Kuvanveistäjä muuraa kompastuskiviä holokaustin uhrien muistoksi

Kulttuuri 11.4.2013 10:00
Kuvaneistäjä Gunter Demnig muuraa Stolpersteinit katukiveykseen. Kuva Liisa Niveri.

Lapio heiluu, kun mies vaaleanruskeissa housuissa ja polvisuojissa kaivaa pientä kuoppaa neljälle neliskulmaiselle kivelle. Niihin on kirjoitettu nimi, syntymävuosi, karkotuksen vuosi, kuolinvuosi ja -paikka. Mies muuraa ne katukiveykseen, valkoisen kerrostalon sisäänkäynnin eteen, Rentzelstraße 10:neen, yliopistokortteli Grindelviertelissä, Hampurissa.

Mies on kuvanveistäjä Gunter Demnig, 65. Tämä oli perhe Löwenthalin kotitalo. Täällä he elivät tavallista perhe-elämää, kunnes joutuivat pakenemaan Hollantiin vuonna 1939. Viisi vuotta myöhemmin heidät murhattiin Auschwitzin kaasukammiossa Puolassa. Enempää ei juuri tiedetä. Mutta viimeistään vuoden päästä voimme lukea Löwenthalin perheestä enemmän. Mistä on kysymys?

Vielä 80 vuotta Hitlerin valtaannousun jälkeen Saksassa keskustellaan siitä, mikä on sopivin tapa muistella natsidiktatuurin uhreja. Kölniläinen kuvanveistäjä Demnig on keksinyt yhteisöllisen muistelutavan. Hänen taideveistoksensa on nimeltään Stolperstein, suomeksi kompastuskivi. Hän tekee kivet betonista, päällinen on messinkiä. Kadunkulkija näkee vain pinnan, joka näyttäytyy muistolaattana.

Demnig tekee veistoksensa natsi-Saksan uhrien muistoksi, jottei heitä unohdettaisi. Uhrit eivät olleet pelkästään juutalaisia, vaan joukossa oli myös romaneja, jehovan todistajia, vastarintaliikkeen ryhmän jäseniä, homoseksuaaleja, kehitysvammaisia, eutanasia-uhreja ja kommunisteja.

”Koskettavinta on, kun uhrin omaiset saapuvat paikalle. Kaukaisimmat sukulaiset ovat tulleet jopa Tasmaniasta asti”, Demnig kertoo.

He asettavat ruusuja ja kynttilöitä kiville ja tuntevat olonsa kotoisammaksi kuin koskaan pakenemisen jälkeen, Demnig jatkaa.

”Se on ollut monelle juutalaiselle sovinnonteon paikka.”

Demnig on kiireinen mies. Hän on kiinnittänyt vuodesta 1995 lähtien yli 40 000 laattaa.

”Parasta tässä projektissa on nuorten ihmisten kohtaaminen ja se, että niin kauan kuin ihmisen nimeä ei unohdeta niin kauan myös itse ihminen pysyy muistissa, näinhän Talmudissakin lukee”, sanoo Demnig. ”Ja jos haluaa lukea kivestä nimet, joutuu kumartamaan uhrille.”

Ainutlaatuiseksi Demnigin projektin tekee se, että se ei ole sidoksissa yhteen museoon tai anonyymiin muistomerkkiin, vaan muistolaattoihin törmää joka puolella. Kyse ei ole persoonattomasta luvusta: kuudesta miljoonasta murhatusta. Jokaisella uhrilla on kasvot. Näin myös jokaista kansalaista innostetaan ottamaan selvää mitä hänen kulmillaan on toisen maailmansodan aikana tapahtunut.

Yksi kivi maksaa 120 euroa. Jokainen voi ostaa muistolaatan tai ottaa selvää uhrin taustasta: uhrin sukulainen, koululuokka, taloyhtiö, kaupungin asukkaat.

Demnig on tervetullut Saksassa kaikkialle paitsi Müncheniin. Kaupungin ylipormestari Christian Ude on pelännyt saksalaisessa lehdistössä ”muistopaikkojen inflaatioitumista” ja viittaa jo olemassaoleviin muistomerkkeihin sekä juutalaiseen museoon Münchenissä. Myös paikallisen israelilaisen seurakunnan presidentti Charlotte Knoblochin mielestä jo pelkkä ajatus siitä, että uhrien nimien päällä tallustellaan, on kauhea. Niinpä Münchenin poliisit ovat ottaneet laittomasti asennettuja laattoja irti ja vieneet ne hautausmaalle.

Hampurissa ja Berliinissä syntyi äskettäin kaupungin rahoittama nettipalvelu, jonka avulla voi etsiä laattojen sijaintipaikkoja ja ottaa selvää uhrien elämästä. Valokuviakin löytyy.

Löwenthalin perheestä löytyy piakkoin enemmän tietoa Hampurin kaupungin sivuilta. Lukuisat vapaaehtoiset, koululaiset ja sukulaiset työskentelevät yhteistyössä kaupunginosien arkistojen kanssa, setvivät uhrien taustaa ja kirjaavat tiedot ylös. Kaupungin sivuilta löytyy tällä hetkellä noin tuhannen uhrin elämäkerta.

”Ilman kompastuskiviä ei näitä elämänkertoja tunnettaisi”, kertoo kompastuskivien koordinaattori Peter Hess.

Muistolaattoja löytyy paitsi Saksasta, myös yli 800 kaupungista eri puolilta Eurooppaa.

Entä Suomi? Suomesta karkotettiin kahdeksan juutalaista pakolaista. Keitä he tarkalleen olivat? Missä he asuivat? Millainen elämäntarina heillä oli?

”Olisi hienoa päästä laittamaan myös Suomeen muutama kivi”, toteaa Gunter Demnig.