Villakoiran ytimessä

Lallukan taiteilijakodissa työ on aina ollut tärkeintä.

Kuvataide 20.11.2020 06:00
Tero Miettinen
Eero Nelimarkka: Ateljeesta, 1940.
Eero Nelimarkka: Ateljeesta, 1940. © Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen

Sata vuotta sitten ajatus oli ainutlaatuinen: rakentaa eri alojen taiteilijoille talo, jossa he voisivat asua ja työskennellä saman katon alla. Rohkea suunnitelma sai taakseen arvovaltaisen tukijajoukon poliittista johtoa myöten, sillä kulttuurilla rakennettiin kansallista identiteettiä.

Rahoja ei tarvinnut haalia yhteiskunnan kirstusta. Vuonna 1933 valmistunut taidekoti rahoitettiin Juho (1852–1913) ja Maria Lallukan (1858–1923) testamenttaamalla omaisuudella. Mesenaatti tunnettiin jo elinaikanaan avokätisyydestään.

”Talo herätti alusta lähtien huomiota paitsi modernin arkkitehtuurinsa myös asukasvalintojen vuoksi. Ristiriidoiltakaan ei puheissa vältytty”, taidehistorioitsija Marja Lahelma kertoo.

Hän on koonnut Helsingin taidemuseo HAMiin lallukkalaisten tuotantoa esittelevän näyttelyn Lallukka – Elämää taiteilijakodissa ja kirjoittanut samannimisen tietokirjan (Parvs, 2020).

 

Helsingin Töölöön noussut taiteilijatalo herätti myös ennakkoluuloja. Juuri päättyneen kieltolain jälkeen boheemielämän pelättiin läikkyvän yli. Nykyaikaiset ”lukaalit” herättivät myös kateutta, elettiinhän lama-aikaa.

Arkkitehti Gösta Juslén oli nimennyt kilpailuehdotuksensa ”Villakoiran ytimeksi” (Des Pudels Kern). Nykysilmin arkkitehdin valinnoissa on tosin myös puutteensa, kuten pienet keittiöt.

”Ateljeen ja asumisen yhdistäminen ei ole ollut koskaan helppoa. Etenkin perheellisille se on ollut haasteellista”, Lahelma kuvailee.

Työskentelylle omistautuneessa yhteisössä on kasvanut myös uusia taiteilijasukupolvia. Siihen nähden on yllättävää, ettei Lallukassa ole syntynyt taiteilijaryhmiä.

Keskittyminen vain omaan työhön on Lahelman mukaan ollut alusta lähtien leimallinen piirre.

Lallukkaa ei kuitenkaan tunneta erityisen radikaalin tai avantgardistisen kuvataiteen keskuksena. On sitä joskus parjattu taiteen vanhainkodiksikin.

”Asukasvalinnoissa on suosittu jo kykynsä osoittaneita taiteilijoita, nuoria on ollut vähemmän. Ehkä pitkä ura näyttäytyy tasaisempana, ja nykyisin asumisoikeus annetaan eliniäksi.”

Eri tyylisuuntia talossa on silti työstetty ja uudistettu: noin 60 teoksen näyttelyssä näkyy myös suomalaisen taiteen kehityskaaria. Mukana on jo hiukan unohtuneita nimiä tunnetuimpien mukana.

Vuokrasopimuksen tehneitä maalareita ja kuvanveistäjiä on talossa työskennellyt kaikkiaan noin 130, mutta kokonaismäärä on suurempi: listassa eivät näy taiteilijapariskunnat tai heidän lapsensa.

Ehkä tunnetuin esimerkki on Viktor Jansson, jonka vaimo Signe Hammarsten-Jansson ja tytär Tove työskentelivät myös samoissa tiloissa. Tove tosin hankki aikuistuessaan työhuoneen lähikulmilta.

 

Lahelman mukaan Lallukan perintö elää vahvana. Siihen saattavat liittyä myös oppilaana tai ystävänä muodostuneet henkilösuhteet.

Tästä ovat puhuneet myös ”tuoreet” asukkaat taidemaalari Elina Merenmies ja kuvanveistäjä Tommi Toija. Molemmat ovat muuttaneet taloon 2016 päättyneen peruskorjauksen jälkeen. Heiltä on näyttelyssä mukana uutta tuotantoa.

Toija työskenteli aikoinaan yhden tunnetuimman lallukkalaisen Kain Tapperin assistenttina, ja oma tukikohta on nykyisin Janssonin perheen entinen ateljeeasunto.

Siellä on asunut myös Laila Pullinen, jonka jäämistöön voi tutustua HAMin toisessa näyttelyssä Perttu Saksan valokuvien kautta.

Lallukka – Elämää taiteilijakodissa Helsingin taidemuseo HAMissa 24.10.2021 asti.

Valinnat
Romaani

Arvio: Tulirinta on kertomus nuoresta miehestä, jolla on kutsumus.

Sarjatärpit

Musta kuningatar ja muut uutuussarjat.

Romaani

Arvio: Mestarikirjailija Raija Siekkisen henki elää polttavana sisaren kirjoittamassa romaanissa.

Elämäkerta

Arvio: Elämäkerta nostaa Kari Tapiota lauluntekijänä.

Elokuva

Arvio: Gary Oldman näyttelee käsikirjoittajaa Herman Mankiewiczia sävykkäästi.

Sisältö