Sarah Morris sen tietää: ”Joskus arkkitehtuuria käytetään kontrolloimaan ihmisjoukkoja”

Taiteilija on loputtoman kiinnostunut arkkitehtuurista. Hänen maalauksensa ja elokuvansa Riosta tuovat värin Tapiolaan.

arkkitehtuuri
Teksti
Minna Kontkanen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Välillä valokuvat johtavat harhaan.

Newyorkilaisen brittitaiteilijan Sarah Morrisin (s. 1967) ja hänen tuotantonsa valokuvissa esiintyy hänen tavaramerkikseen muodostuneita isokokoisia maalauksia, joiden särmät ja värit tulkitsevat suurkaupunkinäkymiä. Niiden kuvauksellisuutta ei toki voi kiistää.

Ensi loppiaiseen saakka EMMA-museon Morris-näyttelyssä Espoossa nähdään museon häneltä tilaama 30-metrinen seinämaalaus Mäntyjä (2017), jonka Morrisin studion henkilökunta ja Kuvataideakatemian opiskelijat toteuttivat paikan päällä.

Seinille on ripustettu tauluja myös hänen Rio-sarjastaan (2012–2013).

Mielestäni maalaukset eivät kuitenkaan ole Morrisin merkittävimpiä teoksia.

 

EMMAssa tavatessamme taiteilija kertoo vierailleensa museorakennuksessa ja sitä ympäröivässä Tapiolassa jo pari vuotta sitten. Museorakennus ja palkittu metsälähiö heijastuvat maalaukseen taiteilijalle ominaisella tyylillä.

Morris on loputtoman kiinnostunut arkkitehtuurista, jonka muodot ja pilvenpiirtäjissä vaikuttavien liikelaitosten logot ovat siirtyneet muunneltuina hänen maalauksiinsa 1990-luvulta alkaen.

”Kaikki suurkaupungit ja rakennukset ovat monimutkaisissa sosiaalisissa ja historiallisissa yhteyksissä toisiinsa”, Morris sanoo.

”Esimerkiksi nyt olemme museossa, joka ennen oli kirjapainolaitos.”

Ja tehty betonibrutalismityylillä, joka syntyi Britanniassa toisen maailmansodan jälkeen.

”Tämä museo näyttää hiukan Barbicanin alueelta Lontoossa, mutta paljon kauniimmalta. Barbican rakennettiin tulevaisuudenutopiaksi alueelle, joka tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa, ja tämäkin rakennus on tulevaisuudenutopia. Vaikka olemme mäntymetsässä.”

”Arkkitehtuuri on hyvin elokuvallista.”

Sarah Morris opiskeli Cambridgessa poliittista filosofiaa, semiotiikkaa ja elokuvatutkimusta. Kulttuuriteorioiden viettelemä nainen alkoi tehdä elokuvia vasta yliopiston jälkeen ja kiinnostui kuvataiteesta vasta luettuaan kulttuuriteoriaa.

Jos EMMAn näyttelyä ei juokse läpi, asia on helppo uskoa.

Morris ei itse kerro, ovatko maalaukset vai videot hänen lempilapsiaan, mutta ainakin tässä näyttelyssä todistusaineisto on selvä: museon erinomaisesta AV-järjestelmästä seinän kokoisina heijastuvat suurkaupunkielokuvat hivelevät silmää, mieltä ja korvaa.

Niin tekee erityisesti puolitoistatuntinen Rio (2012), joka Morrisin kaikkien videoiden tapaan on kuvattu cinéma véríté -tyylillä, eleganttina kärpäsenä katossa. Elokuvien ääniraita on progressiivista elektronimusiikkia.

Näyttelyn muut elokuvat ovat Points on a Line (2010), joka limittää yhteen yhdysvaltalaiset erillistaloklassikot Farnsworth Housen ja Glass Housen, ja Strange Magic (2014), jossa limittyvät ranskalaisen luksuskonserni LVMH:n tuotteet ja arkkitehti Frank Gehryn eriskummallinen Fondation Louis Vuitton -museo Pariisissa.

”Riossa kuvasimme arkkitehti Oscar Niemeyeria, joka oli jo yli satavuotias, mutta edelleen skarppi”, Morris kertoo.

”Hän loi Rion karnevaalien Sambódromo-stadionin eikä matkustanut paljon, mutta hän loi Brasilian kaupungit.”

”Arkkitehtuuri on hyvin elokuvallista, mutta se ei ole teosteni keskipiste. Ihmiset nyt vain käyttäytyvät sen mukaan, missä ympäristössä he ovat, ja joskus arkkitehtuuria käytetään kontrolloimaan ihmisjoukkoja.”

”Ihminen osana systeemiä on minulle paljon tärkeämpää kuin arkkitehtuuri.”

Ja Morrisin elokuvissa ihminen on tärkeämpi kuin maalauksissa.