”Pitääkö olla kiiltokuva, että mahtuu kirkon ovesta sisään”, ihmettelee Loviisassa kohauttanut taiteilija

Pauliina Turakka Purhosen veistämät ja ompelemat verevät ihmishahmot olivat liikaa kirkkokansalle.

Pauliina Turakka Purhonen Ars Fennica palkintoehdokkaana 2014. © MARTTI KAINULAINEN / LEHTIKUVA

”Kuinka monta neulanpistoa? Voi Jeesus! Varmaan miljardeja”, heittää kuvataiteilija Pauliina Turakka Purhonen.

Vasemman käden sormien nivelet ja ranne ovat hänen Loviisan kirkkoon jouluksi tekemiensä tekstiiliveistosten jäljiltä edelleen niin kipeät, ettei minkään tekemisestä tule vieläkään oikein mitään.

”Pyllyn pyyhkiminenkin piti opetella oikealla kädellä”, vasenkätinen taitelija avautuu.

Neulanpistot ovat jo parantuneet. Teoksien synnyttämä villi somekeskustelu taas meni ohi, sillä taiteilija lomaili tuolloin Italiassa . Keskustelu ei edes kiinnosta häntä, eikä henkisiä vammoja päässyt syntymään.

”Kun teoksia panee esille muualle kuin taidelaitoksiin, niistä syntyy yleensä hirveä haloo. Meuhkaavat somessa, vaikka eivät olisi edes pahastuneita.”

Monet Loviisan joulukirkossa kävijät olivat lukeneet veistoksia taiteilijan mukaan väärin tulkitessaan ne Mariaksi ja Josefiksi sika sylissä.

”Ei mulla ole sanomaa, mä teen veistoksia. En ajatellut sellaisia asioita, vaan sitä, mikä mulle on tärkeää.”

”Ei töistä mitään eritteitä tihkunut.”

Veistosnainen oli verevä ja hänen sylissään oleva lapsi oli vielä napanuoralla kiinni äitinsä kohdussa. Näytti kuin naisen rinnoista valuisi maitoa ja haarovälistä verta.

”Maito on helminauhaa ja veri punakirjavaa kangasta”, taiteilija sanoo. ”Ei töistä mitään eritteitä tihkunut, kuten lehdissä on kirjoitettu. Mutta ehkä niissä on jotain tarkkuuta, joka sohaisee katsojaa.”

Juuri sellaisista ”sohaisuista” Pauliina Turakka Purhonen tunnetaan. Hänen 2016 saamansa kuvataiteen valtionpalkinnon perusteluissa häntä kehuttiin ”rohkeaksi taiteilijaksi, joka uskaltaa pureutua vaikeisiinkin aiheisiin niin, että ulkoisesti kepeänkin taiteen sisältä löytyy möykky, joka koskettaa syvästi”.

”Käsittelen töissäni itselleni hankalia ja raskaita asioita.”

 Loviisan kirkossa ollut teos oli hänen ”oma rukouksensa”.

”Eikö juuri kirkkoon pitäisi mennä keskeneräisenä, levähtämään. Ei valmiina, timminä pakettina. Pitääkö olla kiiltokuva, ennen kuin mahtuu kirkon ovesta sisään? ”

 

Kirkkotaide on tuttua Pauliina Turakka Purhoselle jo lapsuudesta. Hänen molemmat vanhempansa ovat pappeja ja hän itsekin opiskeli aikoinaan puoli vuotta teologia, sen jälkeen kuvataiteita muun muassa taideakatemiassa.

”Olen kasvanut kirkon kuvassa ja tekstissä. En osaa ajatella, että ihminen ei mahtuisi sinne. Että ei saisi hikoilla, olla räkäinen, olla ruumiillinen. Eikä saisi olla tissejä, kun yli puolella kirkossa kävijöillä on kuitenkin tissit. ”