Voro on vauhdikas ja taitavasti juonittu fantasiasarja

Toisessa kotimaisessa sarjakuvauutuudessa keskitytään tunteisiin.

Sarjakuvatärpit
Teksti
Jyrki Jantunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Viimeiseen sotaan

Janne Kukkonen jatkaa taidokkaasti Voro-saagaansa. Tulikiven armeija (Like) vie nuoren Liljan ja tätä rosvouralle ohjaavan Seamusin etsimään talismaania, jolla voi hallita muinaisia jättiläissotureita. Onnenkalun perässä on muitakin, prinssistä paholaiseen, ja vauhdikas sotainen soppa talvisissa maisemissa on valmis. Lilja on ketterä ja varastaa nopeammin kuin kukaan, ja hyväsydäminen rosvonalku puolustaa omaansa ja asiaansa tarkasti ammutuilla nuolilla ja pikku miekalla. Kukkosen fantasiamaailma on ehyt, moniulotteinen ja yllättävä – kirjan 280 sivua ahmii innolla. Taiteilijan animointi- ja ohjauskokemus näkyy joka sivulla: piirrosjälki on rentoa mutta kiehtovan yksityiskohtaista. Ansioita ovat myös hersyvä suomen kieli ja huumori, hienot sivusommitelmat ja taitava perspektiivien käyttö. Juoni pursuaa liikaakin apokalyptista uhkaa, mutta lopun cliffhanger saa janoamaan jatkoa: voiko Lilja sittenkään pelastaa maailman tuholta? Kertaus aiempiin tapahtumiin ja hahmoihin olisi ollut paikallaan, sillä ensimmäinen osa ilmestyi jo 2016. Kolmen kuninkaan aarre julkaistaan väreissä Ranskassa ja Yhdysvalloissa.

 

Tosia tunteita

Mielikuvitustytössä (Suuri Kurpitsa) Aino Louhi kuvaa tarkalla läsnäololla pikkutytön kasvua aikuiseksi. Teos on Louhen ensimmäinen pitkä sarjakuvatarina. Ensi ruudut tuovat mieleen tekijän äidin Kristiina Louhen Aino-kirjojen lempeän tunnelman ja lapsuuden kuvaukset. Mielikuvitustytössä sävyt synkkenevät, kun lapsuus loppuu ja  maailma aukeaa. Yksi teema kuitenkin yhdistää jokaista elämänvaihetta: läheiset ihmissuhteet tai niiden kaipuu. Ahdistavia tilanteita riittää, iloisia ja riemukkaita on vähemmän. Tarina on enimmäkseen fiktiivinen, mutta voisi olla totta, sillä samastumispintaa riittää. ”Tunteet, joita haluan välittää, ovat kirjan omaelämäkerrallisin osa”, Aino Louhi kertoo.