Eurooppa käsillämme

Pyry Vaismaa voitti lukiolaisille järjestetyn Suomalaisen kirjoituskilpailun. Voittajateksti kysyy, miksi jäämme usein vain odottamaan, mihin ”näkymätön käsi” meitä ja arvojamme ohjaa. Julkaisemme kaikki kolme palkittua kirjoitusta.

Kulttuuri 30.04.2020 06:00
Suomen Kuvalehti
Pyry Vaismaa Kalevan lukiosta Tampereelta.
Pyry Vaismaa Kalevan lukiosta Tampereelta. © Elias Iirola

Suomalaisen kirjoituskilpailun teemana oli tänä vuonna Minun Eurooppani. Kilpailun voitti Eurooppa käsillämme -tekstillään Pyry Vaismaa Kalevan lukiosta Tampereelta.

Toiselle sijalle tuli Joanna Jukka Vaskivuoren lukiosta Vantaalta. Hänen tekstinsä otsikkona oli Enkö minäkään voi vaikuttaa?

Kolmas palkinto meni Ilona Vuorensolalle Otaniemen lukioon Espooseen. Hänen kirjoituksensa teema oli Euroopassa asiat ovat paremmin kuin koskaan, vaikkei siltä tunnukaan.

Suomen Kuvalehti julkaisee palkitut tekstit.

Pyry Vaismaa:
Eurooppa käsillämme

Taloustieteilijä, valistusfilosofi ja talousliberalismin isänä pidetty Adam Smith lanseerasi 1700-luvulla termin ”näkymätön käsi”. Smith käytti metaforaa kuvaamaan, kuinka yksilön pyrkimys tavoitella omaisuutta ja voittoa vaikuttaa positiivisesti koko yhteiskuntaan – ikään kuin ”näkymättömän käden” ohjaamana.

Ajatus tällaisesta mystisestä, aineettomasta ja yhteiskunnan kehitystä ohjaavasta raajasta kuulostaa jännittävältä. Kuka tuota kättä oikein ohjaa? Samalla herää kysymys, onko kielikuva pelkkä talousliberalistisen ajattelun nöyrä palvelija vai sittenkin jotain yleispätevää. Toimimmeko me jatkuvasti näkymättömän käden ehdoilla?

 

Euroopan komission Youtube-kanavan videolla Kolme tarinaa eurooppalaisista arvoista tunnetut suomalaiset, Shawn Huff, Paleface ja Jenni Pääskysaari kertovat, mitä eurooppalaiset arvot heille merkitsevät. Lausunnoissa nousevat esille vanhat ja tutut fraasit – yksilönvapautta ja demokratiaa suitsutetaan, itsenäisen ajattelun ja julkisen keskustelun merkitystä peräänkuulutetaan.

On selvää, että juuri nämä tietyt arvot, kuten sananvapaus, markkinatalous, yhteiskunnallinen tasa-arvo ja demokratia mielletään kiinteäksi osaksi nykypäivän Eurooppaa ja eurooppalaisuutta. Melko harva kuitenkaan uskaltaa kriittisesti pohtia, miksi ja millä perusteella näin oikeastaan on.

Demokratian, sananvapauden ja tasa-arvon ajat, jos niitä ylipäätään on koskaan ollutkaan, ovat mitättömän pieni kaistale eurooppalaista historiaa. Tälläkin hetkellä äärioikeistolaisuus ja populismi tekevät nousuaan eri puolilla Eurooppaa ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus kasvaa monissa maissa.

Tämän myllerryksen keskellä toistellaan, että nyt kaikkien täytyy vain puolustaa eurooppalaisia arvoja. Todellisuudessa näitä arvoja ei uhkaa kukaan muu kuin eurooppalaiset itse, mikä vaikuttaa paradoksaaliselta. Pidämme tasa-arvoa, demokratiaa ja vapautta ylpeillen ikään kuin omina keksintöinämme, vaikka olemme aina toimineet, ja toimimme edelleen, niiden vastaisesti. Vähän ironiselta kalskahtaa.

Tästäkin huolimatta eurooppalaisia arvoja mainostetaan joka puolella niin tarmokkaasti, että ajatus niiden luonteesta ja olemassaolosta omaksutaan itsestäänselvyytenä jo liian hätäisesti. SitraFund-kanavan Youtube-videolla Demokratia, osallisuus ja luottamus korostetaan demokratian merkitystä.

Videolla kerrotaan hackathon-menetelmästä, jota Sitra on ryhtynyt käyttämään pohjoismaisen demokratian kehittämiseen poliittisen murroksen tuomien haasteiden edessä. Kuulostaa nastalta. Huomaamatta kuitenkin jää, että pohjimmillaan video implikoi demokratian olevan automaattisesti paras mahdollinen poliittinen järjestelmä.

”On pelko, jos me ei tässä (demokratian) päivitystyössä onnistuta, niin nähdään ihmisten yhä voimistuvaa kritiikkiä tätä järjestelmää kohtaan”, toteaa Sitran asiantuntija Hannu-Pekka Ikäheimo videolla. Olisiko se sitten paha asia, kysyn.

Onko muka poissuljettua, että kritiikin kasvaessa ihmiskunta voisi löytää ja kehittää vielä demokratiaakin paremman valtiojärjestyksen?

 

Mainitut Sitran ja Euroopan komission tuottamat videot ovat mielestäni osoitus siitä, mihin eurooppalaisten arvojen jatkuva brändäys johtaa. Vähitellen alamme olla sokeita niille ongelmille ja ristiriitaisuuksille, joita vaikkapa demokratian, tasa-arvon ja markkinatalouden keskinäiseen yhdistelmään liittyy.

Moni eurooppalainen poliitikko vannoo esimerkiksi globaalin vapaakaupan ja talousliberalismin nimeen. Nämä smithiläiset ajatukset ovat kuitenkin viime vuosikymmeninä johtaneet siihen, että monikansalliset suuryritykset ovat huomaamatta kasvattaneet valtansa hurjiin mittoihin ja samalla lisänneet globaalia eriarvoisuutta. Tämän kehityksen osana on vähintäänkin nurinkurista puhua myös tasa-arvon ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Euroopan komission videolla Jenni Pääskysaari mainitsee tärkeänä itsenäiseen ajatteluun kannustamisen. ”Kuka sen ajattelun meidän puolesta tekisi, ellei me itse tehdä sitä”, toteaa myös Teemu Kammonen SitraFundin videolla. Itsenäinen ajattelu on kuitenkin vaarassa tuhoutua, jos opetamme määriteltyjen eurooppalaisten arvojen olevan automaattisesti muita parempia ja puolustamisen arvoisia.

On myös mahdotonta väittää, että itsenäinen ja yksilöllinen ajattelu olisi osa eurooppalaista arvomaailmaa, jos esimerkiksi demokratian kritisointi kuitenkin mielletään tuon arvomaailman vastaiseksi. Nykypäivänä itsenäinen ajattelu ja tieteellinen tutkimus uhkaa jäädä populististen laumaliikkeiden jyräämiksi, mitä pidän yhtenä aikamme suurimmista ongelmista.

Salakavalaa on kuitenkin se, että ajattelun ulkoistaminen ei aina liity populismiin, vaan myös eurooppalaisiin arvoihin voi ripustautua aivan samalla tavalla – vailla kriittistä ajattelua.

Turvaverkkoa ei ole. Se on vain hämäystä. Arvot eivät määritä meitä, me määritämme arvot.

Eurooppalaiset arvot ovatkin kuin Adam Smithin ”näkymätön käsi”. Ne ohjaavat meitä ajattelemaan tietyllä tavalla, tiettyjen rajojen sisällä ja ohjaavat toimintaamme tiettyyn suuntaan. Eurooppalaiset arvot eivät kuitenkaan itsessään ole yhtään mitään, kuten ei näkymätön käsikään. Ne toteutuvat vain ihmisten oman toiminnan kautta.

Historiallisesta näkökulmasta eurooppalaiseen arvomaailmaan voidaan liittää vaikka mitä älytöntä. Välistä on orjuutettu siirtomaita, välistä kehitelty rotuoppia. Ainoa ominaispiirre, joka tuntuu läpäisevän koko eurooppalaisen historian on mieletön arroganssi.

Yhä edelleen ajatus siitä, että meidän tulisi opettaa ja ohjata koko maailmaa eurooppalaisen ajattelun ja sivistyksen tielle elää vahvana.

Miellämme helposti itsemme vastuullisiksi auttajiksi kerätessämme kehitysmaihin rahaa Nenäpäivä-keräyksellä, mutta ylpeytemme ei kestä katsoa peiliin ja todeta, että kolmannen maailman ongelmat ovat mitä enemmissä määrin itse aiheuttamaamme ja ”kehitysavun” sijaan tulisi pikemminkin maksaa ”kehityskorvausta”.

Kun tosiasioita kerätään kasaan, koko puhe eurooppalaisista tai länsimaalaisista arvoista alkaa tuntua lähinnä häiriintyneeltä pakoilulta.

 

Shawn Huff, Paleface ja Jenni Pääskysaari eivät videolla juurikaan viljele itse termiä ”eurooppalaiset arvot”, mutta kaikkien kolmen ajatukset kuitenkin niputetaan tuon otsikon alle.

Ehkä käytämme termiä vain, jotta meillä olisi jotain yhteistä, jolla Eurooppa pysyy koossa. Eurooppalaiset arvot ovat meille eräänlainen turvaverkko, johon yritämme tukeutua, kun kommunikointi ja ihmisten välinen ymmärrys uhkaa kadota.

Puheissaan poliitikot eivät kannusta meitä pitämään kiinni suvaitsevaisuudesta, rauhasta, rakkaudesta tai totuudesta. He kannustavat pitämään kiinni eurooppalaisista arvoista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään. Se on sama kuin kannustaisi huhtikuussa pitämään kiinni lumiukosta.

Turvaverkkoa ei ole. Se on vain hämäystä. Arvot ja teot lähtevät aina yksilön sisältä. Arvot eivät määritä meitä, me määritämme arvot.

Vastuu on hurja, mutta se täytyy kantaa. Emme voi vain jäädä katsomaan, mihin ”näkymätön käsi” meitä ohjaa. Ensin täytyy saada muutos aikaan – näkyvillä käsillä.


Joanna Jukka:
Enkö minäkään voi vaikuttaa?

Vuoden 2019 syyskuussa ruotsalainen Greta Thunberg puhui New Yorkissa Yhdysvaltain hallitseville johtajille ilmastonmuutoksesta. Aktiivisena ja sitoutuneena ympäristöaktivistina hän oli matkustanut paikalle purjeveneellä kieltäydyttyään lentämästä sen tuottamien saasteiden takia.

Puheen jälkeen muun muassa Yhdysvaltain presidentti Donald Trump vähätteli ja halveksui Thunbergia – osittain siksi, että hän on vain 16-vuotias tyttö ja suhtautuu ilmastonmuutokseen kiihkeästi.

Thunbergin saama vastaanotto on nuoren eurooppalaisen näkökulmasta paluu karuun todellisuuteen. Vaikka Thunberg ja hänen tärkeä agendansa on tähän mennessä saanut paljon julkisuutta ja kannattajia, hänet oli silti mahdollista sivuuttaa. Miten siis minä, tavallinen eurooppalainen nuori, voin vaikuttaa maailmaan?

 

Internetin ja sosiaalisen median kautta on mahdollista saada vaikutusvaltaa ainakin tiettyyn pisteeseen asti.

Sampo Vaarakallion artikkelissa Pahvilaatikon päältä parrasvaloihin – Miksi Greta Thunberg vetää puoleensa setäraivoa? (2019) kuvataan Greta Thunbergin vaikuttamisen leviämistä ja hänen saamiaan vastareaktioita. Artikkelissa Vaarakallio vertaa Thunbergia muun muassa pyhimykseen ja messiaaseen ja sanoo tämän olevan ”sukupolvensa merkittävin ääni lännessä”.

Vaikka Thunbergilla on näinkin innokkaita kannattajia, ei Thunbergia kuitenkaan todellisen maailmanpoliittisen vaikuttamistilaisuuden tultua kuunneltu – sillä kannattajien kerääminen sosiaalisessa mediassa on eri asia kuin todellinen poliittinen vaikutusvalta.

Myös tavallisilla nuorilla voi olla paikallisia vaikutusmahdollisuuksia etenkin sosiaalisessa mediassa. Ilmastoveivi-kampanjan verkkosivuilla (luettu 27.11.2019) kerrotaan, että niinkin yksinkertaisella teolla kuin vetoomuksen allekirjoittamisella voi vaikuttaa.

Kampanja väittää voivansa ”yhdistää suomalaiset iästä, taustasta ja elämäntilanteesta riippumatta” taistelemaan poliittisesti ilmastonmuutosta vastaan. Kampanjan kehittäjät ovat suurelta osin nuoria opiskelijoita.

Kuitenkin minulle tuttujen tavallisten nuorten kohdalla sosiaalisessa mediassa leviävästä yksinkertaisesta vaikuttamisesta puuttuu poliittisen kampanjoinnin tavoitteellisuus ja järjestyneisyys. Nuorten vaikuttaminen ei useimmiten ole todellista vaikuttamista, vaan tyhjänpäiväistä puhetta, jolla halutaan saada toisten ihmisten huomio ja hyväksyntä.

Näen usein puolituttujen päivityksiä, joissa kauhistellaan esimerkiksi Alabaman aborttilakia tai Kiinan uiguurien työleirejä. Tällaisella ”vaikuttamisella” ei edes pyritä eri näkökulmien väliseen keskusteluun tai päättäjiin vaikuttamiseen, vaan ongelmien päivittelyyn samaa mieltä olevien ihmisten kanssa.

Nuoria kannustetaan, jopa painostetaan vaikuttamaan ympäristöönsä.

Onko minun siis mahdollista vaikuttaa todellisesti? En usko.

Koen, ettei minun ole järkevää edes yrittää vaikuttaa tai ilmaista mielipiteitäni, sillä usein ensimmäinen saamani reaktio on ollut joko suoranainen tyrmääminen tai laimea mielenkiinnon puute.

Etenkin vanhempien sukupolvien kanssa keskustelu on usein uuvuttavaa, sillä heidän näkökulmansa ovat omiini verrattuna hyvin erilaiset ja usein taipumattomat.

Vaarakallio kuvaa Thunbergin asemaa naisena julkisuudessa: ”Aktiivisena toimijana onkin yht’äkkiä nuori nainen, joka määrittää keskustelua ja ennen kaikkea ottaa tilaa haltuunsa. Halu vaientaa nainen seurakunnassa on suuri.”

Nuori naisvaikuttaja tarvitsee siis vaikuttaakseen paljon rohkeutta ja sinnikkyyttä – joista kumpaakaan minulla ei riitä.

Nuoria kuitenkin kannustetaan, jopa painostetaan vaikuttamaan ympäristöönsä. Painetta osallistua poliittiseen vaikuttamiseen luodaan etenkin sosiaalisessa mediassa: jos en jaa kuvaa kiinalaisesta vankileiristä, olen sydämetön ihminen, ja jos en vaihda profiilikuvaani siniseksi, en tue Sudanin kansalaisten hyvinvointia.

Kokemani painostus vaikuttamiseen ja jatkuvaan poliittiseen läsnäoloon tulee sosiaalisen median laajasta tuttavapiiristä. Joskus painostus on suoranaista toimintaan käskemistä, ja toisinaan painostus tulee yksinkertaisesti siitä, että tuntuu kuin kaikki ympärilläni olisivat vaikuttajia.

Pelkään, että minut leimataan yksiselitteisesti huonoksi ihmiseksi, kun en jaksa taistella – tai esittää taistelevani – jokaista maailman kriisiä vastaan. En yksinkertaisesti voi käyttää energiaani siitä huolehtimiseen, mikä sota tai nälänhätä missäkin päin maailmaa on meneillään, sillä tiedän, ettei minulla ole todellista mahdollisuutta muuttaa tilannetta.

Kun minua toisaalta jatkuvasti painostetaan vaikuttamaan jokaiseen ongelmaan ja toisaalta vaikuttamaan pyrkiessäni ajatukseni tyrmätään, ainoa vaihtoehto tuntuu olevan hiljaa pysyminen ja epäkohtien hyväksyminen.

 

Vaikuttajan asemassa olemisen sijaan olenkin usein vaikuttamisen kohteena. Internetissä – ja etenkin sosiaalisessa mediassa – kiertävät kampanjat leviävät nopeasti nuorten keskuudessa.

Lähes kaikki nuoret tavoittava sosiaalinen media on myös otollinen paikka jakaa ja levittää poliittista agendaa. Ilmastoveivi-kampanjan lisäksi on internetissä voinut allekirjoittaa lakialoitteen, joka vaatii vaikkapa translain muuttamista tai kannabiksen käytön rangaistavuuden poistamista.

Etenkin meihin nuoriin on helppo vaikuttaa sosiaalisen median kautta, sillä emme ole vielä kehittäneet itsellemme täyttä poliittista maailmankuvaa. Tämä on sekä positiivinen että negatiivinen puoli nuoriin vaikuttamisessa: toisaalta meille on helppo ajaa tärkeää asiaa ilman välitöntä tyrmätyksi tulemista, mutta toisaalta nuorten on vaikeaa ymmärtää, millaista on oikeasti järkevä politiikka.

Sosiaalisen median poliittisessa ilmapiirissä on tyypillistä hyvinkin suoranainen yksinkertaistaminen. Esimerkiksi Ilmastoveivi-kampanjan sivuilla ilmastonmuutokseen vaikuttamisesta annetaan suoraviivainen kuva: vetoomuksen allekirjoittamalla olen vain askeleen päässä EU:n politiikkoihin suoraan vaikuttamisesta. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, miten kiemuraista ja vaikeaselkoista politiikka oikeasti voi olla.

Todellisuudessa vetoomuksella vaikuttaminen on todennäköisesti monimutkainen prosessi, jonka jokaiseen vaiheeseen sisältyy vielä useampia vaiheita ja sääntöjä. Nuoriin yksinkertainen vaikuttaminen kuitenkin uppoaa tehokkaasti, sillä harva nuori oikeasti ymmärtää hyvin politiikkaa. Sekavien mekanismien selittämisen sijaan nuoriin iskevät lennokkaat iskulauseet ja tyylikkäät ulkoasut.

 

Greta Thunbergin saamasta kritiikistä huomaa, että jopa tieteeseen ja tutkimukseen perustuvat argumentit ja vaikuttamisyritykset on nuoren esittämänä mahdollista sivuuttaa.

Vaikka suurin osa eurooppalaisista nuorista on minun laillani politiikasta tietämättömiä, on kuitenkin olemassa monia älykkäitä, innovatiivisia nuoria, jotka ansaitsevat aitoja vaikuttamismahdollisuuksia maailmanpolitiikassa – sillä loppujen lopuksi nimenomaan me nuoret jäämme elämään tulevaisuutta, joka perustuu nykyhetken päätöksiin.


Ilona Vuorensola:
Euroopassa asiat ovat paremmin kuin koskaan, vaikkei siltä tunnukaan

Vielä nykypäivänäkin haaveillaan paluusta entiseen aikaan, menneisyyteen, jossa asiat olivat nykyistä paremmin. Todetaan, että kyllä aikaisemmin nämäkin asiat olivat paremmin. N

äin haikaillaan takaisin niin sanottuun kultaiseen menneisyyteen, aikaan, jolloin nykyisiä ongelmia ei ollut edes näköpiirissä ja eläminen oli nykyistä helpompaa ja rattoisampaa.

Olenkin usein pohtinut, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan asioiden olleen aikaisemmin paremmin. Nimittäin todellisuudessa mitään tällaista kultaista aikakautta ei ole olemassakaan; on vain olemassa muistoja, jotka aika kultaa. Vastaavaa käytöstä tapahtuu koko Euroopan tasolla, ja usein kohteena on itse Euroopan unioni.

Käsitys siitä, että Euroopan historiassa olisi ollut jokin kultainen, nykyhetkeä parempi aikakausi on vähintäänkin nurinkurinen. Tämä ilmenee Ina Sokolskan kirjoittamasta tietopaketista Euroopan yhdentymisen historia, joka kuvaa EU:n yhdentymiskehityksen vaiheita.

Jos esimerkiksi lähtee pohtimaan EU:n (silloisen Ehtyn, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön) syntytilannetta, huomaa, että Euroopan tilanne oli tällöin lähes jokaisella mittarilla nykyistä ongelmallisempi.

Sokolska kuvaa tietopaketissaan, kuinka Ehty vuonna 1951 syntyi tilanteessa, jossa toisen maailmansodan aikaansaama tuho sekä idän ja lännen välisen vastakkainasettelun jatkuva uhka tekivät Ranskan ja Saksan välisestä sovinnosta
elintärkeän päämäärän. Yhdentymistä edeltäneeseen koko mannerta järisyttäneeseen sotaan verrattuna nykyongelmat tuntuvat pieniltä.

Verrattuna oikeastaan mihin tahansa aikaan millä tahansa mittarilla asiat ovat Euroopassa nyt entistä paremmin. Elintaso ja elämänlaatu ovat Euroopassa korkeampia, tasa-arvo toteutuu laajemmin ja oikeusvaltioperiaatteiden toteutumisesta läntisessä Euroopassa voi olla varma.

Myös tieteen kehitys on mahdollistanut muun muassa tiedonkulun kiihtymisen sellaisiin nopeuksiin, joista 1960-luvun internetin keksijät eivät olisi edes osanneet unelmoida. Lääketiedekin on kehittynyt niin pitkälle, ettei kuolinsyyksi riitä enää vain vanhuus. Kuitenkin, tästä kaikesta huolimatta, suuret massat uskovat Euroopassa asioiden olleen paremmin aikaisemmin ja lankeavat populistisiin lupauksiin maan kunnian palauttamisesta entiselleen.

 

Yksi perustavanlaatuinen syy sille, miksi ihmiset uskovat asioiden olleen Euroopassa paremmin aikaisemmin, on ajan tapa kullata muistot.

Monet meidänkin vanhemmistamme muistelevat lämpimästi omia karttakeppiä heiluttaneita opettajiaan ja moittivat, kuinka nykyajan kouluissa ei ole enää minkäänlaista kuria ja kuinka lapset eivät opi elämän realiteetteja.

Nostalgia onkin syy siihen, miksi uskotaan niin sanottuja ajan kultaamia muistoja. Menneisyydestä nostetaan esiin vain hyvät puolet, kuten avioerojen nykyistä pienempi määrä, mutta jätetään täysin huomiotta asian kääntöpuoli, eli naisen alisteinen asema.

Ihmisen tunteet ja tuntemukset ovatkin hyvin suuri osa siitä, millaisena ihminen näkee yhteiskunnan. Varsinkin, jos ihminen kokee oman elämäntapansa uhatuksi, on helppo turvautua menneisyyden haikailuun.

Esimerkiksi monelle niin sanotulle ”vanhan kansan edustajalle” voi olla vaikeaa löytää paikka muuttuvassa yhteiskunnassa, jossa sosiaalinen media ottaa valtaa. Jokapäiväisessä elämässä nousee esiin monia itselle täysin uusia asioita, kuten transsukupuoliset tai erilaiset seksuaaliset suuntaukset. Samaan aikaan mediassa hyökätään monia itselle tärkeitä asioita kohtaan, kuten lihansyöntiä tai autoilua.

Näin ihminen voi helposti menettää uskonsa nyky-yhteiskuntaan ja alkaa toivoa yksinkertaisempaa aikaa, jolloin miehet olivat miehiä ja masennusta hoidettiin sanomalla ”kokoa itsesi”.

Ympäripyöreät lupaukset vetoavat ihmisten tunteisiin, ja vaikka ne ovat hyvin mitäänsanomattomia, ne vetoavat äänestäjiin.

Toki nykyistä Eurooppaa ja sen yhtenevyyttä ovat suoraan horjuttaneet monet lähimenneisyydessä tapahtuneet asiat, jotka luovat pohjaa menneisyyteen haikailulle.

Esimerkiksi Euroopan unionissa 2000-luvun alun keskinäisen luottamuksen ja edistysuskon aika päättyi jyrkästi vuoden 2008 finanssikriisiin ja sitä seuranneeseen eurokriisiin ja taloudelliseen romahdukseen. Tämä johti hyvinvointipalveluiden leikkaamiseen ja työttömyyden kasvuun ympäri Eurooppaa, mikä luonnollisesti aiheuttaa katkeruutta kansan keskuudessa.

Yleisestikin Euroopassa EU:n tekemä politiikka saa paljon kritiikkiä osakseen: joko direktiivejä ja asetuksia on liikaa, ja ne vaikeuttavat ihmisten elämää, tai niitä on liian vähän ja niiden vaikutukset ovat liian pienet.

Esimerkiksi EU:n ilmastopolitiikkaa haukutaan riittämättömäksi, samalla kun pelotellaan yhteisen maahanmuuttopolitiikan vaarantavan Euroopan maiden yhtenäisyyden ja lisäävän radikalisoitumista ja terrorismia Euroopassa. Jokainen asia, jonka voi nähdä olevan huonosti nyky-yhteiskunnassa laitetaankin EU:n syyksi.

Nykypäivänä poliittisessa keskustelussa käytetään hyväksi ihmisten kaipuuta menneeseen aikaan, mikä näkyy esimerkiksi menneisyyttä hyödyntävissä lausahduksissa, kuten Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin vaalislogan ”Make America great again” tai perussuomalaisten puolueohjelmasta löytyvä lausahdus ”hyvinvointivaltio takaisin”.

Tällaiset vastaavat ympäripyöreät lupaukset vetoavat ihmisten tunteisiin, ja vaikka ne ovatkin hyvin mitäänsanomattomia, ne vetoavat äänestäjiin.

Samaa ilmiötä pohtii Jukka Holmberg artikkelissaan ”Riippumaton media takaa demokratian” (Medialiitto 1.1.2017). Holmberg tuo tekstissään esiin, kuinka merkittävä osa kansalaisista uskoo siihen, minkä haluaa olevan totta.

Britannian päätöksen EU-erosta voi nähdä yhtenä suorana esimerkkinä siitä, mitä kaipuu menneeseen voi saada massat tekemään. Media ja valeuutiset saivat Isossa-Britanniassa ihmisten mieliin asenteen, jossa EU estää Britanniaa palaamaan loistokkaaksi, maailmaa johtavaksi suurvallaksi. EU-eroa ajavien vaalislogan kuuluikin: ”Take back the power.”

Britannian EU-erossa onkin pitkälti kyse siitä, että halutaan palata aikaan ennen EU:ta, jolloin Britannia pystyi itsenäisesti toimimaan vaikuttajana maailmanpolitiikassa ja päättämään täysin omasta sisäpolitiikastaan. Koska kansalaiset kokivat oman asemansa heikoksi globalisoituvassa maailmassa, halusivat he uskoa median maalaamia valhekuvia, ja näin päätös EU-erosta syntyi.

Nationalistisesti ajateltiin myös, että Britannia kestää erosta koituvan taloudellisen iskun: onhan se selvinnyt ilman EU:n sisämarkkinoita aikaisemminkin. Brexitiä kannattavat poliitikot käyttivät hyvinkin härskisti hyväkseen ihmiselle ominaista muutosvastaisuutta ja kaipuuta tuttuun ja turvalliseen menneisyyteen.

”Vaalikamppailuja ja kansanäänestyksiä voitetaan kampanjoilla, joissa tunne korvaa
tiedon ja hyvä tarina faktat”, toteaa myös Holmberg artikkelissaan.

 

Pelkästään 2000-luvulla eläneenä olen lukenut kylmän sodan ajasta vain historiankirjoista, joten siihen liittyvää nostalgiaa minun on vaikeampi käsittää.

Mielestäni nostalgiassa onkin enemmän kyse kaipuusta menneisyyteen, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan tai joka on olemassa vain ihmisten uskomuksissa: kaipuu turvallisempaan ja yksinkertaisempaan maailmaan, joka vain naamioidaan kaipuuksi menneisyyteen. Äitini sanoo: ”Kukaan ei oikeasti kaipaa 70-luvun teryleenipaitoja.”

Oikeastaan Euroopassa asiat ovat nyt paremmin kuin koskaan; vielä paremmin asiat voisivat olla, jos jokainen saataisiin ymmärtämään tämä.

Sisältö