Ihmisyys on kirjoitettu tarinoihin, ei koodinpätkiin

Santeri Anttila voitti lukiolaisille järjestetyn Suomalaisen kirjoituskilpailun. Voittajateksti pohtii sivistystä, jota ei voi googlettaa. Mitä tapahtuu, jos luovutamme älyllisen taakkamme tekoälylle? Julkaisemme kaikki kolme palkittua kirjoitusta.

Kulttuuri 27.05.2021 14:38
Teksti Santeri Anttila
Santeri Anttila opiskelee Tampereen lyseon lukiossa.
Santeri Anttila opiskelee Tampereen lyseon lukiossa. © Rami Marjamäki

Suomalaisen kirjoituskilpailun vuoden 2020 teema oli ”Suomalainen sivistys – Seitsemästä veljeksestä tekoälyyn”.

Santeri Anttila Tampereen lyseon lukiosta oli otsikoinut voittoisan tekstinsä ”Ihmisyys on kirjoitettu tarinoihin, ei koodinpätkiin”.

Toisen palkinnon sai Petra Häggqvist, joka pohti keskustelua älylaitteiden ja sosiaalisen median kautta tekstissään ”Kanssakäymisen taidot sivistyksen mittana”. Hän opiskelee Mäkelänrinteen lukiossa Helsingissä.

Lahden yhteiskoulun Tino Poutiainen tuli kolmanneksi. Hänen mielestään jo pelkkä tekoälyn konsepti ”pakottaa meidät pohtimaan ihmisyyttämme ja määrittelemään itsemme, sen mitä olemme ja mihin olemme matkalla”.

Kunniamaininnan sai kolme kirjoittajaa. Venla Kekkinen (Helsingin Suomalainen yhteiskoulu), Otto Peltokangas (Toholammin lukio) ja Aku Hertell (Ressun lukio, Helsinki).

Suomen Kuvalehti julkaisee palkitut tekstit.

SANTERI ANTTILA:
Ihmisyys on kirjoitettu tarinoihin, ei koodinpätkiin

Läpi historian ihmiset ovat häikäilemättömästi korottaneet itsensä luomakunnan huipulle. Kyynärpäätaktiikkaa ei ole missään vaiheessa kaihdettu, päältäkin on kävelty kysymättä. Maailmanvalloitus on sekä selitetty että oikeutettu korkeasti kehittyneillä aivoilla, jotka erottavat meidät muista eläimistä. Huipulta alemmille tasoille katsoessa olemme niin vakuuttuneita ylivertaisuudestamme, että miellämme ihmismielen jollain tavoin täydelliseksi kokonaisuudeksi.

Todellisuudessa koko ihmiskunta kärsii yhdestä jos toisesta kognitiivisesta vinoumasta. Pelkästään vahvistusharha ohjaa olennaisesti ajattelua määrättyyn suuntaan korostamalla haluttuja oletuksia ja vähättelemällä oletusta kyseenalaistavia seikkoja. Siksi pienet yksittäiset pisarat saavat hälytyskellomme soimaan, vaikka suuri aalto olisi juuri pyyhkäisemässä ylitsemme.

Erilaiset vinoumat ruokkivat puolestaan ajatusharhoja. Ajatusharhalla tarkoitetaan yksilön käsityksiä todellisuudesta, jotka ovat todistettavasti epätosia, mutta joiden faktuaalisuudesta yksilö on silti varma. Tarkemmin ajateltuna konsepti ihmislajin ylivertaisuudesta kärsii paitsi epäreilusta kilpailuasemasta myös suhteettomasta suuruusharhasta.

Käsitteinä vinoumat ja harhat sisältävät kielteisen sävyn. Siitä huolimatta, että ihmisajattelu on puhtaasti epätäydellistä, on se myös kiinteä osa inhimillisyyttä. Jo termi ”inhimillinen virhe” osoittaa, että ihan yksinkertaisten virheiden tekeminen on osoitus ihmisen ajattelun aukoista, eikä siinä ole mitään hävettävää. Päinvastoin se on aivan luonnollista.

Siinä missä korkeatasoiset kognitiomme erottavat ihmiset eläimistä, erottavat mainitut virheet ja vinoumat ihmisen koneesta. Koneen prosessit eivät nimittäin ole ajattelua vaan laskelmoitua toimintaa. Ajattelua ei ole ilman aivoja, jotka ovat alttiita kaikenlaisille vinoumille, tunteille ja irrationaalisille ajatuksille. Toimintaan puhtaassa muodossaan ei kuitenkaan tarvita aivoja, vaan todennäköisyyksiin, laskelmiin ja kausaaliketjuihin pohjautuvaa mekanismia, jota voisi nimittää vaikkapa rationaaliseksi järjeksi.

 

Tuntemattoman edessä ihmisillä on tapana spekuloida pohjaten tunnettuun tietoon. Siitä johtuu, että esimerkiksi maapallon ulkopuolinen elämä kuvataan usein muistuttamaan anatomialtaan ihmiskehoa. Mielikuva on helpompi luoda tuttuuden pohjalta, vaikka todellisuus olisikin jotain aivan toista. Tällainen virheajattelu ei päde ainoastaan avaruusolentoihin, vaan aivan kaikkeen tuntemattomaan, jonka olomuotoa ja motiiveja voi vain arvailla.

Samaa ajattelutapaa hyödynnetään laajalti tekoälyä käsiteltäessä. Jo sitä kuvaava termi on selvästi antroposentristen aivojen tuotos, sillä se pohjaa ihmisen ominaisuuteen sekä tekoälyn keinotekoisuuden painottamiseen. Myös tekoälyä esittävä kuvasto on yleisönsä näköistä. Tekoälyn materiaalinen olemus on tyypillisesti pakattu ihmiskehoa jäljentävään runkoon, joka on varustettu ihmisääntä mukailevalla puheella.

Tekoälylle tyypillistä toimintaa itsessään kuvataan varsin harvoin. Sen sijaan yleisön saa varmasti nauramaan, kun esitellään marginaalisia tapauksia hassun hauskoista taidoista, joita koneoppimiselle on keinotekoisesta kädestä pitäen opetettu. Kaikki me olemme nauraneet yksittäisille videoille kömpelöistä roboteista, jotka epäonnistuvat niin ketsupin oikeaoppisessa puristamisessa kuin sulavassa dialogissa.

Ihmisajattelun virheellisyyden tarkastelu asettaa kaiken kyseenalaiseksi yksilöstä megatrendeihin. Varsinkin tekoälyn kehityksestä on helppo huolestua, kun käy ilmi, kuinka vaikea konsepti se on ihmisaivoille käsittää. Käsityksemme aiheesta perustuu todella kapealle spektrille vääristyneestä kuvastosta. Huolta tukee myös yksipuolinen suhtautuminen teknologian kehitykseen ja siitä seuraavaan laajempaan trendiin – digitalisaatioon.

 

Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias – Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (Atena, 2019) on arvokas puheenvuoro, joka tuo digitalisaatiokeskusteluun kaivatun vastaväittelijän. Vahvanen käsittelee laajasti niin digitalisaation menneisyyttä, nykyisyyttä kuin kylmäävää tulevaisuuttakin. Hän on onnistunut kirjoittamaan yksiin kansiin digitalisaation syyt ja ennen kaikkea kirjavat seuraukset, jotka eivät rajoitu pelkästään tehokkaampaan viihde-elektroniikkaan. ”Kone Kaikkivaltias” osoittaa, että siinä missä teknologinen kehitys johti ennen elintason nousuun, voi se olla tulevaisuudessa historian käänteentekevä muutosvoima.

Muutos on jo käynnissä. Vahvasen kirjassaan esittelemä tekoäly eroaa paljolti niistä sympaattisista roboteista, joita olemme tottuneet kummastelemaan. Elämäämme vaikuttaa jo nyt paljon merkittävämmin meille näkymätön käsi, joka muokkaa ajatteluamme ja muovaa yhteiskuntia hiljalleen näköisekseen.

Vahvanen kertoo konkreettisimmasta esimerkistä tällaisesta yhteiskunnan suunnanmuutoksesta, joka löytyy itäisestä suurvallasta. Kiinassa on nimittäin otettu käyttöön hallinnon tueksi tarkoitettu pisteytysjärjestelmä. Kyse ei ole uimahyppyjen tai Netflixin tarjonnan pisteyttämisestä vaan ihmisten numeerisesta arvioinnista. Pisteiden kartuttaminen on yksinkertaista – toimi niin kuin käsketään. Hyviä tapoja ovat esimerkiksi ylemmille kumartelu, ahkera työskentely ja opiskelu sekä perheen perustaminen. Korkeista pisteistä seuraa palkintoja. Pisteitä on myös helppo menettää tekemällä rikoksia, laiskottelemalla tai ajattelemalla kriittisesti valtaapitävistä. Matalista pisteistä seuraa puolestaan rangaistuksia.

Vaikka mainittu järjestelmä onkin ihmismielen tuotos, on siinä havaittavissa perustavanlaatuinen samankaltaisuus tekoälyn toimintaan. Sen looginen toimintaperiaate on nimittäin ristiriidassa inhimillisyyden kanssa. Tekoälyn toimintaperiaate siis poikkeaa ihmisaivoista, sillä sen toiminta perustuu annettuihin toimintamekanismeihin, jotka puolestaan pohjaavat lukuihin ja laskuihin – matematiikkaan.

Tekoäly on määrittävän ominaisuutensa näköinen – looginen. Sen kylmä laskelmallisuus purkautuu ihmistoimintaa kyseenalaistavana pragmaattisuutena. Jos ihmiselle ja tekoälylle annetaan sama tehtävä, ovat keinot toisistaan radikaalisti eriäviä. Esimerkki tällaisesta tehtävästä saattaa olla käsillä, kun tekoälylle annetaan yhä enemmän valtaa yhteiskuntien järjestämisessä.

Tehokkuus olisi tärkein tavoite, jos tekoäly ohjaisi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen maailmaa. Humanismia tuskin näkyisi.

Aleksis Kiven klassikkoteos Seitsemän veljestä vuodelta 1873 saattaisi näyttää aivan toisenlaiselta, jos kaikkivoipa kirjailija olisi asettanut hahmonsa Jukolan sijaan suureen yhteiskunnaksi naamioituun koelaboratorioon, jonka päämiehenä olisi kustannustehokkuutta ja logiikkaa rakastava tekoäly. Ihmisoikeuksia – saati humanismia tai demokratiaa – tuskin olisi, ellei niitä ohjelmoitaisi erikseen.

Tällaisessa maailmassa nollatusta pistemäärästä aloittavilla veljeksillä riittää ihmeteltävää. Alkuunsa kaikkia heitä ei edes määrätä armoitetun lukkarin oppiin vaan kaksoisveljet Timo ja Lauri ohjataan yksinkertaisemmalle väestönosalle tarkoitettuihin työtehtäviin mentaalisen kapasiteetin vähäisyyteen vedoten. Muun viisikon kyvyt arvioidaan yksilöllisesti ja tehtävät määrätään vastaamaan kullekin ominaista kapasiteettia. Sivistyksellisestä toiminnasta ei tietenkään ole kyse, kun tekeminen perustuu tehokkuuden tavoittelulle.

Yhteiskunnan pistetaulukon kärkeen kiilaava Eero saattaa todella saada arvokkaan luottamustoimen, mutta machiavellismiin turvautuva digidespootti tekee kaikkensa, ettei kukaan kyseenalaista vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Kilpakosintaankaan veljesten ei tarvitse ryhtyä. Laskentateho tietää parhaiten, milloin ja kenen kanssa kunkin veljeksen kannattaa pariutua – jos edes kannattaa.

 

Tekoälyn vaikutus yhteiskuntaan ei jää pelkästään äskeiseen ajatuskokeeseen. Vahvanen osoittaa kirjassaan useilla esimerkeillä, kuinka digitalisaation vauhdittuminen on asettanut skeptisyyden valokeilaan niin liberaalin demokratian kuin ihmisyydenkin.

Vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaali osoitti ihmisten psyyken haavoittuvuuden. Keinot, joilla ihmisiin vaalien alla vaikutettiin, eivät olleet erityisen kompleksisia. Siitä huolimatta kyseisen vaikuttamisen merkitystä on vaikea vähätellä. Voimme ainoastaan kuvitella, kuinka kolossaalisia vaikutukset ovat, jos tekoälyn roolia yhteiskuntiemme tragediassa ollaan valmiita vielä lisäämään.

Yhteiskunnan ohella tekoäly saattaa ottaa komennon myös sotatantereilla. ”Kone kaikkivaltiaan” kylmäävin luku koskettaakin sotilasteknologian nykytilaa sekä tulevaisuutta. Kurkkusalaattiin sonnustautuneiden reserviläisten rinnalle – tai tilalle – saattaa tulevaisuudessa ilmestyä niin autonomisia taistelurobotteja kuin kyberiskuja tehtailevia koodiryppäitä.

Teknologian kehitys mahdollistaa myös yhä etäisemmän sodankäynnin, sillä ihmisten ei tarvitse taistella enää kasvokkain toisiaan vastaan. Tämä luo potentiaalin yhä tuhoisammalle sodankäynnille, johon inhimillisen järjen puute helposti johtaa. Eikä tuhopotentiaalin saavuttamiseen tarvita edes erityisen kehittynyttä tekoälyä, kun kyse on raskaasti aseistetuista roboteista. Riittää, ettei niillä ole ihmissotilaiden heikkouksia – tunteita, väsymystä ja stressiä.

 

Ensimmäisen maailmansodan tuhoisuutta selitetään usein kahdella seikalla. Ensimmäinen liittyy olennaisesti 1800-lukua määrittäneeseen kehityskulkuun – teollistumiseen – joka lopulta kehittyi yritysten välisestä kilpailusta kansallisvaltioiden keskinäiseen kilpavarusteluun. Pääoman ohjautuminen sotilasteknologiaan ja -teollisuuteen vauhditti sellaisten keksintöjen kuin konekiväärin ja panssarivaunun kehittämistä. Laajamittaisin uudella aseteknologialla varustettujen armeijoiden liikekannallepano nähtiin vuonna 1914.

Tulevan maailmansodan tuhovoimasta oltiin autuaan tietämättömiä. Armeijat, joilla oli käytössään koko sen aikaisen maailman tappavimmat aseet, olivat vanhojen kenraaleiden johdossa. Toisin sanoen taisteluissa hyödynnetty tekniikka oli jo 1900-lukulaista, kun puolestaan taktiikka oli jymähtänyt jonnekin Napoleonin sotiin 1800-luvun alkuun. Kun nämä kaksi historian kehityskulkua löivät kättä, ei ole ihme, että länsirintamalla saattoi kaatua kymmeniätuhansia miehiä pelkästään yhden päivän aikana.

Nykyisen sotilasteknologian kohdalla meillä on samanlainen tilanne kättemme ulottuvilla. Laajamittaista sotaa ei ole käyty vuosikymmeniin, mutta teknologia on puolestaan ottanut maailmanhistorian mittakaavan reiluimmat harppaukset. Jos kolmas maailmansota todella syttyy, saattaa se nykyisellä tuhovoimalla olla todella se sota, joka lopettaa kaikki sodat.

Uhkakuvan ajankohtaisuutta korostaa Vahvasen teokseen sisältyvä tutkimustieto, jonka mukaan ”tekoälytutkijoiden mediaaninäkemys on, että ihmisälykkyyden tasoinen tekoäly syntyy 50 prosentin todennäköisyydellä vuoteen 2040 mennessä”.

Väinö Linnan vuonna 1954 julkaisema suomalaisen kirjallisuuden merkkiteos Tuntematon sotilas on asetelmaltaan vanhentunut, mutta tarinana se on ajaton. Jos rakastettu konekiväärikomppania herätettäisiin nykypäivänä henkiin, olisi sodan kritiikki varsin toisenlaista. Alikersantti Antero Rokka tuskin saisi yksilöllistä sankaritarinaansa. Hietanen tuskin heittäisi miinan omin käsin neuvostotankin alle, vaan enintään ohjaisi iskun etänä. Upseeristo olisi edelleen nokkimisjärjestyksen kärjessä, mutta korkeimmasta sodanjohdosta vastaisi kuitenkin lyömätön šakissakin harjaantunut binäärilukujen muodostama strategi. Äänislinnaan tuskin tehtäisiin uutta sotaretkeä.

Yksi asia olisi varmasti ennallaan – nimittäin runsaslukuiset pakolaisvirrat. Sodankäynnin etäännyttäminen saattaisi suorastaan lisätä siviileihin kohdistuvia iskuja, sillä inhimillisyyden asettama kynnys hyökätä viattomiin siviilikohteisiin tulisi mahdollisesti laskemaan.

 

Vahvasen teos noteerataan Tommi Melenderin blogitekstissä ”Minäkin olen koneen orja” (Apu.fi 13.1.2019), jossa Melender peilaa teknologian kehityksen vaikutusta omaan elämäänsä.

Hänen kuvaamansa oireet ovat varmasti monelle nykyihmiselle tuttuja. Verkkovirtaan kytketyt aivot nauttivat rajattomasta määrästä tietoa, mutta eivät suinkaan ilmaiseksi. Jatkuvalle informaatiotulvalle altistuminen johtaa keskittymisvaikeuksiin, ajattelun laiskistumiseen sekä muistiongelmiin. Siinä missä ihmisyyden tuhon uhka leijuu potentiaalina ilmassa, on mentaalisen kapasiteetin rappeutuminen jo hiljaisesti hyväksytty.

Äkkiseltään mainittu kehityskulku ei kuulosta huolestuttavalta, sillä ongelman lähde tarjoaa myös ratkaisuja. Ainahan unohtamansa asiat voi tarkistaa netistä. Syvää ajattelua ei enää tarvita, kun kirjoitusvirheetkin korjataan puolestamme – keskittymisestä puhumattakaan. Ajattelutoimintojen heikentyminen uhkaa kuitenkin ihmislähtöisen sivistyksen olemassaoloa, sillä se on pohjimmiltaan kompleksisen ajatustyön hedelmä.

Uhkaa ei siis olisi, jos sivistyksessä olisi kyse yleistiedon ja besserwisserismin summasta. Silloin kaiken voisi todella googlettaa. Sivistyksessä on kuitenkin kyse jostain perustavammasta. Se on kokoelma laajempia tietoja, taitoja, näkemyksiä – ja ennen kaikkea arvoja. Jos luovutamme naiivisti älyllisen taakkamme tekoälylle, saattaa Melenderin kuvaus itsestään koneen orjana muuttua yhä osuvammaksi.

Tekoälylle kieltämättä on tarvetta, sillä sen toiminnassa piilee mahdollisuus esimerkiksi laskutoimituksille, jotka ovat ihmismielen käsityskyvyn tuolla puolen. Tekoälylle ei kuitenkaan tule antaa suoralta kädeltä sellaisia tehtäviä, joista orgaaniset aivot voisivat yhtä lailla selvitä. Mitä enemmän ulkoistamme ajatteluamme sitä kauempana olemme sivistyksestä.

 

Tekoälyssä on potentiaali muuttaa lopullisesti psyykettämme, yhteiskuntiamme ja lopulta koko maailmaa. Ihmiskunta ei ole pystynyt käsittelemään suurta tuntematonta ennen, eikä se pysty realistiseen käsittelyyn nykyisinkään. Sinivalon sokaisemina meiltä saattaa jo puuttua siihen vaadittava tahtotila.

On selvää, että ihmisyyden ja kylmän laskentatehon ero on kaikkea muuta kuin veteen piirretty viiva. Viimeistään se konkretisoituu dystopiassa, jossa seitsemää toisistaan erotettua veljestä ei ojenna lukkari vaan lähes fasistinen maailmanjärjestys.

Uuden maailmanajan sotien ennennäkemätön tuhoisuus saattaa myös olla omiaan keskeyttämään ihmiskunnan digitalisaatiolle omistaman ylistyslaulun. Sillä ei ole niinkään väliä, mikä herätyksen aiheuttaa – tärkeintä on avata silmät ennen kuin nukumme viimeisen herätyksen ohi.

Myöhäistä on silloin, kun tekoäly omaksuu rautaisen mentaliteettinsa Rokalta ja alkaa ihmisten sijaan tappaa vihollisia.


PETRA HÄGGQVIST:
Kanssakäymisen taidot sivistyksen mittana

Sivistynyt ihminen on opiskellut paljon. Sivistynyt ihminen on kouluttautunut korkealle. Sivistynyt ihminen on lukenut kirjoja. Sivistynyt ihminen seuraa aikansa tapahtumia. Yleissivistävässä suomalaisessa koulujärjestelmässämme meille opetetaan pilkkusääntöjen, toisen maailmansodan tapahtumien ja solun rakenteen lisäksi kuitenkin myös paljon muita sivistykseen kuuluvia asioita. Olen esimerkiksi oppinut viittaamalla odottamaan omaa puheenvuoroani, kuuntelemaan, mitä muilla on sanottavanaan, ja jakamaan ryhmätöissä vastuuta myös toisille. Mielestäni sivistyksen käsitettä pohtiessa ensimmäisenä mieleen tulevatkin aivan liian harvoin sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät taidot.

Sosiaalisesta näkökulmasta sivistys liittyy käytöstapoihin, avoimuuteen, muiden huomi-oimiseen ja omasta mielestäni erityisesti keskustelutaitoihin. Juuri keskustelutaitoja käsittelee Ruurik Holmin, Petro Poutasen ja Pirjo Ståhlen kirjoittama artikkeli ”Mikä tekee dialogin: Dialogisen vuorovaikutuksen tunnuspiirteet ja edellytykset” (Sitra, 26.11.2018). Artikkeli avaa lukijalle dialogin käsitettä sekä esittelee edellytyksiä, jotka tekevät dialogin mahdolliseksi. Perinteisen ja ensimmäisenä sivistyksestä mieleen tulevan ”kirjasivistyksen” rinnalla kanssakäymisen ja keskustelemisen taidot ovatkin tärkeä sivistyksen mitta. Millä tavalla sivistys voi ilmetä tai toisaalta jäädä ilmenemättä erilaisissa keskustelutilanteissa?

 

Sivistys ei keskustelussa välttämättä tarkoita monimutkaisten sivistyssanojen käyttämistä. Se ei myöskään tarkoita sitä, että keskustelun osapuolet ajautuvat vaivihkaa kilpailemaan toisiaan vastaan siinä, kumpi on ikään kuin sivistyneempi. Sivistynyt keskustelu on nimenomaan Sitran artikkelissa käsiteltyä dialogia, ei artikkelissa myös mainittua debattia eli väittelyä.

Artikkelin mukaan dialogin ja debatin ero ei kuitenkaan ole tarkkarajainen. Sivistynyt keskustelija tunnistaakin, milloin kohtelias ja toista kunnioittava dialogi on vaarassa muuttua kilpailevaksi debatiksi. Sivistynyttä ei ole, jos kanssakeskustelijan yrittää lytätä käyttämällä epäreilusti hyväksi omaa sivistyssanastoaan, jota toinen ei tunne. Keskustelukumppanin äänen saa helposti hiipumaan, jos ei esimerkiksi selitä auki käyttämäänsä resessiivistä alleelia – tämän tiedän omasta kokemuksesta.

Sitran artikkelissa dialogia kuvataan sanoin ”pyrkimys ymmärrykseen”. Kuvaus tiivistää hyvin sivistyneen keskustelun tilanteessa, jossa keskustelijat ovat aiheesta eri mieltä. Sivistyneet ihmiset pystyvät nimittäin käymään keskustelua siitä huolimatta, että he ovat asiasta eri mieltä – ilman, että keskustelu ajautuu väittelyyn.

On kyse siitä, että yrittää ymmärtää, miksi toinen ajattelee niin kuin ajattelee. On asetuttava toisen housuihin. Tämä saattaa välillä tuntua mahdottomalta, etenkin, jos keskustelun aihe on lähellä jommankumman tai molempien keskustelijoiden sydäntä. Minä itse naisena pystyn esimerkiksi kuvittelemaan lähes toteuttamiskelvottomaksi tilanteen, jossa minun olisi pitäydyttävä ymmärtävän roolissa keskustellessani Donald Trumpin kanssa naisten oikeuksista ja tasa-arvosta, jotka Trump on tunnetusti polkenut kenkänsä alle. Onkin tärkeää muistaa, että toisen ymmärtämisen yrittäminen ei tarkoita, että omasta mielipiteestä pitäisi luopua.

Muut huomioiva ja sivistynyt keskustelija ei saa toista tuntemaan oloaan tyhmäksi tai naurettavaksi.

Sivistynyt ihminen tiedostaa sen, mitä ei tiedä, ja on valmis oppimaan uutta. Huonosti uutisia seuraavana kansalaisena minä esimerkiksi pysyttelen usein hiljaa keskustelussa, joka käsittelee Lähi-idän kriisin viimeisimpiä käänteitä. Toisaalta osallistun innokkaana biologian opiskelijana aina aktiivisesti keskusteluun, jossa vertaillaan ystävien kesken punavihersokeuden esiintyvyyttä mies- ja naispuolisilla.

Omat kiinnostuksen kohteemme ohjaavat usein vahvasti sitä, mihin perehdymme tarkemmin ja mistä aiheista osaamme kertoa muille. Sivistynyt keskustelija huomioi tämän käytöksessään: Hän tietää, milloin on aika kuunnella muita ja milloin muiden kannattaa kuunnella häntä. Sitran artikkelin mukaan ”kuuntelemalla ja pyrkimällä ymmärtämään toisten näkemyksiä ihminen on mukana prosessissa, jossa itse kehittyy”. Sivistynyt keskustelu onkin parhaimmillaan sitä, että oppii itse uutta ja toisaalta pystyy antamaan muille uutta tietoa. Uuden oppiminen edellyttää taitoa tiedostaa itse aukot omissa tiedoissaan ja sitä, että jaksaa kuunnella keskustelua myös esimerkiksi Israelin ja Palestiinan jäätyneestä konfliktista.

Muut huomioiva ja sivistynyt keskustelija ei saa toista tuntemaan oloaan tyhmäksi tai naurettavaksi, vaikka keskustelukumppani ei olisikaan täysin perillä keskustelun aiheesta. Osasyy siihen, miksi luultavasti pidän suuni kiinni Lähi-idän kriisejä käsittelevässä juttutuokiossa, on pelko siitä, että keskusteluun osallistumalla paljastaisin tietämättömyyteni. Pelkään, että joudun pilkan kohteeksi. Olen joutunut tietämättömyyden takia leikillisen ivan ja naurun kohteeksi useita kertoja, ja toisaalta olen varmasti myös itse pahanilkisesti voivotellut puutteita toisten sivistyksessä.

Nöyryytetyksi joutuminen saattaa muuttaa dialogin monologiksi, koska naurunalaiseksi joutunut kokee olevansa toista tyhmempi eikä enää uskalla sanoa mitään. Nöyryyttäjä saattaa siinä hetkessä tuntea olevansa toista sivistyneempi, mutta ainakaan kanssakäymisen taitojen näkökulmasta tämä ei ole totta. Sitran artikkelissa esitetäänkin: ”Kun pidämme itseämme muita ylempinä, emme kuuntele; kun muita alempina, emme uskalla puhua.”

 

Nykyään keskustelua voi kasvotusten kohtaamisen sijaan harjoittaa myös virtuaalisesti. Kanssakäymisellä on älylaitteiden ja sosiaalisen median ansiosta uusi ulottuvuus. Tämä ulottuvuus avaa valtavasti mahdollisuuksia keskusteluun, mutta vaatii toisaalta sivisty-neeltä keskustelijalta uudenlaisia kykyjä. Tommi Melender syyttää blogitekstissään ”Minäkin olen koneen orja” (Apu, 13.1.2019) älylaitteita siitä, että hän ei enää jaksa keskittyä lukemiseen tai pitkien tekstien kirjoittamiseen. Melender nostaa esille älylaitteiden aiheuttaman lukutaidon heikkenemisen. Älylaitteet ja sosiaalinen media ovat kuitenkin synnyttäneet haasteita myös kanssakäymisen taidoissa.

Sosiaalisen median keskustelupalstoilla on helppoa piiloutua anonyymien nimimerkkien taakse, nimitellä rumasti, kiusata ja unohtaa kokonaan sivistyneen keskustelun piirteet eli toisten kunnioittaminen ja ymmärtämisen yrittäminen. Koska omia kasvoja eikä edes nimeä tarvitse paljastaa, on kynnys jyrkkään ja epäkunnioittavaan kielenkäyttöön paljon matalampi. Sosiaalisessa mediassa sivistyneeltä keskustelijalta vaaditaankin taitoa siinä, että hän kykenee vastustamaan kiusausta alentua tällaiseen.

Melender kirjoittaa tekstissään, että älylaitteiden käyttäminen muuttaa hänet ”tyhmäksi ihmiseksi älykkäiden laitteiden maailmassa”. Hän viittaa siihen, että koneet häiritsevät keskittymistä jatkuvalla ärsyketulvallaan ja että älylaitteet hallitsevat ihmistä. Melenderin mielipidettä voi kuitenkin tulkita myös keskustelutaidoille ja niiden älylaitteiden käytöstä johtuvalle heikkenemiselle sopivasta näkökulmasta: Sosiaalisesti sivistynyt ihminen ei muutu ”tyhmäksi” keskustelijaksi ”älykkäiden laitteiden maailmassa”, vaan säilyttää hyvän keskustelijan ominaisuudet myös virtuaalisessa maailmassa.

Olen aina ollut ahkera lukutoukka niin koulukirjojen kuin vapaa-ajan kirjallisuudenkin osalta ja pitänyt korkeasti kouluttautuneisuutta suuressa arvossa. Äitini sanoi joskus, että vaikka akateeminen menestykseni ja opiskeluintoni ovat tärkeitä asioita, on hänelle kuitenkin kaikista tärkeintä se, millainen ihminen minusta kasvaa. Se on jäänyt jostain syystä vahvasti mieleeni. Koen, että äitini lausahdus liittyy jollain tavalla sivistyksen sosiaaliseen puoleen.

Niin sanottua kirjasivistystä yhtään väheksymättä onkin mielestäni vähintään yhtä tärkeää, että sivistys ilmenee kanssakäymisessämme. 2020-luvun sivistynyt ihminen huomioi muut. 2020-luvun sivistynyt ihminen kunnioittaa ja kuuntelee. 2020-luvun sivistynyt ihminen pyrkii ymmärtämään toista – niin kasvotusten keskustellessa kuin keskustelun virtuaalisessa muodossakin.


TINO POUTIAINEN:
Metallimies ja minä

Terminator, Matrix, Avaruusseikkailu 2001, Metal Gear. Lista tekoälystä varoittavista elokuvista, peleistä ja kirjallisuuden merkkiteoksista on loputon. Älykkään koneen mukanaan tuoma eksistentiaalinen uhka on kiehtonut ihmistä tieteisfiktion alkuajoista lähtien.

Vaikka väkivalta on viihteessä koneiden ylivallan suosituin ja näyttävin ilmentämismuoto, on tekoälyn kehityksellä muita, paljon ajankohtaisempia ja kavalampia tapoja vaikuttaa lajimme tulevaisuuteen. Ensimmäinen taistelu konetta vastaan tullaan nimittäin käymään avaruuden tyhjiön ja kaupunkien raunioiden sijasta mieltemme sopukoissa, eikä sen panoksena ole mitään identiteettiämme vähäisempää.

Elokuvista tuttuihin metallimörköihin on kuitenkin matkaa, sillä aito tekoäly vielä ainakin toistaiseksi odottaa keksimistään. Siispä kaikki siihen liittyvä pohdinta tulee vielä monen sukupolven ajan jäämään spekulaation tasolle. Nykypäivän teknologian ilmiöitä ja kehityslinjoja tutkimalla voimme silti tehdä valistuneita arvauksia siitä, mikä meitä saattaa tulevaisuudessa odottaa. Tekoälyn tavoin jo nykyiset älyteknologiat ja algoritmit ovat automatisoineet ja tehostaneet esimerkiksi teollisuuttamme tasolle, joka vielä 50 vuotta sitten vaikutti puhtaalta tieteisfiktiolta.

 

Älyteknologiaan ja tekoälyyn liittyy kuitenkin myös samankaltaisia riskejä. Ensimmäinen ihmiskunnan orjuuttanut laite ei nimittäin ollut taskustasi löytyvää läpyskää kummoisempi, mikäli on uskominen Tommi Melenderin Apu.fi -sivustolla julkaistua blogikirjoitusta Minäkin olen koneen orja (13.1.2019): ”Ei se mene niin, että minä käytän laitteita. Laitteet myös käyttävät minua, yhä tehokkaammin. Aivoni muovautuvat sellaisiksi kuin laitteet haluavat niiden muovautuvan.”

Älylaitteiden passivoittavista ja keskittymiskykyä haittaavista vaikutuksista on tiedetty jo kauan, ja meillä on täysi syy olettaa tämän kehityslinjan jatkuvan aidon koneälyn vihdoin kehittyessä. Jos annamme jo verrattain yksinkertaisen koneen muovata itsestämme digizombeja, miten luulemme selviytyvämme monimutkaisemman kanssa?

Ei ole vaikea kuvitella tulevaisuutta, jossa ihmisen rooli on tyhmentyä kotisohvallaan tekoälyn innovoidessa ja kehittäessä maailmaa, sillä olemmehan jo vuosia eläneet tämänkaltaisen dystopian orastavassa alkuvaiheessa kiitos älylaitteiden. Mikä pahinta, sen syntyminen ei vaatinut Terminaattorista tuttua koneiden vallankumousta: syynä oli ihmisen oma mukavuuden halu ja mielen heikkous.

Pahimmillaan siis nykyihmisen olemuksen peruspilarit, uteliaisuus, älykkyys ja kriittinen ajattelu, saattavat kaikki olla tekoälyn myötä uhattuina. Ajatustyön lopulta käydessä turhaksi algoritmien kehittäessä itseään ja tekoälyn ratkoessa yhteiskuntien ongelmia ihminen ei kehity, vaan lopulta muuttuu orgaaniseksi koneeksi paitsi keholtaan, myös mieleltään.

Juuri koneen mielelle asettaman uhan Melender ottaakin esille siteeratessaan Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias -teoksen toteamusta: ”–tarvittavan vallankumouksen on tapahduttava mielissämme. Eli juuri siinä paikassa, jota älylaitteet haurastuttavat.”

Kyvyt, kuten empatia, oikeustaju ja luova ajattelu, voivat olla tulevaisuuden ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia.

Voimmeko silti tosiaan verrata vain nimellisesti älykkäitä laitteita itsenäisesti ajattelevaan jumalkoneeseen?

Valoisampi tulevaisuus, jossa ihminen kykenee kehittymään eteenpäin tekoälyn rinnalla, näyttää kymmentuhatvuotisen historiamme perusteella mahdolliselta, jopa varmalta. Aidon koneälyn kehittyminen voi toimia samanlaisen kulttuurisen murroksen liikkeellepanijana kuin maatalouden keksiminen aikoinaan. Kun ihmisen ei tarvinnut käyttää kaikkea energiaansa ravinnon hankkimiseen, hän saattoi suunnitella tulevaa ja rakentaa kulttuuriaan. Tekoäly voi siis hyvinkin olla välttämätön astinkivi matkalla itse ihmisyyden kehityksen seuraavaan vaiheeseen ja ihmislajin evolutiivisen umpikujan ohittamiseen.

Mikä ihmisen rooliksi siis lopulta jäisi tilanteessa, jossa ihmiskunta välttäisi painajaisen ja käyttäisi tekoälyä korvaajan sijasta itsensä jatkeena? Juho Vaiste tarkastelee kysymystä Tieke-sivuston kolumnissaan ”Miten ja miksi tekoäly muuttaa ihmiskäsitystämme” (4.12.2018). Hän arvelee toimijuutemme pääpisteen siirtyvän kohti tehtäviä, joiden suorittaminen jopa loputtoman kehittyneelle koneelle voi olla mahdotonta. Kyvyt, kuten empatia, oikeustaju ja luova ajattelu, voivat olla tulevaisuuden ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia.

Tekoälyssä piilee siis voima ihmisyyden tuhoamisen sijaan auttaa meitä tarkentamaan ja hiomaan käsitystämme itsestämme.

 

Ehkäpä kuitenkin olemme keskittyessämme ainoastaan itse tekoälyn seurauksiin unohtaneet ne muutokset ihmisessä, jota sen kehittäminen filosofiselta ja henkiseltä kannalta meiltä lajina vaatii. Tarkastellessamme tekoälyn vaikutusta ihmiskäsitykseemme ehkä itse päämäärää tärkeämpiä ovatkin ne kehitysaskeleet, joita otamme matkalla sitä kohti. Taistelu konetta vastaan tullaan käymään kauan ennen aidon tekoälyn keksimistä, ja sen päämääränä on ihmisluonnon kehittäminen teknologian edellä.

Se, miten tekoäly tule muokkaamaan ihmiskäsitystämme, on toistaiseksi merkityksetöntä, sillä voittajaa ei määrää muutoksen laatu vaan itse muokkaaja. Meidän on ehdittävä ensin, jottei lapsenkengissään oleva ihmiskunta löydä itseään tilanteesta, jossa sillä on avain luoda uusi eksistentiaalinen uhka ydinaseen rinnalle.

Siitä huolimatta tuleeko tekoäly olemaan tuhoa kylvävä metalliluuranko, mielemme tuho, sen jatke tai pelkkä ajatuskoe, ovat sen vaikutukset ihmismieleen jo nyt olleet valtaisat. Sen pelkkä konsepti pakottaa meidät pohtimaan ihmisyyttämme ja määrittelemään itsemme, sen mitä olemme, mistä tulemme ja mihin olemme matkalla.

Sisältö