Kun mainosmiehet kaatoivat diktaattorin – Chile vuonna 1988

Oikeistopoliitikkojen poika Pablo Larrain teki vetävän elokuvan siitä, kuinka Augusto Pinochet kaadettiin kapitalismin omin keinoin. Larrain muistuttaa, että markkinointi ja propaganda ovat sama asia.
Kulttuuri 5.11.2013 13:30
Ohjaaja Pablo Larrain. . © Sebastian Rodriguez EPA

Vuonna 1988 Chilessä järjestettiin kansanäänestys. Kysymys kuului: Haluatteko, että Augusto Pinochet jatkaa presidenttinä vielä kahdeksan vuotta?

Toisin sanoen chileläisiltä kysyttiin, haluavatko he Pinochetin väkivaltaisen diktatuurin jatkuvan.

Vastaus ei ollut etukäteen selkeä. Pinochetille annettujen kyllä-äänten uskottiin voittavan.

Elettiin jo sähköisen median aikaa. Demokratiakehitysten kannattajille se oli haaste. Heillä ei ollut samanlaisia resursseja kuin diktaattorilla, joka valjasti kampanjaansa niin mainonnan kovimpia ammattilaisia kuin perinteistä väkivaltakoneistoaankin. Yksinvaltiaan puolella olivat sekä viranomaiset että öisin liikkuvat ja soittelevat kurinpitäjäjoukot.

Miksi kukaan kovan luokan mainostoimisto-osaaja suostuisi demokratiaa vaativan ei-kampanjan leipiin, kun riskinä olivat myös esimerkiksi omaan perheeseen kohdistuvat uhkaukset?

Mikä sotilasjuntan kaataisi?

Pablo Larrain teki tapahtumista elokuvan No. Päähenkilö on mainostoimiston pikkupomo René, joka taipuu ensin ei-kampanjan leipiin ja vasta myöhemmin itsekin uskomaan sen mahdollisuuksiin.

René inhoaa Pinochetia, mutta monien muiden tavoin pitää äänestämistä aluksi turhana: mikä sotilasjuntan kaataisi. Perheellinen mies ottaa pian yhä suurempia riskejä.

No on sekä jännittävä ja samastumaan houkutteleva tarina vaarallisesta poliittisesta myllerryksestä että vertauskuvallinen elokuva.

”Siksi elokuvan jokaisessa sisäkohtauksessa on televisio”, Larrain sanoo.

”Tämä on televisiovallankumouksen tarina.”

Yhtä paljon Nota voisi kutsua markkinoinnin oppitunniksi. Tyrkyllä tosin on vallankumouksen idea.

Mainosmiehet valistavat ei-puolta unohtamaan negatiivisen kautta diktaattoria vastustavat mainokset. He ottavat Pinochetin hallinnon käyttämät sanat ja ideat vapaudesta ja turvallisuudesta ovelasti haltuunsa.

Renétä näyttelee suosittu meksikolainen Gael García Bernal. Roolihahmon luomisessa auttoivat Larrainin omat kokemukset mainosalalla.

”Vuoden 1988 tapahtumien ironia on siinä, että kyseessä ei ollut älykäs tai hengen paloon perustuva poliittinen vallankumous. Ei. Pinochet kaadettiin sillä kapitalismin ideologialla, jonka hän oli Chileen tuonut”, Larrain sanoo.

Vallankumous siis söi lapsensa.

”René on tyyppi, joka myy mikroaaltouuneja ja Coca-Colaa Pinochetin ja amerikkalaisten luomassa neoliberalistisessa järjestelmässä. Hänen tiiminsä murtaa Pinochetin vallan samoilla mieleen vaikuttamisen keinoilla, jotka ovat kapitalistisen talouden perusta. Markkinoinnin asein ja jenkkityylisillä televisiomainoksillaan he tekivät Pinochetista sortavan systeemin symbolin.”

Kyllä- ja ei-kampanjat peräjälkeen televisiossa

Pablo Larrain oli vasta 12-vuotias, kun elokuvan kuvaamat tapahtumat mullistivat Chileä.

Ohjaaja muistaa ajasta kampanjoiden ilmeiset vaikutukset. Luodakseen illuusion demokratiasta Pinochetin hallinto antoi myös ei-kampanjalle vartin televisioajan joka ilta kuukauden ajan. Peräkkäin tulivat kyllä- ja ei-puolien mainosohjelmat.

”Kadut hiljenivät ja autot katosivat. Kaikki katsoivat televisiota iltaisin. Se oli samanlaista kuin jalkapallon maailmancupin aikaan.”

Tämä oli Pinochetin hallitukselle yllätys.

”Elokuvassa on kohtaus, jossa hänen ministerinsä vakuuttelevat toisilleen, että eihän kukaan edes tule edes olemaan kiinnostunut näistä televisiokampanjoista. He ajattelivat kansalle riittävän numerot, joilla todistetaan, että taloudellisen hyvinvoinnin takaa Pinochet. He eivät varautuneet siihen, että vastapuolikin teki työnsä.”

Elokuvassa näytetään tuon ajan oikeita kampanjamainoksia kummaltakin puolelta.

Ensin Pinochet-mainokset ovat kuivia ja ylikonservatiivisia. Kun tilanne alkaa kiristyä, he tekevät mainoksen, jossa ”kommunismin” panssarivaunu ajaa ensin ihmisten omaisuuden yli ja sitten kohti leikkivää lasta.

”Nämä väkivallasta muistuttavat kärjistykset vaikuttivat käänteisellä tavalla. Nekin saivat ihmiset uskaltamaan äänestyspaikoille sanomaan ei”, Larrain sanoo.

Larrain käyttää omaa mainostaustaansa myös ironisoidessaan alaa. Ei-puolen väkikin teki ensin yliampuvia spotteja, joissa Pinochetin hirmuhallinnon jälkeistä tulevaisuutta ja onnea maalaillaan kokismainoksista matkitulla imelällä kuvastolla.

No on Larrainin neljäs elokuva. Myös kaksi edellistä käsittelivät Pinochetin aikaa.

Tony Manero kertoo salamurhaajasta, joka innostuu diskotanssista John Travoltan esimerkin mukaan. Post Mortemin päähenkilö on vuoden 1973 vallankaappauksen aikana ruumishuoneella työskentelevä hiljainen mies.

Näihin verrattuna No on energinen elokuva, jossa toivo on tärkeää.

”Tämän idea ei tullutkaan minulta”, Larrain sanoo ironiaa äänessään.

”Aihetta ehdotettiin jo vuonna 2008. Käsikirjoitusvaihe oli vaikea, sillä kansanäänestys oli yksi maamme historian suurimmista hetkistä, ja suuri osa kummankin osapuolen silloisista vaikuttajista elää yhä.”

Ohjaaja ei hyväksy vanhempiensa politiittisia ajatuksia

Elokuvan mainostyypit ovat yhdistelmiä useista oikeista henkilöistä. Renéllä on Larrainin mukaan kolme neljä esikuvaa. Hallitsevat poliitikkohahmot taas ovat samannimisiä kuin tosielämän vastineensa.

Lokakuun 5. päivänä vuonna 1988 kovasti jännittäneiden joukkoon kuuluvat myös Larrainin vanhemmat.

He ovat oikeistolaisia huippupoliitikkoja. Äiti on toiminut ministerinä, isä senaattorina. He olivat Pinochetin kannattajia.

Larrain ei voi hyväksyä vanhempiensa poliittisia ajatuksia.

”Keskustelut ovat olleet mahdottomia. Mutta olemme väleissä.”

Omassa perheessäkin siis näkyy se äärimmäinen kaksijakoisuus, josta No kertoo.

”Chile on puolesta tai vastaan -maa”, Larrain summaa.

”Ostimme kameroita ympäri maailmaa”

No sai parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden, ja se on nähty elokuvateatterilevityksessä Ruotsissa. Suomessa valkokangasesityksiä on ollut vain elokuvafestivaaleilla ja nyt marraskuun ajan Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Orion-teatterissa.

Yksi syy levitysongelmaan lienee Non ulkoasu. Elokuva kuvattiin kokonaan 1980-luvun televisiokameroilla U-matic-magneettinauhalle. Kuvan erottelutarkkuus on kaukana elokuvafilmin tasosta tai nykyajan teräväpiirrosta. Tarkoitus oli saada vanhat arkistokuvat sulautumaan sepitteeseen.

”Jos arkistokuvat olisivat terävän ja kauniin uuden kuvan keskellä, ne pistäisivät silmään rumina. Nyt ne ovat esteettisesti samaa”, Larrain sanoo.

Rujoon ilmeeseen tottuu, mutta sen toteuttaminen oli myös suuri haaste.

”Ostimme kameroita ympäri maailmaa. Niistä ei oltu pidetty huolta. Kahdestakymmenestä ostamastamme saatiin Los Angelesissa kasattua neljä toimivaa. Yksi hajosi kuljetuksen aikana, toinen kuvausten ensimmäisellä viikolla. Kuvausten päättyessä enää yksi toimi, ja se on nyt työhuoneellani kunniapaikalla. Todella ruma laatikkomainen kamera”, Larrain nauraa.

”Mutta se oli se kynä, jolla tämä tarina piti piirtää. Kyse ei ole kynän tai kameran ulkonäöstä tai jäljestä, vaan kokonaisuudesta.”

”Kapitalismin propaganda voitti”

Vaikka No tarjoaa toivoa, ei Larrain ole optimistinen Chilen tulevaisuuden suhteen.

”Televisiolla hallittiin kansaa, kunnes se käännettiin Pinochetia vastaan. Mutta nyt massamedialla on yhä suurempi valta. Mikroaaltouunien ja limsan kauppiaat sloganeineen hallitsevat nyt itse”, Larrain toteaa.

”Elokuva kertoo siis myös tästä vuoden 1988 jälkeisestä maailmasta. Mainosten maailmasta, jossa me elämme.”

Pinochetista päästiin ja maasta tuli demokratia, mutta kapitalismin propaganda voitti.

”Ei vuosi 1988 ollut todellinen vallankumous. Ei siinä ollut Che Guevaran henkeä. Nykyään rikkaat taas rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Raha kiihottaa ihmisiä.”

Yksi asia Larrainille on varma kolmen lähihistoriaa avaavan draaman jälkeen.

”Seuraava elokuvani ei kerro Pinochetin ajasta. Ei enää. Liian raskasta.”

No esitetään elokuvateatteri Orionissa ti 5.11.2013 klo 17.00, su 17.11. klo 20.00, ke 20.11. klo 19 ja pe 29.11. klo 21.