöiden lisäksi pystytettiin suomalaista hyvinvointivaltiota.

”1980-luvulla työskentelin koulutussuunnittelijana Sosiaaliturvan keskusliitossa, joka oli näköalapaikka sosiaalialalle. Se oli sosiaalialan kulta-aikaa. Isot palvelujärjestelmät oli saatu rakennettua. Emme enää puhuneet huollosta, vaan palvelusta, ja huollettavasta oli tullut asiakas. Halusimme räätälöidä palvelut asiakkaiden yksilöllisten tarpeiden mukaan. Jos laitoshoitoa tarvittiin, niin sitten mieluiten pieniä yksiköitä, lähellä kotia.”

Kun Suomi romahti 1990-luvun alun lamaan, kaikki muuttui. Järjestelmä, jota Ruohonen oli ollut rakentamassa, rapautui hänen silmiensä edessä. Leikkauksien seurauksia Ruohonen todisti Ensi- ja Turvakotien liitossa, jonka toimitusjohtajana hän aloitti 1992.

Lamaa seuranneella nousukaudella psykiatrisia sairaalapaikkoja vähennettiin entisestään, mutta avopalveluihin ei silti satsattu samassa määrin. Kunnat päinvastoin typistivät mielenterveyspalveluita entisestään.

”Sosiaalipalvelujen puolella ei noustu koskaan lamasta. En silti näe sosiaalialan suunnatonta markkinavillitystä pelkästään pahana. Se toi kustannustietoisuutta, jota meiltä aikaisemmin puuttui.”

Aiheesta lisää

Suomen Mielenterveysseura
Tukiasumisyksikkö Koivula