Lasse Saarinen

Kulttuuri 5.9.2007 11:23

Suomalaiset elokuvatuottajat pyrkivät lakkoilemalla ulos ahdingostaan. SK piirsi Hän-muotokuvan tuottaja Lasse Saarisesta helmikuussa 2004.

Teksti Silja Lanas-Cavada
(SK 9/2004)

Kotimainen Jussi-patsas ei riitä tuottaja Lasse Saariselle. Hän haluaa Oscarin.

Jussi-gaala helmikuun alku 2004.

Tuottaja Lasse Saarinen palkitaan Nousukaudesta, vuoden parhaasta pitkästä elokuvasta, ja Sotalapsista, parhaasta dokumenttielokuvasta.

Saarinen kävelee rauhallisesti puolen miljoonan tv-katsojan eteen.

»Olisin paljon mieluummin voittanut parhaan elokuvan Jussin, jos myös Klaus Härön esikoiselokuva Näkymätön Elina olisi ollut kilpailussa mukana. Kisa olisi ollut tiukempi ja rehellisempi», hän sanoo yllättäen.

Näkymätöntä Elinaa ei hyväksytty kotimaiseen sarjaan, koska 51 prosenttia elokuvasta oli ruotsalaisten tuottamaa. Kotimaisissa elokuvapiireissä kuohahti.

Entä jos elokuva olisikin ollut gaalassa mukana?

»Nousukausi olisi voinut jäädä toiseksi. Näkymätön Elina on niin hyvä elokuva», Saarinen kehuu.

Nousukausi kertoo suomalaisen yhteiskunnan kahtiajakautumisesta kevyellä otteella. Se on Saarisen kahdeksas pitkä elokuva ja suurin taloudellinen menestys koskaan. Se sai Jussi-palkinnon myös parhaasta käsikirjoituksesta (Mika Ripatti) ja elokuvamusiikista (Kerkko Koskinen).

Jos jotakin asiaa hehkutetaan »ihan hirveästi», Saariselle herää epäilys, että siinä on jotakin vikaa. Olipa kyse elokuvasta, kirjasta tai mistä tahansa.

Nyt Saarista hehkutetaan.

Näkymätön mies

Elokuvatuottajia ei yleensä tunneta, vaikka tuottaja on se, joka pitää kaikki langat käsissään. Hän valitsee elokuvat, neuvottelee niille rahoituksen, tekee sopimukset ja valvoo tuotannot. Sen lisäksi hän käy neuvotteluja tekijöiden kanssa.

Suomen kolme suurinta pitkien elokuvien tuotantoyhtiötä ovat Markus Selinin Solar Films, Marko Röhrin Mrp Production ja Lasse Saarisen Kinotar Oy.

Markus Selin ja Marko Röhr esiintyvät julkisuudessa tämän tästä, mutta Saarinen sanoo antavansa haastatteluja vain ensi-iltojen yhteydessä. Hän onkin kolmikosta tuntemattomin.

»Pyrin siihen, ettei minusta olisi minkäänlaista kuvaa julkisuudessa», hän sanoo ja jatkaa tuottajan suuhun omituisella lauseella: »En ole koskaan ollut myöskään kiinnostunut rahan tekemisestä.»

Viime vuosina Saarinen on kuitenkin näkynyt julkisuudessa. Viime syksynä Suomen elokuvatuottajien keskusliitto palkitsi hänet pitkästä urasta Vuoden elokuvatuottaja 2003 -palkinnolla. Palkintoa perusteltiin Kinotar-yhtiön tuotannon tinkimättömällä laadulla ja omaleimaisuudella.

»Nousukausi oli ensimmäinen elokuva, jonka markkinointiin sijoitimme kunnolla rahaa. Emme ole aiemmin edes lähteneet hakemaan isoja katsojalukuja», Saarinen kertoo. »Aiheet on valittu muilla perusteilla.»

Saarinen tuottaa elokuvaa myös selvästi vanhemmalle kohderyhmälle kuin suuremmat kollegansa. Viime vuoden kassamagneetti, Solar Filmsin Pahat Pojat, ei olisi saanut 600 000 katsojaa ilman ahkerinta katsojaryhmää, 13-21-vuotiaita heavyusereita.

Nousukauden näki elokuvissa 165 000 katsojaa. Määrä on huomattava, kun kohderyhmänä olivat yli kaksikymppiset ja elokuvan ikärajaksi jäi 15 vuotta.

Paras suomalainen leffa pitkään aikaan. Hykerryttävän hauska. Kotimainen elokuvahelmi, kriitikot ylistivät Nousukautta, ohjaaja Johanna Vuoksenmaan esikoiselokuvaa.

Hehkutusta Saarinen tuskin pistää pahaksi. Elokuvan voiton hän on sijoittanut Kinottaren ensimmäiseen romaanifilmatisointiin. Kari Hotakaisen menestysromaaniin perustuva Juoksuhaudantie saa ensi-iltansa syksyllä.

Veikko Aaltosen ohjaama elokuva on Saarisen uran suurin taloudellinen riski. Noin 1,2 miljoonaan euron budjetista yhtiön omaa rahaa on neljäsosa.

Toijalan Kinossa

Toijalan Kino 1960-luvun lopulla.

Lasse Saarinen kävelee kotikylänsä ainoaan elokuvateatteriin. Salissa on punainen väritys ja kovat puupenkit.

»Kun olin pieni, saimme 50 pennin viikkorahan lisäksi aina rahat elokuviin. Saimme käydä katsomassa elokuvia niin paljon kuin Toijalan Kinossa esitettiin.»

Saarinen kasvoi nopeasti ulos Toijalan Kinosta. Jo 12-vuotiaana hän alkoi käydä yksin Tampereella ja Helsingissä elokuvissa. Ensimmäinen suuri elämys oli Tähtien sota Gloriassa Helsingissä. Silloin Saarinen tajusi, miten kokonaisvaltainen kokemus elokuva voi olla, »kun kuva on suuri ja ääni hyvä».

Kiinnostus elokuviin on kodin perintöä. Virkamiesisä oli elokuvafriikki ja harrasti antikvariaatteja. Äiti oli opettaja.

Kotona oli valtava 20 000 kirjan kirjasto. Perheessä keskusteltiin elokuvien lisäksi myös yhteiskunnallisista asioista.

»Kun naapurit tilasivat Toijalan Seutua tai Aamulehteä, meille tuli Helsingin Sanomat, Dagens Nyheter ja Suomen Kuvalehti. Sitä tunsi olevansa erilainen nuori kuin kaverit.»

Saarinen on uutisaddikti. Hän lukee lehtiä ja kirjoja kaiket päivät. Kotona Helsingin Kruununhaassa on tuhansia kirjoja.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen 19-vuotias Saarinen perusti lainarahalla Valkeakoskelle ensimmäisen antikvariaatin. Divari löysi nopeasti asiakaskunnan tehdaskaupungin vuorotyöläisistä.

Leikkinä käyntiin

Helsinkiin muutettuaan Saarinen perusti toisen divarin Kallioon. Muutaman vuoden kuluttua hän siirsi liikkeensä Malminrinteeseen ja myi Valkeakosken divarin. 1980-luvun lopulla hänestä tuli Helsingin toiseksi suurimman antikvariaatin osakas, kun Pentti Holappa myi Kampintorin antikvaarisen kirjakauppansa.

Saarinen pääsi opiskelemaan Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan mutta ei valmistunut. Saarinen sanoo, ettei pystyisi tekemään nykyistä tuottajan työtään – »niin kuin Kinotar sitä tekee» – ilman yliopistosta saamaansa laajaa yleissivistystä.

»Toisaalta en olisi tässä myöskään ilman elokuva-arkistoa», hän huomauttaa.

Kapteeninkadun Joukolan kovilla penkeillä Saarinen hankki itselleen elokuvan perussivistyksen. Usein vieressä istui nuori elokuvaopiskelija Ilkka Järvi-Laturi, joka tapasi käydä lukiolaisena ostoksilla Saarisen Valkeakosken antikvariaatissa.

Kun Järvi-Laturi oli tekemässä ensimmäistä elokuvaansa julkisella rahoituksella, hän soitti Saariselle. »Kun olet tuollainen yrittäjä ja ymmärrät rahan päälle, tuletko perustamaan kanssani firmaa?» hän kysyi.

Miehet perustivat Filmzolfo Oy:n 1986. Elokuvien tuottaminen lähti käyntiin lähinnä hauskana kesäharrasteena tai leikkinä, Saarinen kuvailee, mutta muuttui pian vakavaksi tekemiseksi.

Suomi kankeana

Saarinen on tuottanut kymmenkunta lyhytelokuvaa, nelisenkymmentä dokumenttielokuvaa ja kahdeksan pitkää elokuvaa, joista ensimmäiset kaksi eivät suinkaan olleet vähiten onnistuneita.

Ilkka Järvi-Laturi ohjasi kaksi pienen yleisön pitkää elokuvaa Kotia päin (1989) ja Tallinnan pimeys (1993). Ne menestyivät hyvin maailmalla mutta keräsivät Suomessa vain vähän katsojia.

Kotia päin perustui tositapahtumiin. Saarinen löysi kiinnostavan uutisen sanomalehdestä ja soitti heti yhtiökumppanilleen: »Tästä pitäisi tehdä elokuva.»

Uutinen kertoi oululaisesta palkkamurhaajasta, joka pelasti perheen.

»Tuotimme elokuvan kunnianarvoisan Filminorin kanssa. Se oli onni. Pääsin seuraamaan, miten elokuvaa oikeasti suunnitellaan ja tuotetaan. Opin arvostamaan elokuvan ennakkosuunnittelua», Saarinen sanoo.

Kotia päin voitti useita ulkomaisia palkintoja. Se valittiin myös Pohjoismaiden parhaaksi elokuvaksi.

Saarisen menestynein elokuva on kuitenkin Tallinnan pimeys. Tallinnan alamaailmasta kertova film noir -tunnelmainen elokuva myytiin yli 30 maahan, ja sitä esitettiin kahdeksan maan elokuvateattereissa. Lontoossa elokuvan näki seitsemän kertaa enemmän katsojia kuin Suomessa yhteensä.

Median lellikit

Vuonna 1994 Saarinen perusti oman tuotantoyhtiön Kinottaren. Feminiinillä nimellä hän halusi nostaa esiin naistekijöitä, joita hänestä vähäteltiin elokuva-alalla 1990-luvun alussa. Pian hän alkoi tuottajana nostaa lahjakkaita naistekijöitä esiin.

Ensimmäisenä pitkänä elokuvanaan Kinotar tuotti Kaisa Rastimon romanttisen komedian Suolaista ja makeaa. Kunnianhimoisesti kuvattu ja toteutettu elokuva sen oikean etsimisestä ei sekään houkutellut tarpeeksi katsojia teattereihin.

»Firma jäi siitä velkaa hirvittävät määrät. Oli siinä ja siinä, ettemme ajautuneet konkurssiin. Alkuajat olivat vaikeita, eikä silloin paljon palkkaa itselle maksettu», Saarinen muistelee.

Jo silloin Saarinen uskoi laatuun. Hän sanoo pyrkivänsä tekemään ns. laatuelokuvaa parhaiden mahdollisten tekijöiden kanssa ja niin hyvin kuin elokuvan budjetti antaa myöten. Toinen tärkeä asia on ollut hoitaa kunnolla tuotannot loppuun asti.

Monet Kinottaren tekijöistä ovat tulleet Saarisen luokse itse, kuten Veikko Aaltonen. Yhteinen elokuva Rakkaudella Maire (1999) oli Saarisen uran ensimmäinen taloudellinen menestys.
Viime vuosi oli Saariselle historiallinen. Kinottarella oli kolme elokuvaa teatterilevityksessä.
Esa Illin ohjaama Broidit jäi pahasti syksyn kassamagneettielokuvien markkinoinnin alle. Se valittiin tuoreeltaan arvostetun Mannheimin elokuvafestivaalin kilpailusarjaan mutta »floppasi» elokuvateattereissa.

»Se sai vain tuhat katsojaa, mikä on käsittämätöntä», hän suree.

»Katsojalukuja pidetään liian usein laadun tai menestymisen mittana. Media uskoo suuria lukuja ja rummutusta. Jos elokuvassa ei ole tähteä tai aihe ei ole mediaseksikäs, se vain unohtuu. Olen aina ihmetellyt, miksi kaikki lehdet haluavat kertoa samalla viikolla samasta asiasta.»

Intuition voimalla

Omimmillaan Saarinen on dokumenttielokuvien tuottajana. Hän on tuottanut suuren osan 1990- ja 2000-luvun parhaista suomalaista pitkistä dokumenteista.

Aiheet ovat vaihdelleet Kainuun työttömistä pojista unohdettuihin lottiin ja Stalinin vankileireiltä selvinneisiin, kiltteihin tyttöihin ja sotalapsiin.

»Jos joku tulee kertomaan minulle dokumentti-idean, tiedän heti, onko se hyvä. Fiktion kohdalla määrittely on vaikeampaa.»

»Ensimmäinen intuitio on yleensä oikea», hän uskoo.

Kun Saarinen näki Virpi Suutarin ja Susanna Helken tv-dokumentin Tampereen elokuvajuhlilla, hän meni siltä istumalta Suutarin luo ja pyysi tätä soittamaan, jos haluaa paremmat resurssit seuraavaan elokuvaansa. Nyt työn alla on viides yhteinen dokumentti, maahanmuuttajalapsista kertova Esikaupungin lapset.

Kinotar tuottaa 4-5 dokumenttielokuvaa vuodessa. Tuotannot ovat pitkiä ja budjetit vaihtelevat 40 000-300 000 euron välillä. Nykyään Saarinen keskittyy fiktioon ja dokumenteista vastaa tuottaja Ulla Simonen.

Saarinen tuottaa kuitenkin itse Kinottaren taidedokumentit, kuten Rax Rinnekankaan elokuvat. Erityisen lähellä Saarisen sydäntä ovat kuvataidedokumentit. Hän on kerännyt vaimonsa, Taidehallin näyttelymestari Ulla Saarisen kanssa pitkään suomalaisten nykytaiteilijoiden teoksia. Kuvataiteessakin Saarinen on mieltynyt nuorempiin tai oman sukupolvensa tekijöihin.

Pienen maan tuottajat

Kun maa on pieni, tappelu vähistä resursseista voi olla kovaa. Saarinen väittää muuta. Tuottajien kesken kilpaillaan nykyään korkeintaan siitä, kuka saa tehdä töitä pienen maan harvojen huipputekijöiden kanssa.

Suomen elokuvasäätiö rahoittaa vuodessa kymmentä pitkää elokuvaa. Tukea on jakamassa saman verran tuotantoyhtiöitä. Suomalaisista tuottajista Saarinen sanoo arvostavansa eniten Solar Filmsin Markus Seliniä.

»En kuitenkaan välttämättä laittaisi nimeäni hänen elokuviensa loppuun», hän lisää.

Saariselle koko kentän etu on tärkeä asia. Hän on pitänyt sen puolta vuoden alusta Suomen elokuvatuottajien liiton puheenjohtajana. Yhdessä suurimpien tuottajien kanssa hän yrittää saada suomalaisen elokuvan valtionrahoitusta lähemmäksi skandinaavista tasoa. Ruotsissa tuotetaan kaksi kolme kertaa enemmän elokuvia kuin Suomessa ja selvästi suuremmilla budjeteilla.

»Tällä alalla kaikki ihan vilpittömästi toivovat, että muilla menee hyvin. Se auttaa kaikkia. Mitä useamman lajinen elokuva menestyy, sen parempi.»

Upea vuosi takana, mutta onko jotain vielä saavuttamatta?

»Ulkomaisen elokuvan Oscar, sehän on jokaisen unelma. Sen isompaa tunnusta ei tällä alalla voi saada. Sillä myös rikastuisi, mikä on kuitenkin myös tavoiteltavaa», Saarinen naurahtaa.

Kaikesta huolimatta?

»Kaikesta huolimatta.»