Klaus Härö

elokuvaohjaajat
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Opiskelijakaverit ihmettelivät, tuleeko kiltistä Klaus Häröstä koskaan mitään. Nyt hän tavoittelee elokuvillaan jo oscareita.


Teksti Riitta Kylänpää
(SK 39/2005)

Aurinko on vasta nousemassa. Klaus Härö nojaa Porvoonjoen yli johtavan sillan kaiteeseen ja läpsii kasvojaan, jotta ei näyttäisi niin uniselta. Täydellisiä kuvia tavoitteleva elokuvaohjaaja haluaa, että myös hänestä otettava kuva pysäyttäisi katsojan.

Hänen toinen vaihtoehtonsa kuvauspaikaksi olisi ollut nuori koivikko Espoossa, mutta se kaadettiin Härön kuvattua siellä nyt ensi-iltansa saavan Äideistä parhain -elokuvan mieleenpainuvimman kohtauksen. Siinä mustiin pukeutunut pappi ilmestyy vihlovan valkoisesta koivikosta tuomaan suruviestiä: Eeron isä on kaatunut rintamalla.

Koivikko on suomalainen, kuin syli. Kaikki se, mitä Härö näyttää elokuvassa Suomesta, on suurta syliä. Härö haluaa sanoa, että täällä lapsella on hyvä olla.

»Häröllä on hirveän hyvä miljöön taju. Elokuvien maisemat tukevat henkilöiden sisästä elämää. Hänen elokuvansa elokuvat ovat kypsiä, psykologisesti herkkiä sisäisen elämän kuvauksia. Se tekee niistä parempia kuin suomalaiset elokuvat keskimäärin», arvostelija-ohjaaja Ywe Jalander kehuu.

Liian helppo samastua

Sitten syttyy sota, ja Eeron isä kuolee. Äiti lähettää poikansa Ruotsiin turvaan. 70 000 äitiä tekee saman. Alkaa sotalapsen vaikea matka vieraaseen maahan, joka tuntuu kodilta vasta sen jälkeen, kun myös Ruotsin äiti on tarkistanut asennettaan.

Härö pulppuaa puhetta. Tehdäkseen niin paljaita kuvia ja jäntevän puhtaita elokuvia kuin Äideistä parhainkin on, hän on puheissaan hämmentävän runsas.

Ohjaaja kertoo, kuinka kaasutteli yhdessä luottokuvaajansa Jarkko T. Laineen kanssa keskellä avaria ruotsalaismaisemia etsimässä elokuvan kuvauspaikkoja. Hän sieppaa kuulijan mukaansa yksityiskohtia vilisevään tarinaansa. Tuuli hulmuttaa Skånen loputtomia viljapeltoja, tuolla pauhaa meri. Hieno maisema, mutta miehet jatkavat etsintöjä. He eivät tyydy ensimmäiseen hyvään vaihtoehtoon, vaan etsivät parhaan, sen, missä elokuvan päähenkilö näyttää yksinäistäkin yksinäisemmältä.

»Kuvaajan kannalta on pelkästään hyvä, että ohjaaja jaksaa vääntää. Klaus on positiivinen ja iloinen. Ja kun halun hetki tulee, hän myös haluaa. Hän haluaa tehdä hyviä elokuvia. Kukapa ei haluaisi palata raskaalta keikalta hyvän lopputuloksen kanssa», Laine sanoo.

Ymmärrän liiankin helposti

Eero kokee olevansa toisella rintamalla, jossakin, minne häntä ei haluta ja missä hänen tehtävänsä on piiloutua ja paeta.

Härö seurasi monitorista Eeroa esittävän Topi Majaniemen työskentelyä kameroiden edessä. Pojan tuska tarttui häneenkin.

»Teki mieli sanoa, että seis, riittää tältä päivältä. Nyt lähdetään hotelliin. Joidenkin kohtausten filmaaminen oli emotionaalisesti niin vaikeaa, että halusin tehdä ne vain nopeasti pois. Onneksi se ei näy elokuvasta.»

»Klaus osaa luoda hyvän tunnelman kuvauksissa, eivätkä vaikeatkaan tilanteet tunnu painostavilta. Hän on valtavan innostava, puhelias ja iloinen», näyttelijä Marjaana Maijala kertoo. Hän näytteli äitiä sekä Äideistä parhain -elokuvassa että Härön esikoiselokuvassa Näkymätön Elina.

Mutta nyt ollaan Porvoonjoen suistossa. Aurinko peilaa itseään tummasta vedestä ja tuuli kahisuttaa kaislikkoa. Härö huiskii ahnaita hyttysiä ympäriltään. Hän ei ymmärrä, miksi nykyajan ihmiset kokevat ulkopuolisuutta tai vieraantuneisuutta, sillä hän itse tuntee voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta.

»Ymmärrän jopa liian helposti hyvinkin erilaisten ihmisten erilaisia motiiveja – minun on helppo samastua ihmisiin.»

Älkää puhuko kiitollisuudesta

Kahden pienen lapsen isänä Härön oli kuitenkin alussa vaikea hyväksyä, että lapsia lähetettiin Ruotsiin sodan jaloista.

»Mutta jos nyt syttyisi sota, ensimmäinen ajatukseni olisi, että nopeasti lapset turvaan, minne tahansa – vaikka Ruotsiin. Selvitetään asiat sitten myöhemmin.»

Kun sota sitten loppui, selvitettävää oli niin paljon, ettei kotiin palaavien sotalasten ääni kantanut kaiken muun tohinan yli.

»Sotalapset pikemminkin vaiennettiin. Heille sanottiin, että olkaa hiljaa ja kiitollisia. Te tulette tänne merimiespuvut päällä ja kutrit ojennuksessa. Te olette syöneet vuoden lättyjä ja käyneet oopperassa. Mitä oikeutta teillä on puhua sodan aiheuttamasta kärsimyksestä», Härö kertaa kuulemiaan tarinoita.

Vaikeinta oli niillä, jotka joutuivat kieltämään muistonsa.

»He ovat miettineet, miksi he eivät uskalla antautua ihmissuhteeseen eivätkä muutoinkaan elämälle. Käsittelemättä jäänyt lapsuudentrauma on leimannut koko heidän olemistaan.»
Elokuvasta kehkeytyy kuvaus lapsesta, jolla ei ole yhtään äitiä, johon täydellisesti luottaa. Yhtä lailla se kuvaa kahta naista, joilla on yhteinen lapsi.

Elokuvan käsikirjoittajapariskunta Kirsi Vikman ja Jimmy Karlson muistelevat kaksivuotista käsikirjoitusprosessia.

»Saatuamme käsikirjoitusversiot valmiiksi meillä oli tapana analysoida niitä yhdessä Klasun kanssa. Ne olivat fantastisia ja intensiivisiä tapaamisia: ideat lensivät pöydän yli kuin pingispallot. Vaikka kyseessä oli tilaustyö, hän kuunteli näkemyksiämme ja antoi meille vapaat kädet.»

»Ja joka kerta hän toi tuliaisia, pullaa ja paketin Juhla Mokkaa.»

Bergmanilta kiitoskirje

Härö vilkaisee kelloaan. Hänellä on yhtäkkiä nälkä. Hän haluaa aamupalalle johonkin persoonattomaan helsinkiläishotelliin, josta hän pääsee nopeasti studioon leikkaamaan seuraavaa tv-elokuvaansa Huvudrolen, Päärooli. Se perustuu Tove Janssonin samannimiseen pienoisromaaniin.

»Inhoan kodikkaita pikkuhotelleja», Härö toteaa hotellin pursuavan aamiaispöydän ääressä ja ammentaa tyytyväisenä paistettua pekonia ja nakkeja lautaselleen. Matkalla pöytää hän vetää nautinnollisesti sisäänsä kokolattiamaton ummehtunutta tuoksua.

Jollain selittämättömällä tavalla hän kaipaa kuvausten aikaista hotellielämää. Siitä huolimatta että »kahdella rintamalla operoiminen» elokuvan tekeminen yhtä aikaa Ruotsissa ja Suomessa toi mukanaan monia vaikeuksia.

»Se on aina sellaista, kun monta ammattilaista työskentelee yhdessä. Lavastaja katsoo elokuvaa omasta näkökulmastaan, kuvaaja toisesta, puvustaja kolmannesta, ja ohjaajallakin on oma näkemyksensä asiasta.»

Häröä naurattaa.

Hänen ei sentään tarvinnut iskeä pöytään Ingmar Bergmanilta saamaansa kiitoskirjettä vakuudeksi ammattitaidostaan.

»Valitettavasti palkinnot eivät auta kentällä.»

Kiitoskirjeessä itseään »vanhentuneeksi ja arpeutuneeksi kollegaksi» kuvaava Bergman lähestyi Häröä, koska Näkymätön Elina oli voittanut Bergmanin nimeä kantavan palkinnon.

»Elokuvan jättiläinen vihki minut samaan porukkaan. Olen vieläkin liikuttunut Bergmanin kirjeestä», Härö toteaa juhlallisesti.

Pyöreän leipäpalan päällä on pyöreä viipale maksamakkaraa ja sen päällä maustekurkkusiivu.

»Tämähän on hieno.»

Näkymätön Elina palkittiin parhaana lasten- ja nuortenelokuvana Berliinin elokuvajuhlilla. Se oli myös Suomen Oscar-ehdokas. Äideistä parhain on sitä tänä vuonna.

Arkisen tavallinen lapsuus

Härö arvelee, että hänen kykynsä eläytyä toisen ihmisen elämään tulee siitä, että hän on katsonut niin valtavasti elokuvia. »Minäkin haluan antaa elokuvillani muille mahdollisuuden samastua erilaisiin ihmiskohtaloihin.»

Jopa hänen elämänsä ensimmäinen muistikuva liittyy elokuvaan. Hän oli nukkunut televisiosta tulleen Vaahteramäen Eemelin yli. Kun äiti kertoi siitä Härölle, hänestä tuntui kuin maailma olisi musertunut. Jos häneltä olisi viisivuotiaana kysytty, mistä hän piti eniten, hän ei olisi sanonut Pikku Kakkonen tai piirretyt vaan vanhat kotimaiset elokuvat.

»Edvin LaineenKultainen kynttilänjalka oli hurja elokuva, mutta siinä oli myös sadunomaisia elementtejä ja moraliteetti.»

Myös Härön elokuvista voi löytää moraalisen opetuksen. Mutta se ei ole sormen heristelyä eikä alleviivaavaa, vaan hänen elokuvissaan on jos nyt ei onnellinen niin ainakin onnellisen haikea tai avoimen toiveikas loppu.

Näkymättömässä Elinassa Elina pääsee lopulta irti kuolleen isänsä muistosta ja alkaa elää omaa, itsenäistä elämäänsä.

Äideistä parhaimman Suomen äiti on lopulta valmis keskustelemaan sotamuistojen raskauttaman aikuisen poikansa kanssa. Häntä näyttelee Esko Salminen.Totuus selviää Eerolle vasta hänen saatuaan Ruotsin äitinsä kirjeet tämän kuoltua: myös Suomen äiti rakasti häntä, vaikka lähettikin hänet pois.

»Sovinnot ja kotiinpaluut ovat puhutelleet minua aina.»
»Voi voi, mistähän sekin tulee?» Härö eläytyy haastattelijan yritykseen ottaa selvää hänen motiiveistaan.

Ainakaan hänellä ei ollut vaikea lapsuus, vaikka teema toistuu hänen elokuvissaan.

»Ei se mikään satumaisen onnellinenkaan ollut, mutta arkisen tavallinen. Tavallisen onnellinen.»

Äiti, kieltenlehtori ja ala-asteen opettaja ja isä, valokuvausta harrastava faktori, rakastivat ainoaa lastaan silloinkin, kun opettajilta tuli kirjeitä, joissa ihmeteltiin, miksi poika ei kykene olemaan hetkeäkään hiljaa.

Ja jos äiti välillä tuohtuikin pojalleen, pyysi hän tältä aina anteeksi kiivastumistaan hyvää yötä toivottaessaan. Pojasta tuntui hienolta tajuta, että myös hän voi olla oikeassa ja aikuiset väärässä.

Äiti kuoli äkillisesti syöpään kymmenen vuotta sitten.

»Suru tuli yllättäen nurkan takaa ja oli kauan läsnä.»

Anteeksianto on suurin helpotus

Lapsena elokuvat jäivät elämään voimakkaina Härön mieleen. Hän eli niitä läpi leikin kautta. Hän eli niistä. Leikeissä elokuvien tapahtumiin yhdistyivät hänen kuulemansa aikuisten jutut.

Kaverit ja tutut saivat hänen mielikuvituksessaan elokuvien sankareiden piirteitä: naapurin mies muuttui Eroll Flynnin esittämäksi Robin Hoodiksi. Yksin olleessaan hän piirsi kohtauksia ja kertoi niitä nauhurille ja teki ääniefektejä.

»Leikin mielikuvitusleikkejä paljon pidempään kuin toiset pojat.»

Teini-iässä Härön paras kaveri sai kahdeksanmillisen kameran ja pojat tekivät »vauhdikkaita historiallisia spektaakkeleja».

Klaus osasi ulkoa satojen elokuvien juonet lehtitietojen perusteella. Elokuvakoulussa hänelle aukeni elokuvan koko maailma.

»Opiskelijakaverini pitivät minua alussa ääliönä ja hemmoteltuna kakarana. Olin suomenruotsalainen suupaltti ja epäilemättä ärsyttävä elokuvalänkytyksessäni; puhuin vain elokuvista ja hehkutin niistä. Käyttäytymiseni oli monella tapaa hyvin lapsellista», Härö muistelee.

»Klasu oli kiltti poika, mietittiin tuleekohan hänestä koskaan mitään – kaunosielu se oli. Mutta sieltä se tuli. Kunnioitan todella hänen töitään. Klasun kulttuuritaustasta nousee humaani näkökulma», kurssikaveri, ohjaaja Olli Saarela pohtii.

Haluaisin olla armollisempi

Koulussa Häro imi itseensä niin Ingmar Bergmanin kuin ruotsalaisen lasten- ja nuorten elokuvien kuvaston. Hän katsoi yhä uudestaan tanskalaisen Bille Augustin tv-sarjan Ingmar Bergmanin vanhemmista, Hyvä tahto.

»Ainoa mahdollisuus uuteen on anteeksianto», Härö sanoo ja muuttuu saarnamieheksi. Myös anteeksiannon teema puhuttelee häntä Bergmanin elokuvissa.

Hän olisi lukenut papiksi, mutta »liberaali teologia, yliopistojen Jumalan yläpuolelle asettuva opetus» tuntui mahdottomalta.

Härö käy kirkossa melkein joka sunnuntai ja lukee lähes päivittäin Raamattua.

»Minulle oli vaikeinta tajuta mitä anteeksianto tarkoittaa käytännössä. Mutta kun sen ymmärsin, tunsin valtavaa helpotusta ja vapautusta.»

Mitä se tarkoittaa? »Katso nyt, minä hiljenin», Härö sanoo.

»Ei ole yhtä ainoaa asiaa. Kukaan meistä ei ole sellainen kuin pitäisi. Kun vertaan itseäni Kristukseen, olen niin kaukana siitä.»

Härö ei ainakaan haluaisi tuomita muita ihmisiä tiukemmin kuin itseään.

»Haluaisin olla armollisempi mutta toisaalta myös rohkeampi sanomaan stop silloin, kun tiedän, että jokin asia on väärin. Haluaisin astua rohkeammin heikkojen puolelle.»

»Me emme tee mitään Raamatun kertomuksia. Klasun teemat ovat aina yleishumaaneja, mutta eivät edes epäsuorasti kallellaan Raamattuun», Jarkko T. Laine tarkentaa.

Kuolema on turhauttavaa

Seuraavaksi Härö alkaa tehdä pitkää elokuvaa Näkymättömän Elinan käsikirjoittajan Kjell Sundstedin kanssa. Sundsted on yksi Ruotsin arvostetuimpia käsikirjoittajia.

»Elinaa tehtäessä koin monesti olevani poikanen Kjellin rinnalla, mutta nyt suhde on tasavertaisempi. Keskustelemme lähes päivittäin käsikirjoituksesta puhelimessa.»

Tällä kertaa Sundsted kirjoittaa vapaasti äitinsä traagisesta nuoruudenkokemuksesta: äidin onnistui paeta sairaalasta, jossa hänet olisi pakkosterilisoitu.

»Aihe on rankka. Kuka tahansa unelmointiin, taiteellisuuteen tai vaikka vasenkätisyyteen taipuvainen nuori nainen, joka tuli monilapsisesta perheestä, voitiin leimata mieleltään tylsäksi ja pakottaa sterilisoitavaksi 1940- ja 1950-luvuilla.» Tuhannet ruotsalaistytöt kokivat saman kohtalon.

»Taustalla oli köyhäinhoidon siirtyminen kunnille 1930-luvulla. Kunnissa huomattiin, että köyhille syntyy monta kertaa enemmän lapsia kuin rikkaille, ja kunta joutuu elättämään heidät. Puhuttiin jopa Ruotsia uhkaavasta degeneroitumisesta ja ratkaisuksi keksittiin pakkosterilisointi.

»Jos Kjellin äidin ei olisi onnistunut paeta toimenpidettä, Kjelliä ei olisi olemassa.»

Härö nousee lähteäkseen.

»Kuolema on hirveä asia, melkein perverssi», hän sanoo.

»Kuolema ei ole voinut olla alkuperäinen tarkoitus, vaan se on tullut jälkeenpäin varjona paratiisiin. Siksi ihmisellä on tarve katsoa toisaalle kuoleman edessä. Kuolema on turhauttavaa ja käsittämätöntä. Vierasta kaikelle muulle, mitä me teemme tässä maailmassa.»

Kuka?

Nimi: Klaus Juhani Härö
Ikä: 34
Syntymäpaikka: Porvoo
Asuinpaikka: Porvoo
Koulutus: Taik/elokuvataiteenlaitos, ohjauksen ja käsikirjoituksen linja, taiteiden maisteri 1999
Työt: pitkät elokuvat: Näkymätön Elina, 2003, Äideistä parhain, 2005; tv-elokuvat: Sommartiden, 1999, Nattflykt, 1998, Maraton,1997; dokumentit: Statisti, 2003, Tre önskningar, 2001, Gator av guld, 1999, Hem över havet, 1999, Ofödda poeters sällskap, 1998, Två kärlekar, 1998
Perhe: lääkäri-puoliso, kaksivuotias ja puolivuotias tytär
Harrastukset: ei ole