Kun Hannes Heikura etsi itseään kameran kanssa – Mustaa valoa

SK:n arkistoista: ”Ei kaikki ole pelkkää synkistelyä. Se mitä mä etsin, sehän on just toivoa.”
Aleksanterinkatu Street, 20.4.2010, 1:29 pm. © Hannes Heikura

Lehtikuvaaja Hannes Heikura (1958–2015) kuoli maaliskuussa. Vuonna 2011 hän piti valokuvanäyttelyn Dark Zone Hämärä vyöhyke Helsingin taidemuseossa. Heikura katsoi kuviaan Suomen Kuvalehden toimittajan kanssa ja kertoi, mitä etsi.

 

Kävelemme Stockmannin kuppilaan. Sataa. Tällainen sää saa helposti synkkämieliseksi. Kahvilassa Hannes Heikura alkaa heti selata valokuvia tietokoneellaan. Ne ovat hänen näinä päivinä ilmestyvästä kirjastaan Dark Zone. Huomenna, 16. kesäkuuta avautuu hänen samanniminen kesänäyttelynsä Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa. Esillä on 70 kuvaa.

Kuvat ovat mustavalkoisia.

Sanon hänelle, että ne ovat tuskallisen kauniita, melkein kuin maalauksia.

Hän ei sano mitään.

Kuvilla ei ole muita nimiä kuin paikan nimi: Freda, Aleksi, Tähtitorninmäki, Kamppi…

”Ei kuvia pidä selittää.”

 

Heikura alkoi kuvata kirjansa ja näyttelynsä kuvia jätettyään valokuvaajan työnsä Helsingin Sanomissa puolitoista vuotta sitten.

”Se oli kuin avioero, tuskallinen.”

Hän oli kuvannut siihen mennessä liki puolet elämästään ”toimeksiannosta”: mene Heikura kuvaamaan pääministeri eduskuntaan. Nyt tarvitaan nopeasti kuva tietöistä. Pakkaa Heikura tavarasi, aamulla lähdetään Afganistaniin, Irakiin, maan tasalle pommitettuun Gazaan. Illalla on jääkiekko-ottelu. Saitko kuvan satasen voittajasta?

Kuvat olivat ajankohtaisia, niillä oli ”uutisarvo”. Niissä oli kärsimystä ja epätoivoa. Itkevä lapsi raunioiden keskellä, kuolevan hämmentynyt katse.

Neljä kertaa hänet on valittu vuoden lehtikuvaajaksi, lisäksi hän on saanut arvostetun Fotofinlandian 2008 ja Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon 2006.

”Mitä kuvissa oli minusta itsestäni?”

”Pyrkimys oli kuitenkin olla niissä henkilökohtaisesti läsnä.”

Hänellä on yllään mustat farkut, musta pikkutakki ja sen alla musta t-paita. En ole koskaan nähnyt häntä kuin mustissa. Kameraa hän kantaa olallaan tai mustassa kassissa. Kamera on Canon Mark IV.

Hän ei ole järin puhelias, mutta ei missään nimessä umpimielinenkään. Kuvattavat yleensä pitävät hänestä. Tiedän sen yhteisiltä työkeikoilta – hän kuvaa nykyisin Suomen Kuvalehteen.

 

”Tässä. Tämä on ensimmäinen kuva”, Heikura pysähtyy tutkimaan kuvaa, jossa mies nojaa autoon. Paikka on tunnistamaton. Mieskin on pelkkä siluetti. Mies muistuttaa James Deania.

”Halusin luoda oman maailman, epämaailman, jossa ei näy Alepat eikä Anttilat.”

Kuvat tosiaankin voisivat olla mistä tahansa, mutta ne ovat hänen kotikulmiltaan.

Hän näyttää illalla kirjoittamansa kirjan esipuhetta. ”Eräänä marraskuisena aamuna astuin kotiovesta ulos tutulle kadulle kirkkaaseen valon ja varjojen keskelle ja tunsin, että tässä oli etsimäni. Näin lähellä. Arkinen katu, arkiset ihmiset, joiden ohi joka aamu kävelin näkemättä mitään. Mutta aivan kuin gazalaisen kiviröykkiöksi pommitetun talon takana, tämänkin kadun ja noiden talojen takana sykki elämä. Ei ehkä niin dramaattisena tai maailmanpolttavana, mutta elämä kuitenkin.”

Aurorankadulta Kamppiin, Aleksanterinkadulle, Esplanadille ja takaisin Kamppiin Malminkatua pitkin.

”Se oli oikeastaan siinä. Vuoden ajan. Vain valo vaihtui.”

Valoako hän etsi?

Mitä on valo?

Hän alkaa puhua ihmisistä.

”Kuvasin ihmisiä läheltä, mutta häivytettynä tai siluettina. Sen takia, että ihmiset ovat häviävä laji maapallolla.”

Hän ei jäänyt juttelemaan heidän kanssaan.

”Sanoin kyllä, että kuvasin teitä äsken. En kuvaa salaa.”

Kun ”jotain” kimposi takaisin, Heikura kiinnostui kohteesta. Hän kulki sisällään visuaalinen etsin, kuin tutkan kaiku.

”Tämä on kirjan kansikuva, se tulee jättikokoisena myös Bio Rexiin. Tätä mä tarkotan.”

”Valo tulee tästä poikki, tähän jää dark zone. Tämä on se, mitä minä etsin. Ihminen on niin kuin… No, se on helvetin yksin tuossa kaikessa muka turvallisessa ihmisvilinässä ja muussa. Niin minä koen.”

Ihmiset kuitenkin sijoittuvat valon puolelle näissä kuvissa, sanon hänelle.

”Mutta kyllä niiden suunta on pimeyteen.”

Mitä on valo?

 

”Vaikka valo on näissä kuvissa niukkaa, se on voimakas sillä alueella, missä sitä on. Valo on elementti, joka näyttää miten paljon asioita on piilossa.”

Pelästyikö hän koskaan valoa?

”En. Tai kyllä….”

Hän on jo seuraavassa kuvassa.

”Tällaisten paikkojen löytäminen on ihan fantastista. Päivä oli pelastettu.”

Näytöllä on kuva ”hattarapäästä”, ihmisestä, joka kätkeytyy hengityshöyryn taakse.

”Tästä minä pidän, tämä on riittävän outo. Outous pysäyttää katsojan helpommin kuin visuaalisesti komea tai kaunis kuva.”

 

Hän kuvaa aina nopeasti. Hän näkee tilanteen, parhaimmillaan hänellä on kamerassa säädöt kohdallaan, ja se on siinä.

”Minulla on jäänyt niin paljon kuvia ottamatta 20 vuoden aikana, että olen kehittänyt rutiinin, jossa hitaus tai kameran kaulahihnaan sotkeutuminen ei pilaa kuvaa. Kuvista on paljon versioita, tietenkin…”

Kerran Heikura joutui odottamaan kuvan ottamista puoli tuntia.

”Ajattelin, että tuossa olis pilvi, odotin vain että siihen tulisi vielä lintu. Sitten lintu tuli.”

Rakennusten taivasta kohti suippenevat seinät tekevät tilasta ahtaan, melkein klaustrofobisen.

”Sitähän kaupunki on, pahimmillaan. Tietyssä mielentilassa seinät kaatuu päälle.”

Kuvan Tähtitorninmäellä hän otti yhtenä viimeisistä työpäivistään Hesarissa, vapunpäivän aamuna. Se on näyttelyn ainoa kuva noilta ajoilta.

”Parkkeerasin auton tuonne. Puisto oli vielä tyhjä. Yhtäkkiä näin, kun tuo nuori kundi tuli, sytytti kertakäyttögrillin ja istui siihen, täysin yksin. Tämä on minun mielen maisema.”

 

Lisää pelkkää yksinäisyyttä.

Mies makaamassa paidatta ilta-auringossa monta olutta ottaneena Hietaniemen rannassa.

Mies linja-autoaseman sisäpihalla.

”Iltapäivisin ja iltaisin valo tulee hienosti Kamppiin Malminkadun suunnasta. Mieheen osuva valo heijastuu vastapäisen talon ikkunasta.”

Tuossa on Kampin piazza.

”Kulkiessani tuolla iltaisin tunsin itseni myös täydellisen ulkopuoliseksi.”

Yhtenä päivänä hän oli kierrellyt Temppeliaukion kirkon kallioilla, kun lännestä oli alkanut lähestyä kuumailmapallo.

”Ajattelin, että herranen aika, voisinko saada auringonpimennyksen.”

Hän ei täysin onnistunut.

”Mutta jotenkin kuva näyttää sen, miten synkiltä toiveet ja unelmat näyttävät. Ihmiset yrittävät kirkkaaseen valoon, mutta tuskin kukaan pääsee sinne.”

 

Hän selaa kuvia.

”Sä kysyit, mitä on valo. Valo jättää kaiken arvailujen varaan. Enemmän kuin paljastaa se piilottaa. Kuten tämä kuva…”

Mikä se on?

”Sitä minäkin kysyin. Mikä se on, mikä se on?”

”Mitä tummempi kuva on, sitä enemmän se jättää tulkinnan mahdollisuuksia.”

Tuossa taitaa olla huumoria?

”Joo.”

”Huumoria, mutta kuitenkin hirveen alakuloista.”

 

”Suurta on myös saada sellaisia kuvia, jotka… niin kuin tämä.”

Kuvan tytöllä on perhosen siivet selässä.

Tyttö on kuin kukka.

”Ehkä hienoin vaihe elämässä. Mutta pikkuhiljaa sekin joutuu kohtaamaan julman maailman.”

Heikura oli lähettänyt kuvan sähköpostissa tytön äidille. Tämä oli vastannut, että hieno kuva, mutta erilainen kuin hän odotti.

Seuraavassa kuvassa poika ikään kuin loikkii Helsingin kattojen yläpuolella.

”Minun ajattelussa tämä vuosi on osoittanut sen tapasen, tämä ei ole mun keksintö, että on olemassa sellanen kuin elämänkaari”, hän puhelee kuvaa katsoessaan.

Hän kertoo, että hänen isänsä kuoli kaksi vuotta sitten ja äiti aikaisemmin.

”Kun katselin isää siinä sängyllä, tajusin, että ei elämä ole sitä, että teen kirjoja ja otan hyviä kuvia, vaan se on valmistautumista siihen yksinäiseen hetkeen, jolloin kuolen pois. Kuolema on yksinäisyyden huipentuma. Vaikka kuolisi kahdestaan käsi kädessä, siinä on yksin.”

 

”Onko mahdollista, että joku olisi tuona hetkenä sattumalta tyytyväinen elämäänsä?” hän kysyy.

”Jos kuolee katkerana, elämä on ollut turha”, hän sanoo.

Hän haluaisi kuolla tyytyväisenä.

”Mä luotan siihen, että voisi löytyä jonkinlainen synteesi.”

”Kun saa kuvan, joka koskettaa ja joka on itselle monimerkityksellinen, maailma tavallaan avautuu, mosaiikkina. Minä luotan siihen, että sillä tavalla voisi löytyä jonkinnäköinen synteesi.”

 

Alkaessaan kuvata näitä kuvia Heikura toivoi löytävänsä kuvaajana itsensä.

Hän löysi. Yksinäisyyden.

”Kyllä minä väitän nyt, että yksinäisyys on ollut minun kaveri koko elämän ajan.”

Hän kertoo olleensa lapsena ujo ja epäsosiaalinen.

”Jostain sain aina aikaan painajaisen.”

Näyttivätkö kuvat hänelle jotain, mitä hän ei ollut tunnistanut itsessään aikaisemmin?

”Kyllä varmaan tämä.”

Siinä kaksi ihmishahmoa pelaa korttia, vain kortit ovat terävät.

”Se on pahaenteisin. Siinä selvästikin pelataan, mutta mistä? Mikä siinä on panoksena? Elämä?”

 

Hän selaa kuvia.

”Tällainen valo…. Se voisi olla mistä tahansa, vaikka toisesta maailmasta.”

”Valo ei saa olla nurkan takaa tuleva kiila, vaan kuten tässä. Valo piirtää ja muotoilee, mutta jättää paljon tilaa tulkinnoille.”

Mitä ihmettä kuvassa tapahtuu? Taivaalta tulee jotain… pelottavaa. Joku pysähtyy.

”Menossa on lumenpudotus.”

”Tuona talvena satoi ennätyksellisen paljon lunta.”

”Ja tuona kesänä oli ennätyksellisen pitkä hellejakso.”

”Ei minulla ole mitään ohjenuoraa, mitä menemällä minä olisin tyytyväinen elämään. Kun yksinäisyyden saa kanavoitua tällaisiksi kuviksi, olen intoa täynnä.”

 

Hän selaa kuvia.

Hän sanoo miettineensä elämää aamulla heti herättyään.

”Elämän eläminen on mielenkiintoinen asia.”

”Se, että elää toisten ehdoilla on varmasti hienoa, mutta silloin ei elä omaa elämäänsä. Silloin satuttaa varmasti yhtä paljon toisia ihmisiä kuin jos elää omilla ehdoillaan.”

Hän selaa kuvia.

”Olen ottanut kaikki kuvani tähän asti, välillä kapinoiden, niin että ne sopisivat juttuun ja otsikkoon. Nyt olen kuvannut omilla ehdoilla miettimättä mihin nämä sopivat.”

Kuva loikkaavasta pojasta poikkeaa joukosta. Äkkiä Heikura on alkanut pitää kuvasta, vaikka ensin se tuntui hänestä ”yltiöpositiiviselta”.

”Enkä mä tiedä tartteeko kaiken olla niin mustaa. Ei kaikki ole pelkkää synkistelyä. Se mitä mä etsin, sehän on just toivoa.”

 

Juttu on alun perin julkaistu Suomen Kuvalehdessä 24/2011.