Maalaaminen on Juhani Linnovaaran vietti

Vapaus kuvitella maailmoja, maisemia ja ihmisiä saa Juhani Linnovaaran maalaamaan.

kuvataide
Teksti
Silja Lanas Cavada
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Sinisessä puutalossa tuoksuu öljyväri.

Juhani Linnovaara on maalannut koko syksyn. Jos työtä tehdessä tulee seinä vastaan, hän pistää maalauksen syrjään ja ”antaa alitajunnan työskennellä”. Tauko voi kestää vuosia.

”Tämäkin on menneiden vuosien alku”, hän sanoo työhuoneessaan. Maalaustelineessä on rantamaisema Coney Islandilta, New Yorkista. Nuori taiteilija kävi rikkaiden amerikkalaisten lomaparatiisissa vuonna 1960.

Paikka syöpyi Linnovaaran mieleen, kuten Meksiko, Amazon, Venetsia ja monet muut. ”Kun jokin esine, rakennus tai maisema tekee matkalla vaikutuksen, siitä jää kuva tänne”, hän sanoo ja osoittaa päätään.

Jos merkittävä kokemus on ”vaatinut päästä ulos”, hän on maalannut näkemänsä ja kietonut sen ainutlaatuiseen linnovaaralaiseen tunnelmaan.

Rantabulevardilla kävelee outoja hahmoja, ”jonkinlaisia elollisia kummajaisia”. Ne katselevat ympärilleen silmät selällään.

”Elän näiden joukossa. Ehkä menen välillä uimaan. Kun on lapsenmielinen ja ympäristö hyvä, voi keksiä asioita, joita ei todellisuudessa tapahdu.”

 

Linnovaara on maalannut yli 60 vuotta. Hän on Suomen kansainvälisesti menestyneimpiä taidemaalareita.

Vuonna 1969 hän voitti Pariisin nuorten biennaalin pääpalkinnon. Se avasi ovat Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin.

1970 Linnovaara edusti Suomea ensimmäisenä taiteilijana Venetsian biennaalissa. Näyttely oli menestys: akryyliveistos Kävelyllä levisi kulovalkeana kansainvälisiin lehtiin.

Suomessa suosio jäi lähes huomaamatta. Linnovaaraa ei huolittu kymmeneen vuoteen Suomen Taiteilijaseuran näyttelyihin ulkomaille.

”Täytyy antaa muillekin mahdollisuus”, taiteilija sanoo pilke silmäkulmassa.

Mutta mikä saa jatkamaan maalaamista vuosikymmeniä? ”Se onkin mystistä. Jokin vietti tässä on.”

Tärkeää on vapaus luoda maailmoja ja erilaisia ihmisiä.Linnovaaran rakastettuihin töihin kuuluvat fantasiamuotokuvat historian henkilöistä kuten markiisi de Sadesta.

”Hän oli tosi mielenkiintoinen henkilö, jota Napoleon piti mielisairaalassa vuositolkulla. Tällainen henkilö on helppo kuvitella.”

 

Juhani Linnovaara osoittaa olohuoneen ikkunasta vihreää puutaloa. Sen vintillä hän maalasi Omakuvan kello kädessä (1953) juuri Taideakatemiasta valmistuttuaan.

Äiti, valokuvaaja Flora Linnovaara, antoi lahjakkaan poikansa omistautua taiteelle.

Linnovaara oppi tekniikkansa vanhoilta mestareilta. Hän maalaa yhä kärsivällisesti useita ohuita maalikerroksia.

Porvooseen muuttoa Linnovaara pitää onnekkaana sattumana. Sota ajoi Flora Linnovaaran kolmine lapsineen Rovaniemeltä, joka oli poltettu maan tasalle. Perheen isä oli kuollut lavantautiin 1938.

Sotavuosista näkyy hienovireisiä jälkiä teoksissa, kuten postimerkkiin 2008 päätyneessä Hiljaisuuden kuuntelijassa.

Porvoossa 11-vuotiasta Juhania odotti kuitenkin satumainen näky. Lumesta valkoinen kirkontörmä – kuin ”suoraan Walt Disneyn satufilmeistä”. Ja taidemuseotkin olivat Porvoossa auki! 

Juhani Linnovaaran näyttely Vanhan Kappalaisentalo (Välikatu 13, Porvoo) 10.1.–9.2. Esillä on maalauksia, yksi veistos ja koruja.